Kuljettuamme hyvän aikaa leveää katua, joka ei ollut niin kurjan
näköinen kuin se, jolta olimme tälle tulleet, ja jonka varrella
kauppapuodit olivat suurempia ja muhkeampia sitä myöten kuin pääsimme
kauemmaksi, kääntyi Vitalis oikealle ja me olimme heti korttelissa,
joka oli kurjan kurja: korkeitten ja mustain talojen välissä valui
vesi keskikadulla, ja tästä haisevasta vedestä huolimatta kulki
ihmisiä likaisella kivityksellä. Kapakoissa, joita oli lukemattomia,
oli miehiä ja naisia, jotka seisaallaan joivat rautalevyillä
päällystettyjen pöytäin ääressä, huutaen ja meluten. Muutaman talon
kulmasta näin kadun nimen olevan Rue de Lourcine.
Vitalis, joka näytti tietävän missä ollaan, tunkeutui joukon läpi ja
minä hänen jäljessään.
"Varo, ettet eksy minusta", sanoi hän.
Turhaa oli muistuttaa, minä kuljin aivan hänen kintereillään, ja
paremmaksi varmuudeksi pidin hänen takkinsa helmuksesta kiinni.
Kuljettuamme suuren torin poikki ja muutaman pihakadun läpi tulimme
muutamanlaiseen pimeään kaivokseen, jonne aurinko varmaankaan ei ikinä
ollut paistanut.
"Onko Garofoli kotona?" kysyi Vitalis muutamalta mieheltä, joka
ripusti riepuja seinämälle lyhdyn valossa.
"En tiedä. Menkää itse katsomaan. Tiedättehän itse missä hän asuu:
aivan ylhäällä, ovi suoraan."
"Garofoli on se patruuna, josta sinulle puhuin", sanoi Vitalis
minulle noustessamme portaita, jotka olivat soran peitossa ja niin
liukkaat, että oli kuin olisi kulkenut savessa. "Täällä hän asuu."
Katu, talo ja nämä portaat eivät suinkaan kohottaneet mieltäni.
Minkähänlainen isäntä oli?
Talossa oli neljä kerrosta. Vitalis astui sisälle koputtamatta
ovelle, ja me olimme suuressa huoneessa, joka oli ullakon tapainen.
Keskeltä se oli tyhjä, mutta yltäympäriinsä oli sänkyjä, toista
kymmentä kaikkiaan. Seinät ja katto olivat sellaista väriä, että
sitä ei voi sanoa miksikään. Ennen ne lienevät olleet valkoiset,
mutta savu, pöly, lika ja kaikenlainen muu olivat mustentaneet
rappauksen, joka oli sieltä täältä halkeillut tai reijissä. Muutaman
hiilellä piirustetun pään viereen oli koverrettu kukkia ja lintuja.
"Garofoli", sanoi Vitalis, "oletteko jossakin täällä? Minä en näe
ketään. Vastatkaa, minä olen Vitalis."
Huone tosiaankin näytti tyhjältä, mikäli voi päättää seinällä palavan
vaivaisen lampun valossa, mutta isännälleni vastasi heikko ja surkea
lapsen ääni:
"Signor Garofoli ei ole kotona. Hän tulee vasta kahden tunnin
kuluttua."
Samassa tuli näkyviin olento, joka meille oli vastannut. Se oli
noin yhdentoistavuotias poika. Hän tuli luoksemme hitaasti, ja
minua hämmästytti hänen kummallinen näkönsä. Hänellä ei ollut niin
sanoakseni ruumista, ja suuri suhteeton pää näytti olevan suorastaan
jalkain varassa niinkuin pilakuvissa. Tämä pää ilmaisi syvää tuskaa
ja sävyisyyttä, silmät puhuivat alistumista ja koko hänen yleinen
rakenteensa epätoivoa. Tuollainen kun oli muodoltaan, niin ei hän
voinut olla kaunis, mutta hän kuitenkin veti katseen puoleensa
miellyttäväisyydellä ja jonkinlaisella viehätyksellä, mikä säteili
hänen huuliltaan ja suurista kosteista silmistään, jotka olivat
lempeät kuin koirilla.
