Niin kauan kuin me olimme kadulla, jossa oli väkeä, Vitalis astui
sanaa sanomatta, mutta pian saavuimme kadulle, joka oli tyhjä.
Silloin hän pysähtyi muutamaa pylvästä vasten seisomaan ja pyyhki
otsaansa moneen kertaan, joka oli merkki siitä, että hän oli pulassa.
"On ehkä kaunista noudattaa jalomielisyyttä", sanoi hän aivan kuin
itsekseen puhellen, "mutta tässä me nyt olemme Pariisin kadulla eikä
ole penniäkään taskussa eikä ruuan murua vatsassa. Onko sinun nälkä?"
"Minä en ole syönyt mitään sitten kuin te annoitte minulle pienen
palan leipää tänä aamuna."
"No niin, poikaseni, sinä saat panna nukkumaan tänään iltasetta.
Kunpa meillä olisi edes missä nukkua."
"Te siis olitte ajatellut saavamme nukkua Garofolin luona?"
"Olin ajatellut, että siellä nukkuisit, ja jos hän olisi maksanut
vuokraa sinun olostasi hänen luonaan tämän talvea, niin niillä
kahdellakymmenellä markalla olisinkin selvinnyt asioistani. Mutta kun
näin, miten hän kohtelee lapsia, niin en voinut."
"Te olette hyvä."
"Vanhassa kulkurissa ei ole nuorukaisen sydän kuollut.
Onnettomuudeksi vanha kulkuri oli hyvin laskenut, ja nuorukainen on
kaikki hävittänyt, tehnyt tyhjäksi. Minne nyt mennä?"
Oli jo myöhäinen, ja pakkanen, joka päivän kuluessa oli lauhtunut,
oli kiihtynyt taas. Tuuli puhui pohjoisesta. Kova yö oli tulossa.
"Minne me menemme?"
"Gentillyyn, koetamme löytää muutaman louhoksen, jossa minä ennenkin
olen nukkunut. Oletko väsynyt?"
"Minä sain levätä siellä Garofolin luona."
"Minä en ole saanut levätä, paha kyllä, ja minä olen väsynyt. Mutta
ei auta. Eteenpäin, lapseni!"
Hyvällä tuulella ollessaan hän sanoi näin koirilleen ja minulle.
Mutta tänä iltana hän sanoi sen surullisesti.
Me siis taas olimme Parisin kaduilla kulkemassa. Yö oli pimeä,
ja kaasuliekit, jotka lepattivat tuulessa, valaisivat huonosti
tietämme. Joka askeleella livetti jäätyneellä katukäytävällä. Vitalis
piteli minua kädestä, ja Capi kulki kintereillämme. Silloin tällöin
se pysähtyi rikkakasalle katselemaan, eikö löytyisi luuta tai
leipäpalasta, sillä nälkä senkin vatsaa ahdisti. Mutta rikkakasat
olivat jäässä ja Capin etsintä oli turhaa. Allapäin juoksi se aina
jälkeemme.
Me astuimme astumistamme, ja ihmiset, joita silloin tällöin tuli
vastaamme, näyttivät meitä katselevan kummastuneina: meidän omituinen
pukummeko vai väsynyt käyntimmekö heitä lie kummastuttanut?
Poliisikonstaapelit, joita sattui tiellemme, kiertelivät ympärillämme
ja pysähtyivät meitä seuraamaan tarkastavin katsein.
Vitalis asteli kumarassa, sanaa sanomatta. Vaikka oli pakkanen,
hänen kätensä kuitenkin poltti minun kättäni. Minusta tuntui, että
hänen kätensä vapisi. Joskus hän pysähtyi minuutin ajaksi ja nojasi
kädellään minun olkaani, ja silloin tunsin koko hänen ruumistaan
puistattavan.
Tavallisesti en uskaltanut paljoa kysellä, mutta tällä kertaa tein
poikkeuksen. Minulla oli sitäpaitsi aivan kuin tarve sanoa hänelle,
että rakastin häntä tai ainakin että tahdoin tehdä jotakin hänen
hyväkseen. "Te olette sairas!" sanoin hänelle, kun muutaman kerran
taas pysähdyimme.
