XVII.

Herätessäni huomasin olevani vuoteessa, suuri tuli paloi kamarissa,

jossa olin nukkunut. Huone oli minulle outo, samoin ihmisetkin, jotka

olivat ympärilläni: yksi mies, neljä lasta, joista muuan oli pieni

viisi- tai kuusivuotias tyttö, oka katseli minua ihmeissään. Hänen

silmänsä olivat kummalliset, ne puhuivat.

Minä nousin, ja kaikki kokoontuivat ympärilleni.

"Missä Vitalis?" sanoin.

"Hän kysyy isäänsä", sanoi muuan tyttö, joka näytti olevan vanhin

lapsista.

"Ei hän ole isäni, vaan isäntäni. Missä hän on? Missä on Capi?"

Jos Vitalis olisi ollut isäni, niin varmaan olisi valikoitu sanoja

hänestä puhuttaessa minulle, mutta kun hän ei ollut kuin isäntäni,

niin päätettiin sanoa suora totuus, ja niin kerrottiin minulle koko

asia.

Me olimme kyyristyneet muutaman puutarhurin portin pieleen. Noin

kahden aikaan aamulla oli puutarhuri avannut portin lähteäkseen

torille ja oli silloin tavannut meidät makaamasta olkikasassa. Ensin

oli huudettu meitä siirtymään hevosen tieltä, ja sitten kun ei kukaan

muu meistä liikahtanut kuin Capi, joka muristen ja haukkuen oli

puolustanut meitä, niin oli tultu meitä käsivarresta pudistamaan. Me

emme olleet liikahtaneet sittenkään. Silloin oli alettu ajatella,

että tässä on jotakin arveluttavaa. Oli haettu lyhty, ja kun sen

valossa tarkastettiin, niin huomattiin, että Vitalis oli paleltunut

kuoliaaksi ja ettei minunkaan tilani ollut paljoa parempi. Mutta

kuitenkin, kun Capi oli maannut päälläni, olin pysynyt siksi

lämpimänä, että minä vielä hengitin. Minut oli kannettu puutarhurin

taloon ja pantu maata sänkyyn. Siinä olin maannut kuusi tuntia

melkein kuin kuollut; sitten veren kiertokulku oli päässyt uudelleen

voimaansa, hengitys käynyt voimakkaammaksi ja minä heräsin.

Niin jähmettynyt kuin olinkin sekä sielultani että ruumiiltani, olin

kuitenkin siksi selvillä, että ymmärsin täydellisesti niiden sanojen

merkityksen, jotka olin kuullut. Vitalis kuollut!

Asian kertoi itse puutarhuri, ja sillä aikaa kuin hän puheli, tuo

pieni tyttö, jonka katse oli niin kummallinen, ei hetkeksikään

luovuttanut minusta silmiään. Kun hänen isänsä oli sanonut, että

Vitalis on kuollut, niin tyttö varmaan ymmärsi tai yhtäkkiä huomasi,

miten ankara isku se oli minulle, sillä hän meni kiireesti isänsä

luo, asetti toisen kätensä hänen käsivarrelleen ja toisella viittasi

minua, äännellen omituisesti, joka ei ollut lainkaan ihmisen ääntä,

vaan aivan kuin hellä ja säälivä huokaus.

"Niinpä niin, pikku Liseni", sanoi tytölle hänen isänsä, "se koskee

häneen kovasti, mutta täytyy sanoa totuus, sillä jos emme me sitä

sano, niin sanoo sen poliisi." Ja hän kertoi minulle, miten oli

annettu tieto poliisille, miten miehet olivat kantaneet Vitaliksen

korjuuseensa, jotavastoin minut sijoitettiin hänen vanhemman poikansa

Alexin vuoteeseen.

"Missä Capi?" kysyin, kun hän oli lopettanut kertomuksensa. --

"Capi!" -- "Niin, koira?" -- "En tiedä, se on kadonnut varmaan." --

"Se seurasi ruumissaattoa", sanoi muuan lapsista. -- "Näitkö sen,

Benjamin?" -- "Näin hyvinkin. Se seurasi kantajain kintereillä,

allapäin, ja silloin tällöin se hyppäsi paareille, ja kun se ajettiin

alas, niin se päästi sellaisen valittavan äänen, joka oli kuin

ulvontaa."