"Tiedätkö varmaan, että hän tulee kahden tunnin kuluttua?" kysyi
Vitalis.
"Varmaan hän tulee, signor. Silloin on päivällisen aika, ja hän itse
aina jakaa päivällisen."
"No hyvä. Jos hän tulee varemmin, niin sano hänelle, että Vitalis
tulee kahden tunnin päästä."
"Kyllä sanon, signor."
Minä olin valmiina seuraamaan isäntääni, mutta tämä pysäytti minut
ja sanoi: "Ole sinä täällä ja levähdä." Kun minä tein liikkeen
kauhistuksissani, lisäsi hän: "Minä vakuutan, että tulen tänne."
Olisin paljon mieluummin, niin väsynyt kuin olinkin, seurannut
isäntääni, mutta kun hän käski jäädä, niin tottelin, kuten olin
tottunut, ja jäin. Kun ei enää kuulunut isäntäni raskaitten askelten
kopsetta portaista, niin poika, joka oli kuunnellut porholla
korvin ovella, kääntyi minuun: "Te olette maastamme?" sanoi hän
minulle italiankielellä. Vitaliksen kanssa ollessani olin oppinut
italiankieltä, että ymmärsin kaikki mitä puhuttiin, mutta en vielä
osannut puheessa käyttää sitä kyllin sujuvasti, niin että en
mielelläni sitä puhunut.
"En ole", vastasin ranskaksi.
"Ah!" sanoi hän surullisesti kiinnittäen minuun suuret silmänsä.
"Sepä paha. Olisi ollut mieluista, jos olisitte ollut maastamme." --
"Mistä maasta?" -- "Luccasta. Te olisitte voinut ehkä kertoa jotakin
kotipuolestani." -- "Minä olen ranskalainen." -- "Sitä parempi." --
"Pidättekö enemmän ranskalaisista kuin italialaisista?" -- "En, mutta
se on teille hyväksi, että olette ranskalainen. Sillä jos te olisitte
italialainen, niin varmaan tulisitte tänne Garofolin palvelukseen,
jota ei voi kehua."
Nämä sanat eivät juuri minua lohduttaneet.
"Onko hän paha?"
Poika ei vastannut tähän kysymykseen, mutta hänen katseensa puhui
sitä enemmän. Hän ei halunnut jatkaa keskustelua tästä aineesta. Hän
kääntyi minuun selin ja meni suuren kamiinin luo, joka oli huoneen
toisessa päässä. Takassa paloi jättöpuita komealla tulella, jolla oli
suuri kattila kiehumassa.
Minä lähestyin takkaa lämmitelläkseni tulen ääressä ja näin,
että tässä kattilassa oli jotakin omituista, jota en ensin ollut
huomannut. Kansi, josta kohosi kapea höyrytorvi, oli kiinni
kattilassa, toisesta laidasta saranoilla, toisesta lukolla.
Olin ymmärtänyt, ettei minun sovi tehdä varomattomia kysymyksiä
Garofolista, mutta entäs kattilasta?
"Minkävuoksi kattila on lukittu?" -- "Että minä en saisi ottaa
lientä. Minä olen kokkina, mutta isäntäni ei luota minuun."
Minä en voinut olla naurahtamatta.
"Te nauratte", jatkoi hän surullisesti, "te ajattelette, että minä
olen herkkusuu. Minun sijallani tekin olisitte samanlainen. Minä en
tosin ole herkkusuu, mutta nälkäinen, ja tuo höyry, joka pursuaa
torvesta, saa nälkäni kahta kauheammaksi." -- "Signor Garofoli siis
tappaa teidät nälkään?" -- "Jos tulette hänen palvelukseensa, niin
saatte kokea, että täällä ei kuole nälkään, vaan saa kitua nälässä.