"Sitä pelkään. Kaikissa tapauksissa olen väsynyt. Viime päivien
taipaleet ovat minun ikäiselleni olleet liian pitkät, ja tällainen
öinen kylmyys on vanhalle verelleni liian kova. Minun olisi pitänyt
päästä hyvään vuoteeseen, hyvän illallisen ääreen suojaisessa
kamarissa hyvän tulen ääressä. Mutta kaikkea tätä voi ainoastaan
uneksia. Eteenpäin, lapset!"
Eteenpäin! Me olimme tulleet jo pois kaupungista ja kuljimme
milloin aitojen kuvetta, milloin aavaa kenttää. Ei tullut enää
ihmisiä vastaan, ei ollut enää poliisikonstaapeleita, ei lyhtyjä
eikä kaasuliekkejä. Ainoastaan silloin tällöin näkyi tuli tuikkavan
jostakin ikkunasta ja tummalla taivaalla joitakin tähtiä. Tuuli
puhalteli kovemmin ja kylmemmin. Se kaikeksi onneksi puhalteli selän
takaa, mutta kun takissani hihanreiät olivat ratkenneet, niin tuuli
tunkeutui niistä ja puhalteli pitkin käsivarsia.
Vaikka oli pimeä ja teitä risteili myötään, astui Vitalis kuitenkin
varmasti niinkuin mies, joka tietää minne mennä ja tuntee tiet. Minä
seurasin häntä pelkäämättä lainkaan, että voimme eksyä; siitä vain
olin huolissani, että milloin vihdoinkin tuo louhos tulee. Mutta
sitten Vitalis pysähtyi äkkiä. "Näetkös metsää?" kysyi hän minulta.
"En näe mitään." -- "Etkö näe mitään mustaa?" Minä katselin joka
puolelle. Me olimme tulleet tasangolle, sillä katseeni katosi pimeään
niin, ettei näkynyt mitään, ei puuta, ei taloa. Aavikko ympärillämme,
eikä kuulunut muuta ääntä kuin tuulen tohina näkymättömissä pensaissa.
"Ollapa minulla sinun silmäsi?" sanoi Vitalis. "Mutta minä näen
niin huonosti. Katsohan tuonne." Hän ojensi kätensä. Kun minä en
vastannut, sillä en uskaltanut sanoa, etten minä näe mitään, lähti
hän astumaan.
Kuljettiin muutamia minuutteja ääneti, niin hän taas pysähtyi ja
kysyi vielä, enkö nähnyt metsää. Minä en ollut niin varma isäntäni
osaamisesta kuin äsken, ja minua alkoi pelottaa, jonka vuoksi ääneni
vapisi vastatessani, etten näe mitään.
"Sinä pelkäät, ja sen vuoksi silmäsi vilisevät", sanoi Vitalis. --
"Minä vakuutan, ettei näy mitään metsää." -- "Eikö näy tietä?" -- "Ei
näy mitään." -- "Me olemme eksyneet!"
Minulla ei ollut sanaa suuhun tulevaa. Ei tietoa missä olimme eikä
mihin oli mentävä.
"Astutaan vielä viiden minuutin aika. Jollemme sitten näe metsää,
niin palaamme takaisin. Minä olen eksynyt tieltä."
Nyt kun ymmärsin, että voimme olla eksyksissä, voimani alkoivat
horjua. Vitalis veti minua kädestä.
"No mikä nyt?"-- "Minä en jaksa enää astua." -- "No luuletko, että
minä jaksan sinua kantaa? Ajattele vain, että jos istahdamme, niin
emme siitä enää ikinä nouse, kuolemme siihen kylmään. Astu pois!"
Minä seurasin häntä.
"Onko tässä tiessä syvät raiteet?" -- "Ei ole raiteita ollenkaan." --
"Meidän pitää palata takaisin."