Capi raukka! Se oli niin monta kertaa hyvänä näyttelijänä seurannut

Zerbinon ruumissaattoa, huokaillen niin, että lapset nauroivat

katketakseen.

Puutarhuri ja hänen lapsensa jättivät minut yksin, ja tietämättä

mitä tein ja varsinkaan mitä oli tehtävä, nousin vuoteeltani.

Harppuni oli asetettu jalkopäähän. Otin sen olalleni ja aioin lähteä

huoneeseen, johon puutarhuri oli mennyt lapsineen. Olihan lähdettävä,

mutta minne? ... Siitä ei ollut tietoa, mutta sen vain tiesin, että

lähdettävä oli... Mutta siinä kun olin päässyt jaloilleni, tuntui

minusta, että kaadun, ja minun piti kiireimmiten istahtaa tuolille.

Jonkun aikaa siinä levättyäni avasin kamarin oven ja olin puutarhurin

ja hänen lastensa luona. He istuivat pöydässä iloisen valkean

äärellä, joka paloi kamiinissa, ja söivät lämmintä velliä.

Ruuan haju kiihotti vatsaani muistuttamaan minulle, että en ollut

syönyt eilen illalla. Minua alkoi pyörryttää ja minä horjuin.

"Voitko pahoin, poikaseni?" kysyi puutarhuri lempeällä äänellä.

Minä vastasin niinkuin asia oli, että en voi hyvin, ja pyysin

saada vähän aikaa levähtää tulen ääressä. Mutta minä en tarvinnut

ainoastaan lämmintä, vaan ruokaakin. Nuotio ei antanut minulle

ravintoa, ja ruuan haju, lusikkain kalina ja lasten kielenmaiskutus

vain lisäsi minun heikkouttani. Jos olisin rohjennut, niin olisin

pyytänyt lautasellisen velliä! Mutta Vitalis ei ollut minua opettanut

kättä ojentamaan eikä luonto ollut tehnyt minusta kerjäläistä.

Olisin ennen vaikka nälkään kuollut kuin sanonut: "Minun on nälkä."

Minkävuoksi? En osaa sanoa, jos ei liene syynä ollut se, että en

koskaan ole tahtonut pyytää muuta kuin sitä, minkä voin maksaa.

Tuo pieni tyttö, jonka katse oli omituinen, joka ei puhunut ja jota

isänsä oli sanonut Liseksi, istui minua vastapäätä ja katseli minua

kesken syöntiänsä, kääntämättä muualle silmiään. Yhtäkkiä hän nousi

pöydästä ja toi minulle vellilautasensa, joka oli täysinäinen, ja

asetti sen polvilleni. Minä tein liikkeen kiittääkseni häntä, sillä

en jaksanut enää puhua, mutta hänen isänsä ehätti sanomaan: "Ota,

poikaseni, mitä Lise tarjoaa. Jos se sinulle maittaa, niin saat

toisenkin lautasellisen."

Jos minulle maittaa! Muutamassa sekunnissa olin ahminut lautasen

tyhjäksi. Kun panin lautaselle lusikkani, niin Lise, joka oli jäänyt

viereeni ja katsellut minua, äännähti, mutta hänen äännähdyksensä

ei tällä kertaa ollut huokaus, vaan osotti tyytyväisyyttä. Hän otti

minulta lautasen, ojensi sen isälleen täytettäväksi ja toi sen

sitten minulle niin lempeästi ja rohkaisevasti hymyillen, että minä

nälissänikin unehduin häntä katsomaan hetkiseksi aikaa huomaamatta

ottaa lautasta. Niinkuin ensi kerrallakin, niin nytkin katosi velli

hyvin äkkiä. Nyt tyttö ei hymyillyt enää, vaan oikea nauru loisti

hänen suupielistään ja huuliltaan.

"Kas vain, poikaseni", sanoi puutarhuri, "sinähän olet kelpo

lusikkamies."

Minä tunsin punastuvani hiusmartoa myöten, mutta sitten minusta

tuntui paremmalta sanoa totuus kuin antaa syyttää itseäni ahmatiksi,

ja minä selitin, etten ollut eilen syönyt.

"Et ole syönyt eilen? No entä isäntäsi?" -- "Ei hänkään." -- "No

sitten hän on kuollut nälkään ja kylmään."