Minä varsinkin, sillä se on minun rangaistukseni." -- "Nälässä
kituminen?" --
"Niin. Muuten voin teille sen kertoa. Jos Garofolista tulee
isäntänne, niin voi kertomukseni olla teille hyödyksi. Signor
Garofoli on enoni ja hän on ottanut minut mukaansa armeliaisuuden
vuoksi. Äitini on leski, ja niinkuin voitte hyvin arvata, on hän
köyhä. Kun Garofoli tuli seudullemme viime vuonna hankkimaan poikia,
niin hän esitti ottavansa minutkin. Äidistä ei tuntunut hyvälle antaa
minun mennä. Mutta te tiedätte, että kun on pakko ... ja pakko oli,
sillä meitä oli kuusi lasta kotona ja minä olin vanhin. Garofoli
olisi mieluimmin ottanut Leonardon, joka on minua nuorempi ja kaunis,
jotavastoin minä olen ruma. Ja rahaa saadakseen ei saa olla ruma.
Rumat eivät saa kuin haukkumisia ja selkään. Mutta äitini ei antanut
Leonardoa: 'Mattia on vanhin', sanoi hän, 'ja Mattian on lähdettävä,
kun kerran on pakko jonkun lähteä.' Ja niin siis minä lähdin enoni
kanssa. Te voitte kuvailla, että oli katkeraa jättää koti, äitini,
joka itki, pieni sisareni Christina, joka minusta piti niin paljon,
minä kun sitä kantelin sylissäni, ja sitten veljet, toverit ja
kotiseutu."
Minä hyvin ymmärsin, miten katkera on ollut tämä ero. Muistin
selvään, miten minun sydäntäni ahdisti ja miten olin tukehtua, kun
viimeisen kerran näin Barberinin emännän valkoisen huivin.
Mattia jatkoi kertomustaan: "Olin aivan yksikseni Garofolin kanssa
meiltä lähtiessämme. Mutta viikon kuluttua meitä oli toista kymmentä
poikaa, ja lähdimme vaeltamaan Ranskaan. Se oli pitkä matka, niin
minulle kuin tovereillenikin, jotka myöskin olivat hyvin suruissaan.
Vihdoin viimein saavuttiin Parisiin. Silloin meitä ei ollut kuin
yksitoista, sillä yksi oli jäänyt Dijonin sairashuoneeseen.
Parisissa sitten meidät lajiteltiin: vankat sijoitettiin nuohooja- tai
soutajamestarien luo, ja ne taas, jotka eivät olleet kyllin
vankkoja työntekoon, pantiin laulamaan tai soittamaan kaduilla.
Minusta tietysti ei ollut työhön, mutta olin myöskin liian ruma
soittamaan. Garofoli antoi minulle kaksi valkohiirtä, joita minun
piti näytellä porttikäytävissä ja pihakaduilla, ja hän arvioi päiväni
puoleksitoista markaksi. 'Niin monta viittä penniä kuin sinulta
puuttuu tästä summasta illalla', sanoi hän minulle, 'niin monta
kepinlyöntiä saat.' Puolitoista markkaa on kova summa, mutta kovempia
vielä ovat kepinlyönnit, varsinkin kun niitä on antamassa signor
Garofoli. Minä siis tein kaiken minkä voin saadakseni kokoon tämän
summan, mutta useinkaan en onnistunut. Melkein aina toverillani oli
määrätty summa kotia palatessa, minulla taas ei paljoksi koskaan.
Siitä Garofoli suuttui kahta kauheammin. 'Millä tavoin se menettelee
tuo tyhmä Mattia?' sanoi hän. Oli toinen poika, joka näytteli kahta
valkohiirtä niinkuin minäkin ja jonka oli saatava kaksi markkaa,
jotka hän joka ilta toikin. Menin kerran hänen kanssaan saadakseni
nähdä, miten hän menetteli ja missä hän oli taitavampi minua.
Silloin huomasin, miten hän sai helposti kaksi markkaansa ja minä
vaikeasti puolitoista. Kun tuli joku herra ja nainen ja antoivat
meille, niin nainen aina sanoi: 'Tuolle, joka on sievä, ei tuolle,
joka on ruma.' Ruma olin minä. Minä en mennyt sitten enää toverini
kanssa. Sillä surullista on saada selkäänsä, mutta surullisempaa
vielä saada haukkumisia kuulla kadulla. Te ette sitä ymmärrä, kun
teille ei koskaan ole sanottu, että te olette ruma, mutta minä sen
ymmärrän... Garofoli kun näki, että selkäsauna ei auttanut, käytti
toista keinoa. 'Niin monta viittä penniä kuin sinulta puuttuu, niin
monta perunaa otan pois velliosastasi', sanoi hän. 'Kun nahkasi on
paksu lyönneille, niin koetetaanpa, onko vatsasi herkempi nälälle.'
