Seuraavana päivänä oli isäntäni haudattava, ja puutarhuri oli
luvannut viedä minut hautajaisiin. Mutta seuraavana päivänä en
voinutkaan nousta vuoteeltani, sillä yön aikana sain kuumeen. Minusta
tuntui, kuin olisi ollut tuli rinnassa ja että olin kipeä samalla
tavoin kuin Joli-Coeur sen yön jälkeen, jonka hän vietti puussa
majalla ollessamme lumituiskussa. Ja itse asiassa olinkin saanut
ankaran keuhkotulehduksen vilustumisesta yöllä, jolloin isäntäni
kanssa jouduimme eksyksiin ja tuohon onnettomuuteen.
Tämä tautini saattoi minut tilaisuuteen oikein arvostelemaan Acquinin
perheen hyväntahtoisuutta ja erittäinkin Etiennetten alttiuden
laatua. Vaikka köyhissä perheissä ei olla halukkaita kutsumaan
lääkäriä, niin minun tautini oli kuitenkin niin ankara ja pelottava,
että minun suhteeni tehtiin poikkeus tästä säännöstä. Lääkärin ei
tarvinnut paljonkaan tutkia, ennenkuin hän oli selvillä taudin
laadusta. Heti hän selitti, että minut oli vietävä sairashuoneelle.
Sehän, oli tosiaan hyvin yksinkertaista ja helppoa. Mutta sitä ei isä
Pierre kuitenkaan hyväksynyt.
"Kun hän on sairastunut meidän ovellamme eikä sairashuoneen, niin
täällä hänet on hoidettavakin."
Turhaan lääkäri koetti taistella kaikenlaisilla hyvillä sanoilla
tätä selitystä vastaan saamatta sitä kumotuksi. Minut oli hoidettava
täällä, ja täällä minut hoidettiin. Ja kaikkien töittensä lisäksi
Etiennette oli sairaanhoitajattarena, hoitaen minua lempeydellä
ja säännöllisesti kuin koskaan mikään Saint-Vincent de Paulin
sisar, aina valppaana ja kärsivällisenä. Kun hänen piti lähteä
luotani taloustoimiinsa, niin Lise tuli hänen sijaansa, ja monta
kertaa kuumeeni aikana minä näin Lisen sänkyni jalkopohjassa
seisomassa katsellen minua levottomin silmin. Houreissani luulin
häntä suojelusenkelikseni ja puhelin hänelle aivan kuin enkelille
toiveistani ja haluistani.
Tautini oli pitkällinen ja tuskaisa, oli monia käänteitä, jotka ehkä
olisivat huolestuttaneet vanhempia, mutta jotka eivät lannistaneet
Etiennetten kärsivällisyyttä eikä alttiutta. Monia öitä hänen täytyi
valvoa luonani, sillä minä olin usein tukehtua, ja hänen veljensä
Alexis ja Benjamin valvoivat myös vuoron perään. Vihdoinkin alkoi
parantuminen, mutta kun tauti oli pitkällinen ja oikukas, täytyi
minun odottaa kevään tuloa, ennenkuin voin mennä ulos.
Silloin Lise, joka ei ollut vielä töissä, tuli Etiennetten sijaan,
ja hän kuljetteli minua ympäriinsä. Puolen päivän aikaan, jolloin
aurinko oli lämpimimmillään, me menimme ulos ja kuljeksimme
hiljalleen käsi kädessä, Capi seurassamme. Sinä vuonna oli kevät
lämmin ja kaunis, tai ainakin se sellaisena on pysynyt minun
muistossani, ja sehän on sama asia.
Retkillämme ei Lise tietystikään puhellut, mutta kumma kyllä emme
tarvinneetkaan sanoja; me katselimme toisiamme ja ymmärsimme
toistemme katseen, niin etten minäkään hänelle puhunut.
Vähitellen palasivat sitten voimat, ja minä voin ryhtyä
puutarhatyöhön. Tätä olin ikävöiden odottanut, sillä minua halutti
tehdä muille mitä muut olivat tehneet minulle, tehdä työtä heidän
hyödykseen voimieni mukaan. Minä en ollut koskaan ollut työssä, sillä
niin vaivalloisia kuin pitkät matkat ovatkin, ne eivät kuitenkaan
ole jatkuvaa työtä, joka kysyy tahdon lujuutta ja ahkeruutta, mutta
minusta tuntui, että minä kykenen tosityöhön, ainakin tunsin rohkeata
halua niiden esimerkistä, jotka olivat ympärilläni.
Kotikylässäni olin nähnyt maanviljelijöitä työssä; minulla ei ollut
mitään käsitystä ahkeruudesta, sitkeydestä ja tarmosta, jolla Parisin
ympäristön puutarhurit tekivät työtä, ollen toimessa auringon
noususta sen laskuun ja kaiken aikaa raataen voimainsa perästä. Eikä
minulla ollut tätä ennen ollut aavistustakaan siitä, miten työllä maa
saadaan tuottavaksi. Olin nyt erinomaisessa koulussa.
Niin väsyttävää kuin tämä uusi työ olikin, totuin kuitenkin pian
tähän uutteraan elämään. Sen sijaan että ennen juoksentelin vapaana
näkemättä muuta vaivaa kuin astuksia teitä, olin nyt suljettuna
puutarhan muurien sisään, sain tehdä ankarasti työtä aamusta iltaan,
paitaa myöten märkänä hiestä. Mutta jokainen teki työtä yhtä
ankarasti, isännän kastelukannut olivat raskaammat kuin minun, hänen
paitansa märempi hiestä kuin minun. Ja minullahan nyt oli se, mitä
olin kaivannut: koti. En ollut enää yksin, en ollut hyljätty lapsi,
minulla oli oma vuoteeni, minulla oli sijani ruokapöydässä, joka
meidät kaikki yhdisti.