Velli oli minua vahvistanut, ja minä nousin lähteäkseni.

"Mihin aiot mennä?" kysyi puutarhuri. -- "En tiedä." -- "Onko sinulla

tuttavia Parisissa?" -- "Ei ole." -- "Mitä aiot tehdä?" -- "Soittaa

harppua." -- "Parasta taitaisi olla, kun palaisit kotipuoleesi,

vanhempaisi luo." -- "Minulla ei ole enää vanhempia." -- "Eikö

sinulla ole sukulaisia, enoa, tätiä, serkkuja?"

"Ei ainoatakaan. Isäntäni osti minut kasvatusäitini mieheltä... Minä

kiitän sydämestäni teitä kaikesta hyvyydestä, jota olette minulle

osottaneet, ja jos haluatte, niin minä palaan sunnuntaina soittamaan

harppua tanssiaksenne, jos se teitä huvittaa."

Minä olin menossa ovea kohden, kun Lise otti minua kädestä ja osotti

harppuani hymyillen.

"Haluatteko, että soittaisin?"

Hän nyökäytti päätään ja taputti iloisena käsiään.

"Niin, soitahan jotakin", sanoi isäntä.

Minä tartuin harppuuni, ja vaikka mieleni ei ollutkaan iloinen, niin

soitin valssia, pannen parastani. Olisipa minua haluttanut osata

soittaa yhtä hyvin kuin Vitalis ja huvittaa tätä pientä tyttöä, joka

silmillään teki niin suloisen vaikutuksen minuun.

Hän kuunteli katsoen kiinteästi minuun, sitten hän polki jalkaansa

tahdin mukaan ja alkoi pyöriskellä, jolla aikaa hänen veljensä ja

sisarensa pysyivät yhdessä kohdin istumassa. Hän ei tanssinut valssia

eikä ottanut säännöllisiä askeleita, mutta hän pyöri viehättävän

kauniisti, ilo silmistä loistaen.

Hänen isänsä, joka istui kamiinin luona, katseli häntä kiinteästi;

tyttö oli aivan ihastuksissaan ja taputti käsiään. Kun olin

lopettanut soittamisen, niin hän asettui eteeni ja kiitti sievästi

niiaten. Sitten hän heti näpähytti sormellaan harppuni kieltä

merkiksi, että tahtoi "vielä".

Minä olisin mielellänikin soittanut hänelle vaikka koko päivän, mutta

hänen isänsä sanoi, että jo riitti, peläten tyttärensä väsyttävän

itsensä. Minä senvuoksi tanssikappaleen sijasta soitin napolilaisen

lauluni, jonka Vitalis oli minulle opettanut.

Tämä laulu oli loistokappaleeni, jonka vaikutukseen olin tottunut

luottamaan. Sen sävel oli vieno ja surullinen, siinä on jotakin

hellää, joka liikuttaa mieltä.

Ensimäiset sävelet kuultuaan asettui Lise katsomaan minua silmiin,

liikuttaen huuliaan aivan kuin kertoen sanojani; sitten kun laulun

sävel kävi surullisemmaksi, hän peräytyi muutamia askeleita, ja

viimeisellä säkeellä hän itkien heittäysi isänsä syliin.

"Jo riittää!" sanoi hänen isänsä.

"Se on tyhmä!" sanoi Benjamin, hänen veljensä. "Ensin tanssii, sitten

yhtäkkiä rupeaa itkemään."

"Ei hän ole niinkään tyhmä kuin sinä. Hän ymmärtää soittoa", sanoi

vanhin sisar, kumartuen suutelemaan sisartaan.

Minä otin harppuni hartioilleni ja lähestyin ovea.

"Minne nyt?" kysyi puutarhuri. -- "Lähden taipaleelle." -- "Sinä olet

mielistynyt soittaja-ammattiisi." -- "Eipä minulla muutakaan ole."

-- "Eikö sinua pelota kulkea teitä?" -- "Mikäs auttaa, kun ei ole

kotia." -- "Mutta eikö viime yö ole pannut sinua vähän arvelemaan?"

-- "Toki hyvinkin. Mieluisampaahan olisi hyvä vuode ja lämmin tuli."