Mutta uhkaus ei saanut minua tekemään sen enempää, minä kun en voinut
tehdä koetettuani kaikkeni sitä ennen; enhän voinut sanoa rahaa
pyytäessäni: 'Jollette anna minulle rahaa, niin en saa yhtään perunaa
tänä iltana.' Ihmiset, jotka antavat rahaa lapsille, eivät anna sitä
tällaisista syistä."
"Millaisista syistä he antavat?"
"Ah, te olette vielä nuori. Rahaa annetaan senvuoksi, että siitä
olisi huvia antajalle itselleen eikä muille. Sievälle pojalle
annetaan rahaa, ja sievyys on parhaita etuja. Rahaa antavat sellaiset
ihmiset, joilta on lapsi kuollut tai jotka toivovat lasta. Ja se
antaa, jolla on hyvin lämmin lapsen viluissaan väristessä jossakin
portin suojassa. Minä tunnen kaikki nämä metkut. Minulla on ollut
aikaa tarkastella. Eikö tänään ole kylmä ilma?"
"Hyvin kylmä."
"No niin, menkäähän johonkin porttikäytävään ja ojentakaa kätenne
herralle, jonka näette kulkevan kiireesti pienessä päällystakissa,
niin ette saa mitään. Mutta ojentakaahan kätenne herralle, joka
astelee hitaasti, paksuun päällysvaatteeseen puettuna, niin saatte
ehkä kerrassaan kiiltävän hopean. -- Niin. Tätä ruokajärjestystä
kun oli kestänyt kuukausi tai puolitoista, niin minä tietystikään
en ollut lihonut, olin kalpea, niin kalpea, että kuulin ympärilläni
sanottavan: 'Tuo poika kuolee nälkään.' Silloin kärsimykset tekivät
mitä ei muotoni tehnyt: minä herätin huomiota ja käänsin puoleeni
katseet. Ihmiset rupesivat säälimään, ja jos en saanutkaan rahoja,
niin sain kuitenkin leipää, toisinaan keittoakin. Se oli mieluista
aikaa; minua ei enää pieksetty, ja jos en saanutkaan perunoita, niin
mitä siitä, kun olin kuitenkin jotakin saanut päivällisekseni. Mutta
eräänä päivänä Garofoli tapasi minut muutaman hedelmäkauppiaan luona
syömässä velliä, ja silloin hänelle selvisi miten tulin toimeen,
vaikka en saanutkaan perunoita, ja hän päätti jättää minut kotia
keittämään ja hoitamaan kotia. Mutta kun minä keittäessäni olisin
voinut syödä, niin hän keksi tällaisen kattilan. Joka aamu ennenkuin
hän lähtee kaupungille, panee hän kattilaan lihat ja kasvikset,
lukitsee kannen, ja minun ei tarvitse muuta kuin pitää tulta padan
alla. Minä saan haistella keiton hajua, mutta muuta en, sillä
ymmärrättehän, että tuollaisesta kapeasta torvesta ei voi saada
mitään. Siitä saakka kuin minä tulin keittäjäksi, olen käynyt näin
kalpeaksi. Sillä keiton haju ei ravitse, se vain kiihottaa nälkää.
Olenko minä hyvin kalpea? Kun minä en käy kaupungilla, niin en ole
kuullut itsestäni mitään, ja kun täällä ei ole kuvastinta, niin en
voi itse nähdä muotoani."
Vaikka en vielä isosti ymmärtänytkään, niin tiesin kuitenkin, että
sairaita ei saa pelottaa sanomalla heitä sairaiksi. "Ette te näytä
kovinkaan kalpealta", vastasin senvuoksi.