Tuuli puhalsi nyt kasvoihin niin ankarasti, että olin aivan tukehtua.
Tuntui aivan polttelevan. Tullessakaan emme olleet astuneet ylen
kiireesti, mutta palatessa oli kulkumme tuiki hidasta.
"Kun näet raiteet, niin sano minulle", sanoi Vitalis. "Oikean tien
pitäisi olla vasemmalla, pensas tienhaarassa."
Me astuimme jonkun neljännestunnin taistellen tuulta vastaan. Yön
synkässä hiljaisuudessa askeleemme kaikuivat kovasti kohmettuneessa
maassa. Vaikka olinkin niin väsynyt, että tuskin jalka jalasta
siirtyi, niin minä se kuitenkin nyt talutin Vitalista. Sitä tuskaani,
kun minä tarkastelin tien vasenta puolta! Pimeässä näkyi yhtäkkiä
pieni punainen tähti.
"Tuolta näkyy tuli!" sanoin ojentaen kättäni.
Vitalis katseli, mutta vaikka tuli tuipotti niin suuresti, että se
varmaankaan ei ollut kovin kaukana, ei Vitalis kuitenkaan nähnyt
mitään. Siitä huomasin, että hänen näkönsä oli heikontunut, sillä
tavallisesti hän yöllä näki kauas ja tarkasti.
"Ei meillä ole mitään hyötyä siitä tulesta", sanoi hän. "Se on
lamppu, joka palaa jonkun työmiehen katossa tai kuolevan vuoteen
ääressä. Emme voi mennä koputtamaan heidän ovelleen. Maaseudulla
voisimme pyydellä päästäksemme huoneeseen, mutta Parisin ympäristössä
ei olla vierasvaraisia. Meille ei ole ainoatakaan taloa. Astutaan
tietämme!"
Me astuimme vielä muutamia minuutteja, ja sitten olin näkevinäni tien
kulkevan poikki meidän tiestämme ja tien kulmassa mustan haamun,
joka varmaan oli pensas. Minä irtausin Vitaliksen kädestä ja menin
edeltäpäin tarkastelemaan tätä tietä. Siinä olikin syvät raiteet.
"Tuossa on pensas ja tässä on raiteet." -- "Annahan tänne kätesi, me
olemme pelastetut, louhos on viiden minuutin matkan päässä tästä.
Katsohan tarkoin. Sinun pitäisi nähdä metsikköä."
Minä olin näkevinäni jotakin mustaa haamua ja sanoin, että erotin
puita. Toivo toi meille voimia, jalkani tuntuivat keveämmiltä, eikä
maa tuntunut enää niin kovalta jaloissani. Kuitenkin Vitaliksen
ilmoittamat viisi minuuttia tuntuivat minusta iankaikkisuudelta.
"Olemme astuneet tätä tietä jo enemmän kuin viisi minuuttia", sanoi
Vitalis pysähtyen.
"Niin minustakin." -- "Missä ovat raiteet." -- "Ne menevät suoraan,"
-- "Louhoksen suun pitäisi olla vasemmalla, me olemme varmaan
kulkeneet siitä ohi, mikä on varsin helppoa näin pimeässä. Meidän
olisi raiteista pitänyt ymmärtää, että menemme liian kauas." -- "Minä
vakuutan, että raiteet eivät ole kääntyneet vasemmalle." -- "No
käännytään takaisin."
Me käännyimme vielä kerran takaisin.
"Näetkö metsikköä?" -- "Näen, tuolla vasemmalla." -- "Ja raiteet?"
-- "Niitä ei ole." -- "Olenko minä sokea?" sanoi Vitalis pannen
käden silmilleen. "Anna minulle kätesi ja astutaan suoraan metsikköä
kohden."
"Tässä on muuri."
"Se on kivikasa."
"Ei ole kivikasa, muuri se on."
Me olimme ainoastaan muutaman askeleen päässä, muurista, ja Vitalis
harppoi sen luo koettelemaan käsin, kun ei silmin saanut selvää
esteestä, jota minä sanoin muuriksi ja hän kivikasaksi.