-- "Jos tahdot, niin saat ne, työlläsi tietysti. Jos haluat, niin

voit jäädä meille, tehdä työtä ja elää kanssamme. Tietysti ymmärrät,

että minulla ei ole sinulle hyvyyksiä eikä laiskan päiviä tarjota.

Jos suostut meille jäämään, niin suostut näkemään vaivaa, pitää

nousta varhain aamulla, tehdä työtä kovasti koko päivä, otsasi hiessä

syödä leipäsi, jonka ansaitset. Mutta sen sijaan sinun ei tarvitse

maata taivasalla niinkuin viime yönä teit ja ehkä kuolla johonkin

ojaan. Illalla on vuoteesi valmis ja syötyäsi olet tyytyväinen

ansioosi. Ja vielä, jos sinä olet kelpo poika, niinkuin minä luulen,

löydät kodin luonamme."

Lise kyyneltensä läpi katseli minua hymyillen.

Hämilläni tästä ehdotuksesta seisoin jonkun aikaa epätietoisena,

osaamatta ajatella ehdotuksen merkitystä.

Lise tuli luokseni, otti kädestäni ja talutti minut muutaman

kuvan luo, joka riippui seinällä. Kuvassa oli pieni Johannes

lampaannahkaisessa puvussa. Lise teki merkin isälleen ja veljilleen

kehottaen heitä katsomaan kuvaa ja osottaen samalla minua, silittäen

minun lammasnahkatakkiani, ja osottaen tukkaani, joka valui

hartioilleni kähertyneenä. Minä ymmärsin, että hän huomasi jotakin

yhtäläisyyttä kuvassa ja minussa, ja tietämättä syytä, tunsin tämän

huvittavan ja liikuttavan mieltäni.

"Aivan totta", sanoi isä, "hän on Pyhän Johanneksen näköinen." Lise

taputti käsiään nauraen.

"No niin", sanoi isänpä palaten esitykseensä, "mitä arvelet?"

Koti! Minullako olisi koti! Kuinka monta kertaa tämä niin suloinen

uni oli haihtunutkaan: Barberinin emännän, rouva Milliganin,

Vitaliksen, kaikki nämä olin toisen toisensa jälkeen menettänyt.

Minä en enää olisi yksin.

Tilani oli kauhistuttava: olin nähnyt miehen kuolevan, jonka kanssa

olin elänyt useampia vuosia ja joka minulle oli ollut melkein kuin

isä; samalla olin menettänyt kumppanini, toverini, ystäväni, hyvän

ja rakkaan kelpo Capin, josta niin pidin ja joka myös piti minusta.

Mutta samalla kuin puutarhuri esitteli jäämistäni hänen luokseen,

tunsin taas luottamusta. Ei siis vielä ollut kaikki lopussa minulta:

elämä voi taas alkaa uudelleen.

Enemmän kuin varma toimeentulo, joka oli minulle vakuutettu, ilahutti

mieltäni tämä perhe-elämä, jonka osallisuuteen minäkin pääsisin. Nämä

pojat olisivat veljiäni. Tämä kaunis pieni Lise olisi sisareni.

Lapsellisissa mielikuvituksissani olin monet monituiset kerrat

kuvaillut löytäväni äitini ja isäni, mutta en koskaan ollut ajatellut

veljiä ja sisaria. Ja tässä ne nyt olivat tarjolla. Tosi on, että he

eivät olleet oikeita veljiäni ja sisariani lihan ja veren kautta,

mutta heistä voi tulla veljiäni ja sisariani ystävyyden kautta: sitä

vartenhan ei tarvinnut kuin rakastaa heitä (johon minä olin hyvin

taipuisa) ja laittaa niin, että he rakastavat minua, joka ei tuntunut

vaikealta, kun kaikki näyttivät olevan niin hyväluontoisia.

Minä kiireesti laskin harpun olaltani.

"Kas siinä vastaus", sanoi puutarhuri. "Pane harppusi tuohon naulaan,

poikaseni, ja jos ei ole mieleistäsi luonamme olo, niin ota se

sieltä milloin hyvänsä ja lennä pois. Sen vain huomautan, että tee

niinkuin pääskyset ja satakielet: valitse sopiva aika lähteäksesi

matkailemaan."

Talon isännän nimi oli Acquin. Perheeseen kuului viisi henkeä:

isäntä, jonka nimi oli isä Pierre, kaksi poikaa: Alexis ja Benjamin,

kaksi tyttöä: Etiennette ja nuorin kaikista lapsista, Lise.