"Minä ymmärrän hyvin, että sanotte niin lohduttaaksenne minua. Mutta
minä olisin hyvilläni, jos olisin kalpea, sillä se merkitsisi, että
minä olen sairas, ja minä haluaisin olla hyvin sairas."
Minä katsoin häntä ihmeissäni.
"Te ette ymmärrä", sanoi hän hymyillen. "Mutta asia on hyvin
yksinkertainen. Kun olette kipeä, niin teitä joko hoidetaan tai
annetaan teidän kuolla. Jos minun annettaisiin kuolla, niin tämä
olisi kaikki, minun ei olisi enää nälkä eikä minua enää lyötäisi. Ja
ne, jotka ovat kuolleet, elävät taivaassa, ja taivaasta minä näkisin
äidin, maanmiehiäni, ja puhelemalla hyvälle Jumalalle minä ehkä
voisin estää Christina sisarestani tulemasta onnetonta. Mutta jos
minua hoidettaisiin, niin minut lähetettäisiin sairashuoneelle, ja
siihen minä olisin varsin tyytyväinen."
Minulla oli vaistomainen kauhu sairashuonetta vastaan, ja usein
teitä kulkiessani, kun väsymyksestä tunsin itseni sairaaksi, minun
ei tarvinnut kuin ajatella sairashuonetta, niin virkistyin heti
taas astumaan. Olin sen vuoksi hyvin kummissani, kun kuulin Mattian
puhuvan tällä tavoin.
"Jospa tietäisitte", sanoi hän, "miten hyvä on olla sairashuoneella.
Minä olin Sainte-Eugeniessä. Siellä on lääkäri, suuri valkoverinen
mies, jolla on aina rintasokeria taskussaan, ja sisaret ovat siellä
niin lempeitä, sanovat hellästi: 'Tee niin, lapseni.' Ja kun puhutaan
lempeästi, niin minusta tuntuu niin hyvälle, tekee mieleni itkeä,
ja silloin kun minua itkettää, tuntuu minusta niin hyvältä. Se
on tyhmää, eikö niin? Mutta äitini puhui minulle aina lempeästi.
Sisaret puhuvat aivan kuin äitinikin puhui, ja vaikka puhe onkin
toista, niin on ääni kuitenkin sama. Ja hyvä ruoka ja hoito, miten
virkistävälle se tuntuukaan. Kun tunnen voimaini täällä vähentyvän,
kun en saa ruokaa, niin olen tyytyväinen; olen tuuminut itsekseni:
Minä sairastun, ja Garofoli lähettää minut sairashuoneeseen. Niin,
kipeä tosin olen, että siitä kärsin, mutta en niin kipeä, että
siitä olisi haittaa Garofolille. Senvuoksi hän minua vielä pitää
luonaan. Onnettomilla on henki ihmeen sitkeä. Onneksi Garofoli ei
ole luopunut tavastaan kurittaa minua niinkuin muitakin. Viikko
sitten löi hän minua kepillä päähän. Tällä kertaa luulen asian olevan
hyvin. Minulla on pää ajetuksissa, te näette tämän suuren pahkan.
Garofoli sanoi eilen, että se ehkä on paise, ja hänen puheestaan
päätin, että se on arveluttavaa. Kipeä se on, päänahkan alla tuntuu
samanlaista pakotusta kuin hammaskivussa, pääni on raskas kuin
painaisi se sata leiviskää, minua pyörryttää ja yöllä unissani en voi
olla valittamatta ja huutamatta. Minä luulen, että kahden tai kolmen
päivän perästä hän päättää lähettää minut sairashuoneeseen, sillä
tietysti sellainen, joka yöt huutaa, häiritsee toisia, ja Garofoli
ei pidä siitä, että hänen untaan häiritään. Mikä onni, että hän löi
minua päähän! Sanokaa nyt suoraan, näytänkö hyvin kalpealta?"
Hän asettui eteeni ja katsoi minua silmästä silmään. Minulla ei ollut
enää syytä vaieta, mutta sittenkään en uskaltanut sanoa suoraan,
miten pelottavalta hänen suuret hehkuvat silmänsä, kuoppaiset
poskensa ja värittömät huulensa näyttivät. "Luulen että olette niin
sairas, että teidän pitäisi päästä sairashuoneeseen."