"Muuri se on. Kivet ovat säännöllisesti ladotut, ja minä tunnen
muurisaven. Mutta missä on aukko? Etsihän raiteet."
Minä kumarruin maahan ja kuljin muurin sivua kahtaanne käsin
tapaamatta raiteita. Siten kuljin toisaalle päin, mutta kaikkialla
vain oli umpinainen muuri, eikä ollut mitään tietä, ei vähintäkään
merkkiä aukosta. "En minä näe muuta kuin lunta."
Isäntäni oli epäilemättä eksynyt tieltä, niin ettemme olleet
löytäneet louhosta. Hän seisoi jonkun aikaa ääneti, sitten alkoi
juosta muurin sivua toisesta päästä toiseen. Capi, joka ei ymmärtänyt
tätä liikettä, alkoi levottomana haukkua. Minä kuljin Vitaliksen
jäljessä.
"Louhos on suljettu muurilla", sanoi Vitalis. "Me emme pääse sinne
mistään." -- "Mitäs sitten?" -- "En tiedä. Ei suinkaan muuta kuin
kuolla tähän."
Minulta pääsi tuskan huudahdus.
"Niin, sinä et halua kuolla, sinä kun olet nuori ja elämään
mielistynyt. No niin. Lähdemme astumaan. Jaksatko vielä astua?" --
"Jaksatteko te?" -- "Sitten kun en enää jaksa, niin kaadun kuin vanha
hevonen." -- "Minne lähdemme?"
"Palaamme Parisiin. Kun tapaamme poliisikonstaapelin, niin annamme
hänen kuljettaa meidät poliisivahtikonttoriin. Olisin halunnut
välttää tätä, mutta en voi antaa sinun kuolla kylmään. Astutaan,
Remini, astutaan, poikaseni. Eteenpäin!"
Ja me lähdimme astumaan tietä, jota olimme tulleet. Mikähän aika nyt
oli? En voinut aavistaakaan. Olimme astuneet pitkän aikaa, hyvin
kauan ja hitaasti. Oli ehkä puoliyön aika. Taivas oli yhäkin musta,
joitakin harvoja tähtiä tuikki, jotka näyttivät pienemmiltä kuin
tavallisesti. Tuuli oli kiihtynyt. Se pyöritteli lunta tomuna tien
laitamilla ja pieksi kasvojamme. Talot, joiden ohi kuljimme, olivat
suljetut ja pimeät. Minusta tuntui, että jos ihmiset, jotka siellä
nukkuivat lämpöisissä vuoteissaan, olisivat tienneet, miten meidän
oli kylmä, niin he olisivat päästäneet meidät sisälle.
Jos olisimme astuneet kiireesti, niin olisimme pysyneet lämpiminä,
mutta Vitalis astui hitaasti ja huohottaen, aivan kuin olisi juossut.
Kun häneltä jotakin kysyi, niin hän ei vastannut, kädellään teki vain
liikkeen osotteeksi, että hän ei voinut puhua.
Me olimme päässeet kaupunkiin, tahi oikeammin, me kuljimme keskellä
muurilla aidatuita taloja. Vitalis pysähtyi äkkiä. Minä ymmärsin,
että hän oli jo aivan uupunut.
"Minä koputan jollekin portille?"
"Ei, he eivät avaa. Nämä tässä ovat puutarhureita, he eivät nouse
tähän aikaan. Astutaan edelleen."
Mutta hänellä ei ollut niin paljon voimia kuin tahtoa. Muutamia
askeleita kuljettuamme hän pysähtyi taas.
"Minun täytyy vähän levähtää", sanoi hän, "minä en enää jaksa."
Muutamassa paaluaidassa oli portti, ja sen luona kohosi yli aidan
lantatunkio. Tuuli oli kuivannut päällimmäiset oljet ja ajanut niitä
kadulle aika vahvalta juuri paaluaidan seinämälle.