Lise oli mykkä, mutta ei syntymästään; mykkyys ei ollut seuraus

kuuroudesta. Kaksi vuotta hän oli puhunut, mutta sitten yhtäkkiä

vähää ennen kuin täytti neljä vuotta, hän oli menettänyt

puhelahjansa. Tämä tapaus, joka oli seurannut kouristustautia, ei

onneksi ollut ehkäissyt hänen sielunkykyjään kehittymästä, vaan nämä

päinvastoin olivat kypsyneet hyvin joutuisasti. Hän ymmärsi kaikki,

mutta hän myöskin lausui, selitti kaikki. Kaikki häntä rakastivat,

vanhempi sisarensa Etiennette häntä jumaloi.

Rouva Acquin oli kuollut Lisen ollessa vuoden vanha, ja tästä

päivästä aikain Etiennette oli perheen äiti. Kouluiällään täytyi

hänen olla kotona, valmistaa ruoka, korjata isänsä ja veljiensä

vaatteet ja kantaa Liseä käsivarrellaan. Kantaessaan Liseä

käsivarrellaan, taluttaessaan Benjaminia, tehdessään työtä koko

päivän, noustessaan varhain aamulla keittämään isälle ennenkuin

tämä meni kaupalle, pannessaan myöhään maata, järjestettyään kaikki

illallisen jälkeen, pestessään lasten vaatteita, kastellessaan

ryytimaata kesällä, noustessaan talvella keskellä yötä sytyttämään

tulta, kun pakkanen kiihtyi kovaksi, alituiseen kovassa työssä

ollessaan ei Etiennettellä ollut aikaa leikkimään lasten tavoin.

Neljäntoista vuotiaana hänen muotonsa oli surullinen, vaikka siinä

näkyikin lempeyden ja kieltäymyksen loiste. --

Tuskin oli viittä minuuttia kulunut siitä, kun olin pannut harppuni

naulaan, ja ollessani kertomassa miten kylmä ja väsymys meidät oli

yllättänyt palatessamme Gentillyyn, jossa olimme toivoneet saavamme

yösijan louhoksessa, niin kuulin raaputettavan ovea ja samalla

iloista haukuntaa.

"Se on Capi!" sanoin nousten vikkelästi. Mutta Lise ehti ennen

minua avaamaan oven. Capi syöksyi yhdellä hyppäyksellä luokseni,

ja kun minä otin sen syliini, niin se nuoleskeli kasvojani vinkuen

iloisesti, ja koko sen ruumis vapisi.

"Entäs Capi?" kysyin. -- "No Capi jää sinun luoksesi."

Aivan kuin olisi ymmärtänyt, hyppäsi se maahan, pani oikean

käpälänsä rinnalle ja tervehti. Se nauratti lapsia, varsinkin

Liseä, ja huvittaakseni heitä käskin Capin näyttelemään jotakin

ohjelmistostaan. Mutta se ei totellut, vaan hyppäsi syliini ja alkoi

taas nuolla kasvojani. Sitten hypättyään maahan se veti minua takkini

hihasta.

"Se tahtoo minua ulos." -- "Viedäkseen sinut isäntäsi luo."

Poliisipalvelijat, jotka olivat vieneet Vitaliksen, olivat

sanoneet tarvitsevansa puhutella minua ja tulevansa päivällä, kun

minä olen saanut lämmitellä ja nukkua. Tuntui pitkältä odotella

heitä. Minä olin levoton odottaessani tietoja Vitaliksesta. Ehkä

hän ei olekaan kuollut, niinkuin oli luultu? Enpähän minäkään

ollut kuollut. Hänkin on voinut virota niinkuin minäkin. Isäntä

nähdessään minun levottomuuteni ja arvaten syyn siihen vei minut

poliisivahtikonttoriin, jossa minulta kysyttiin kysymästä päästyäkin.

Mutta minä en ruvennut vastaamaan, ennenkuin minulle vakuutettiin,

että Vitalis oli kuollut. Minä kerroin sitten hyvin lyhyesti, mutta

komisarius tahtoi aina vain enemmän tietää Vitaliksesta ja minusta.