"No niin!" Ja hän koetti tehdä kumarruksen ja lähti heti pöydän
luo, jota alkoi pyyhkiä. "Nyt on tarpeeksi puhuttu", sanoi hän,
"Garofoli tulee pian eikä ole vielä mitään valmiina, ja kun teidän
mielestänne minä olen jo saanut sellaisen kolauksen, että voin päästä
sairashuoneeseen, niin turha on hankkia enää kolauksia. Siitä olisi
vain tyhjää vaivaa. Nykyään minusta tuntuvat lyönnit kovemmilta kuin
muutamia kuukausia sitten. Ne ovat hassuja, jotka sanovat, että
kaikkeen tottuu."
Ja puhellessaan hän ontua kolkkasi pöydän ympärillä, asetellen
lautasia. Minä laskin niitä olevan kaksikymmentä. Garofolilla siis
oli kaksikymmentä poikaa palveluksessaan. Mutta vuoteita kun ei
ollut kuin kaksitoista, niin nukkuivat pojat kaksittain. Ja niitä
vuoteita! Ei lakanoita lainkaan. Ja peitteet sellaiset, että luuli
ne ostetuksi jostakin tallista, josta ne oli myöty, kun eivät enää
olleet tarpeeksi lämpimiä hevosille.
"Onko kaikkialla tällaista?" kysyin. -- "Missä kaikkialla?" --
"Niiden luona, joilla on vuokralla lapsia." -- "En tiedä, sillä en
koskaan ole muualla käynyt. Mutta koettakaa te päästä muualle." --
"Minne?" -- "Sama se. Parempi teidän on kuitenkin missä hyvänsä kuin
täällä."
Missä hyvänsä, se oli kovin epämääräistä. Ja kaikessa tapauksessa,
miten voisin saada Vitaliksen muuttamaan mieltään?
Kun minä tätä mietiskelin ja tietysti löytämättä mitään keinoa,
aukesi ovi ja muuan poika astui sisään. Hänellä oli viulu kädessä
ja toisessa kainalossa puupölkky. Kun tämä puu oli samanlaisia
kuin nekin, joita olin nähnyt pantavan takkaan, niin arvasin mistä
Garofoli saa puuvaransa ja paljoko hän niistä maksaa.
"Anna minulle se puusi", sanoi Mattia käyden tulijaa vastaan. Mutta
poika pisti puun selkänsä taakse:
"Enpä annakaan!" -- "Anna vain, että keitto tulee parempaa." -- "En
anna, sillä minulla ei ole kuin markka kahdeksankymmentä penniä,
puuttuu kaksikymmentä penniä." -- "Garofoli ei kokoa puita. Sinä saat
selkänahallasi maksaa sen kaksikymmentä penniä. Kukin vuorostaan."
Mattia sanoi tämän sillä äänellä, kuin olisi ollut mielissään
rangaistuksesta, joka hänen toverillaan oli odotettavana. Minä olin
hyvin hämilläni nähdessäni tässä lempeässä olennossa sellaista
kovuutta. Myöhemmin sitten huomasin, miten ihmisestä tulee
pahasisuinen eläessään pahasisuisten kanssa.
Garofolin kaikki oppilaat nyt palasivat. Niitä vähitellen tuli
yksitoista. Jokainen sisään tultuaan ripusti soittokapineensa naulaan
vuoteensa päälle, mikä viulun, mikä harpun, mikä huilun, mikä
minkin. Ne, jotka eivät olleet soittajia, vaan ainoastaan eläinten
näyttelijöitä, panivat häkkiin apinansa tai valkohiirensä.
Portaissa kuului sitten raskaat askeleet, minä arvasin, että siellä
tuli Garofoli. Ja minä näin astuvan sisään pienen, punottavan miehen,
joka kulki horjuen. Hänellä ei ollut lainkaan italialaista pukua,
vaan hän oli harmajassa takissa. Ensimäisen silmäyksensä loi hän
minuun, ja minua ihan värisytti.