Oli meillä sitten levon ja huvituksen hetkiäkin, tosin lyhyviä,
mutta sitä hauskempia. Sunnuntaisin jälkeenpuolisten kokoonnuttiin
pieneen viinimajaan, ja siellä minä soittelin harppuani, joka viikon
ajan lepäsi rauhassa naulassa, ja talon tyttäret ja pojat tanssivat.
Kukaan heistä ei ollut oppinut oikein tanssimaan, mutta Alexis ja
Benjamin olivat kerran olleet häissä ja sieltä he muistivat vähän
kontratanssia, jota nyt tapailivat keskenään. Kun he väsyivät
tanssimaan, niin minä lauleskelin laulujani, ja minun napolilainen
lauluni teki aina haihtumattoman vaikutuksen Liseen.
En kertaakaan laulanut niin, etteivät hänen silmänsä olisi kostuneet.
Huvittaakseni sitten häntä näyttelimme jonkin näytelmän Capin kanssa.
Capillekin nämä sunnuntait olivat juhlapäiviä; ne muistuttivat sille
menneitä aikoja, ja kun se oli näytellyt osansa loppuun, se olisi
tahtonut näytellä sen uudelleen.
Näin kului kaksi vuotta, ja kun isä Pierre otti minut usein mukaansa
torille ja muualle, niin opin vähitellen tuntemaan Parisin, joka ei
tosin ollut marmorinen ja kultainen kaupunki, niinkuin olin sitä
kuvitellut, mutta eipä se ollut lokakaupunkikaan, niinkuin se minusta
oli näyttänyt tullessamme Charentonin ja Mouffetardin kaupunginosien
kautta.
Onneksi sain muutakin opetusta kuin sitä, mitä sattumalta näin
retkilläni Parisissa. Isä Pierre oli ollut ennen puutarhuriksi
rupeamistaan työssä luonnontieteellisessä puutarhassa, jossa hän oli
saanut kaikenlaista opetusta. Ja sittemmin hän vuosien kuluessa oli
hankkinut kirjoja, joita joutohetkinään viljeli ahkerasti. Naimisiin
ja perheelliseksi tultua hänen joutohetkiensä luku supistui, kun
elatuksen hankkimisesta oli suurempi huoli. Silloin kirjat olivat
jääneet, mutta niitä ei kuitenkaan oltu myöty eikä hukattu. Ne olivat
säilössä kirjakaapissa. Ensimäinen talvi, jonka vietin Acquinin
perheessä, oli sangen pitkä, ja puutarhatyö useitten kuukausien
aikana ei ollut kiireellistä. Silloin iltapuhteita viettäessämme
tulen äärellä vedettiin kirjat säilöstään. Alexis ja Benjamin eivät
olleet perineet isänsä lukuhalua, ja he aina luettuaan muutamia
sivuja nukahtivat. Minä kun en ollut niin unelias kuin utelias, luin
sitävastoin siihen saakka kuin tuli makuullemenon aika. Vitaliksen
opetus ei siis ollut mennyt hukkaan, ja aina kun menin levolle,
muistelinkin häntä kaipauksella ja kiitollisuudella.
Lise ei osannut lukea, mutta nähdessään minun tarttuvan heti kirjaan,
kun minulla oli vähänkään joutoaikaa, hän pyysi minua lukemaan niitä
hänellekin. Tämä oli uusi side välillämme. Ja kirjallisuudesta hän
sai paremmin kuin keskustelusta huvia ja henkensä kehitystä. Minä
opetin hänelle myöskin piirustusta, nimittäin sellaista piirustusta,
jota itse osasin. Tietysti minä olin sangen huonokuntoinen opettaja,
mutta me ymmärsimme hyvin toisemme, ja hyvä sopu opettajan ja
oppilaan välillä vaikuttaa usein enemmän kuin taito. Mikä ilo
syntyikään, kun hän osasi piirtää jotakin niin, että sen tunsi! Isä
Acquin syleili minua.
"Kas niin", sanoi hän nauraen, "minä olisin voinut tehdä suuremmankin
tyhmyyden kuin sen, että otin sinut. Lise sitten myöhemmin maksaa
sinulle."
Myöhemmin -- sitten kun hän saa puhelahjansa, sillä lääkärit olivat
sanoneet, että hän ei ole sitä menettänyt kaikeksi iäkseen. Tätä
nykyä ei voitu tehdä sille mitään, oli vain odotettava muutosta. Ja
Lise itsekin teki surullisen liikkeen, joka merkitsi, että sitten
myöhemmin hän korvaa, kun minä lauloin hänelle. Hän oli halunnut
oppia soittamaan harppua, ja varsin pian hänen sormensa tottuivatkin
matkimaan minun sormiani. Tietysti hän ei voinut oppia laulamaan, ja
se häntä suretti. Monta kertaa näinkin hänen silmissään kyyneliä,
jotka ilmaisivat hänen surunsa. Mutta hyväluontoinen ja lempeä kun
oli, ei hänen surunsa kauan kestänyt; hän kuivasi kyyneleensä, ja
hymy hänen suupielissään sanoi minulle myöhemmin.
Minä varmaankin olisin iäkseni jäänyt Acquinin perheeseen, jollei
olisi sattunut muuan surullinen tapaus, joka yhtäkkiä taas muutti
minun elämäni. Niin näytti sallitun, että minä en saa kauan olla
onnellinen, ja että silloin kun olin varmin rauhallisesta elämästäni,
olikin jo lähellä hetki, jolloin jouduin taas seikkailuelämän
kuohuihin.