Itsestäni kerroin, ettei minulla ollut vanhempia ja että Vitalis oli

minut vuokrannut ja maksanut vuokrasumman etukäteen kasvatusäitini

miehelle.

"Entäs nyt?" kysyi komisarius.

Isäntä ehätti vastaamaan:

"Me pidämme huolta hänestä, jos sen suvaitsette."

Komisarius hyvin toki suvaitsi sen ja kiitteli puutarhuria hänen

hyvyydestään. Nyt oli tehtävä selkoa Vitaliksesta ja se oli sangen

vaikeaa, sillä minä en tiennyt hänestä isosti mitään. Oli kuitenkin

muuan salaperäinen kohta, josta minä olisin voinut puhua, nimittäin

se, mitä oli tapahtunut viimeisessä näytännössämme, kun Vitalis

lauloi sillä tavoin, että herätti ihailua ja ihmetystä tuossa

naisessa; sitten myöskin Garofolin uhkauksista, mutta minä tuumailin

mielessäni, että tulisi pitää salassa nämä seikat. Pitikö tulla ilmi

isäntäni kuoleman jälkeen se, mitä hän eläissään oli niin visusti

salannut!

Lapsen on vaikea salata mitään poliisikomisariukselta, joka on

tottunut ammattiinsa. Nämä miehet osaavat tiedustella teiltä sillä

tavalla, että pian erehdytte salaamisessanne. Niin kävi minunkin.

Viiden minuutin kuluttua tiesi poliisikomisarius sen, minkä minä olin

päättänyt salata ja minkä hän halusi saada tietää.

"Hänet on vietävä Garofolin luo", sanoi hän muutamalle

poliisipalvelijalle. "Louroine-kadulle päästyään hän kyllä tuntee

talon. Te menette hänen kanssaan ja kyselette Garofolilta."

Me lähdimme kolmikannassa matkaan, poliisipalvelua, isä Pierre ja

minä. Ja niinkuin poliisikomisarius oli sanonutkin, oli minun helppo

tuntea talo, ja me nousimme neljänteen kerrokseen. Mattia ei ollut

siellä, hän varmaankin oli päässyt sairashuoneeseen. Nähdessään

poliisipalvelijan ja tuntiessaan minut Garofoli kalpeni. Häntä

varmaankin pelotti. Mutta hän sai pian rohkaistuksi mielensä, kun hän

poliisipalvelijan suusta sai kuulla, mitä varten olemme hänen luonaan.

"Vai niin, vai on se ukko Vitalis kuollut", sanoi hän. -- "Te

tunsitte hänet?" -- "Täydellisesti." -- "No niin, kertokaa minulle

mitä hänestä tiedätte."

"No se on helppoa. Hänen nimensä ei ollut Vitalis, vaan Carlo

Balzani, ja jos te olisitte elänyt kolmekymmentäviisi tai

neljäkymmentä vuotta sitten Italiassa, niin tämä nimi riittäisi

teille ilmoittamaan, mikä mies hän oli. Carlo Balzani oli tähän

aikaan kuuluisin laulaja Italiassa, ja hänen esiintymisensä suurilla

näyttämöillä olivat loistoisia; hän on laulanut kaikkialla,

Napolissa, Roomassa, Milanossa, Venetsiassa, Florensissa, Lontoossa,

Parisissa. Mutta sitten hän menetti äänensä, ja kun hän ei enää

voinut olla taiteensa kuningas, niin hän ei tahtonut menettää

kunniaansa esiintymällä pienemmillä näyttämöillä. Hän muutti

nimensä Vitalikseksi salaten itsensä kaikilta, jotka olivat olleet

hänen tuttujaan hänen kunniansa päivinä. Mutta hänen oli kuitenkin

elettävä. Hän koetti useampia elinkeinoja onnistumatta, niin että hän

viimein monien vararikkojen jälkeen rupesi koirain näyttelijäksi.

Mutta kurjuudenkin päivinä säilyi hänen ylpeytensä, niin että hän

olisi häpeästä kuollut, jos yleisö olisi saanut tietää kuuluisasta

Carlo Balzanista tulleen koiranäyttelijän. Sattumalta minä sain tämän

salaisuuden tietooni."

Tällainen selitys tuli sille salaperäisyydelle, joka minua oli niin

mietityttänyt.

Carlo Balzani raukka, rakas Vitalis!