"Mikä se tämä poika on?"
Mattia vastasi hänelle hyvin vilkkaasti ja kohteliaasti ja selitti,
mitä Vitalis oli sanonut.
"Vai niin, vai on Vitalis Parisissa. Mitä hänellä on minulle asiaa?"
-- "En tiedä", vastasi Mattia. -- "Minä en sinulle puhu", sanoi hän,
"minä puhun pojalle." -- "Isäntäni tulee pian", sanoin hänelle,
uskaltamatta vastata suoraan. "Hän teille itse selittää asiansa." --
"Siinä on poika, joka ei tuhlaa sanoja. Sinä et ole italialainen?" --
"En, minä olen ranskalainen."
Kaksi poikaa oli lähestynyt Garofolia heti kun tämä oli astunut
sisään, ja kumpikin pysyi hänen lähellään odottaen, milloin hän
lakkaa puhumasta. Mitähän he tahtoivat? Sain pian vastauksen tähän
kysymykseen, jota niin uteliaana mietiskelin. Toinen otti hänen
hattunsa ja asetti sen sitten muutamalle vuoteelle, toinen toi heti
tuolin. Tämän yksinkertaisen toimen he suorittivat niin juhlallisesti
ja kunnioittavasti kuin kaksi kuoripoikaa papin ympärillä. Siitä näin
miten Garofolia pelättiin, sillä rakkaudesta he eivät näin toimineet.
Kun Garofoli oli istunut, niin muuan poika toi hänelle piipun, johon
oli valmiiksi pantu tupakkaa, ja eräs toinen poika taas tarjosi tulta.
"Se haisee rikiltä, eläin!" tiuskaisi hän pojalle ja viskasi hänen
tulitikkunsa takkaan.
Syyllinen sytytti kiireellä toisen tikun ja antoi sen palaa hyvän
aikaa, ennenkuin tarjosi tulta isännälleen. Mutta isäntä ei huolinut.
"Ei sinulta, tyhmyri!" sanoi hän töykäten hänet syrjään, ja kääntyen
muutaman toisen puoleen sanoi hän suosiollisesti hymyillen:
"Riccardo, anna minulle tulta, ystäväni."
Ja ystävä totteli joutuisasti.
"No nyt, pienet enkelini, rupeamme tekemään tiliä", sanoi Garofoli,
kun hänen piippunsa oli syttynyt. "Mattia, tänne kirja."
Mutta siihen kuin hän oli saanut käsketyksi, oli Mattialla jo kirja
hänelle tarjottavana. Se oli pieni sarekkeinen kirja. Garofoli
viittasi poikaa, joka hänelle oli ensiksi tulta antanut. "Sinä olet
velkaa eilisestä viisi penniä. Sinä lupasit tuoda sen minulle tänään,
kuinka paljon sinulla siis on?"
Poika epäröi kauan aikaa, ennenkuin vastasi, ja oli tulipunainen.
"Minulta puuttuu viisi penniä."
"Vai niin. Sinulta puuttuu viisi penniä, ja sen sinä sanot niin
tyynesti." -- "Minulta puuttuu tämänkin päivän määrästä viisi
penniä." -- "Siis kymmenen penniä. Enpä moista ole kuullut." --
"Mutta se ei ole minun syyni." -- "Ei lörpötyksiä, sinä tiedät lain:
riisu takkisi, kaksi lyöntiä eilisestä ja kaksi tämänpäiväisestä,
ja rohkeutesi palkaksi saat olla perunoitta tänään. Riccardo, pieni
ystäväni, sinä olet hyvin ansainnut tämän huvituksen. Tuo ruoska."
Riccardo oli se poika, joka oli tuonut viimeksi tulta. Hän otti
seinältä lyhytvartisen ruoskan, jossa oli kaksi solmukasta
nahkakieltä. Tällä aikaa se poika, jolta puuttui kymmenen penniä,
riisui takkinsa ja solahutti paidan vyötäisilleen.