"Minä istahdan tuohon", sanoi Vitalis.
"Mutta te sanoitte, että jos istumme, niin kylmetymme emmekä enää voi
nousta."
Vastaamatta mitään hän viittasi minulle, että kokoaisin olkia portin
luo, ja siihen hän sitten melkein putoamalla istahti. Hänen hampaansa
kalisivat ja koko ruumiinsa tärisi.
"Tuo vielä olkia", sanoi hän minulle. "Tunkiosta meillä on suojaa
tuulta vastaan."
Tuulta vastaan meillä kyllä oli suojaa, mutta ei kylmää vastaan. Kun
olin tuonut siihen olkia niin paljon kuin sain kootuksi, istahdin
Vitaliksen viereen.
"Asetu aivan lähelle minua ja kutsu Capi päällesi, niin se lämmittää
sinua vähän", sanoi Vitalis. Hän oli kokenut mies, joka tiesi, että
kylmä näissä oloissa voi tuottaa kuoleman. Ja että hän antautui tähän
vaaraan, se osotti, että hän oli uupunut. Parin viikon aikana hän
ei ollut kertaakaan mennyt levolle niin, ettei olisi ollut aivan
uuvuksissa. Hän oli kovin rasittunut kestääkseen enää kaikkien näiden
ponnistusten jälkeen, niin iäkäskin kun hän jo oli.
Oliko hänellä tietoa tilastaan, en voi sanoa. Mutta kun minä olin
koonnut oljet ja asettunut hänen viereensä puristautuen lähelle
häntä, niin tunsin hänen kumartuvan ylitseni ja syleilevän minua. Se
oli toinen kerta ja -- viimeinen!
Kun vuoteessa maatessa on vähän kylmä, niin se estää unta, mutta
taivasalla maatessa kova ja pitkittyvä kylmä tekee tunnottomaksi.
Niin kävi meidänkin. Heti kun olin paneutunut Vitaliksen viereen,
kävin unteloiseksi ja silmäni sulkeutuivat. Minä koetin niitä avata,
mutta kun en onnistunut, niin nipistin käsivarttani lujasti. Ihoni
oli tunnoton, ja ainoastaan kun kaikin voimin puristin, tuntui
jotakin vähäistä kipua. Mutta vilun puistatukset kuitenkin saivat
minut vähän tajulleni. Vitalis, selin nojaten porttiin, hengitti
vaivoin, hyvin lyhyeen ja nopeasti. Capi jo nukkui jalkapuolessani.
Tuuli tohisi ylitsemme ja peitteli meitä oljenkorsilla, joita
lenteli kuin kuivia lehtiä, jotka puista karisevat. Kadulla ei ollut
ristinsielua: lähellä ja kaukana, kaikkialla kuolonhiljaisuus. Minua
pelotti. Mikä? En voi sitä sanoa, mutta minä tunsin epämääräistä
pelkoa, surunsekaista ahdistusta, joka sai kyyneleet silmiini.
Minusta tuntui, että minä kuolen siihen. Ja kuoleman ajatus vei
minut Chavanoniin. Barberinin äiti raukka! Kuolla tähän näkemättä
häntä, näkemättä taloamme, puutarhaani. Ja tietämättäni harhaileva
mielikuvitus vei minut tähän puutarhaan: aurinko paistoi iloisesti
ja lämpöisesti, kukat aukoivat kultakupujaan, linnut visersivät
pensaikossa ja äiti Barberin levitteli ruusupensaille vaatteita,
joita hän tuli pesemästä purolta, mikä lorisi ruohikossa.
Yhtäkkiä olivat ajatukseni poissa Chavanonista, ja minä löysin itseni
Joutsenesta: Arthur nukkui vuoteellaan, rouva Milligan oli hereillä,
ja kun hän kuuli tuulen pauhaavan, niin hän kysyi, missä minä olen
näin kylmällä ilmalla.
Sitten silmäni sulkeutuivat uudestaan, sydäntäni kouristi ja minä
menin tainnoksiin.