"Odotahan vähän", sanoi Garofoli ilkeästi hymyillen. "Ehkäpä on
muitakin. On aina hauska, kun on tovereita, eikä Riccardolla ole niin
paljon vaivaa alkaa aina uudestaan."
Pojat seisoivat liikkumatta isäntänsä ääressä, ja kun tämä laski
julmaa leikkiään, niin he kaikki nauroivat pakotetusti.
"Minä olen varma siitä, että se on nauranut enin, jolta enin
puuttuukin", sanoi Garofoli. "Kuka kovimmin nauroi?"
Kaikki osottivat sitä, joka oli tullut ensin ja tuonut puun
tullessaan.
"Vai niin, vai sinä. No kuinka paljon sinulta puuttuu?" kysyi
Garofoli. -- "Se ei ole minun syyni." -- "Se, joka vielä sanoo, että
se ei ole hänen syynsä, saa ruoskan lyönnin lisää. Kuinka paljon
sinulta puuttuu?" -- "Minä olen tuonut tämän." -- "No onhan se
jotakin, mutta meneppäs leipuriin ja pyydä puullasi vaihtaa leipää,
niin annetaankohan sinulle? Paljonko sinulta puuttuu rahaa. Puhu!"
-- "Minä olen saanut markka kahdeksankymmentä penniä." -- "Sinulta
siis puuttuu kaksikymmentä penniä. Kaksikymmentä penniä, kurja, ja
kehtaat tullakin silmieni eteen. Sinä Riccardo veitikka saat kovasti
huvitella nyt. Riisu sinä takkisi!" -- "Mutta entäs tämä puu?" --
"Sen saat ruuaksesi."
Tälle tyhmälle sukkeluudelle nauroivat toiset, joita ei oltu
tuomittu. Kyselyä sitten jatkettiin, ja näiden kahden tuomitun
lisäksi tuli vielä kolme, joilla ei ollut täyttä määrää.
"Näitä siis on viisi veitikkaa, jotka minulta varastelevat", huusi
Garofoli valittavasti. "Sellaista se on, kun on liian jalomielinen.
Miten luulette minun voivan maksaa hyvän lihan ja perunat, jos te
ette tee työtä? Takit pois!"
Riccardo seisoi ruoska kädessä, ja viisi tuomittua oli rivissä hänen
vierellään.
"Sinä tiedät, Riccardo, että minä en sinua katso, kun tämä
rankaiseminen tekee minulle pahaa, mutta minä kuulen lyönneistä,
miten suoritat tehtäväsi. Toimeen, pieni ystäväni, pane parastasi,
sinä ansaitset sillä leipäsi."
Ja Garofoli kääntyi istumaan takkatuleen päin, aivan kuin hän ei
olisi voinut katsella tätä toimitusta. Minä loukostani katselin
suuttumuksen ja pelon vallassa. Tämä mies oli oleva isäntäni. Ja jos
minä en hänelle tuo sitä määrää, jonka hän näkee hyväksi taksoittaa,
niin minun pitää paljastaa selkäni Riccardolle. Nyt ymmärsin,
minkävuoksi Mattia voi puhua niin tyynesti kuolemasta ja toivoa sitä.
Kun ruoska paukahti ensi kerran iholle, niin minulla tulvahti vedet
silmiin. Kun luulin, että minut oli unhotettu sinne, ettei minua
muistettu ollenkaan täällä olevankaan, niin en hillinnytkään itseäni,
mutta minä olin siinä erehtynyt. Garofoli katselikin minua salaa,
josta pian sain todistuksen.
"Kas siinä on poika, jolla on hyvä sydän", sanoi hän viitaten minua
sormellaan. "Hän ei ole sellainen kuin te, veitikat, jotka nauratte
toverinne onnettomuudelle ja minun surulleni. Kunpa hän olisi teidän
toverinne, niin hän olisi teille hyväksi esimerkiksi."
Koko ruumiini vapisi. Heidän toverinsa!
Toisella lyönnillä rangaistava päästi haikean valituksen, ja
kolmannella sydäntäsärkevän huudon. Garofoli kohotti kätensä, ja
Riccardo pysäytti ruoskansa. Minä luulin, että hän armahtaa, mutta ei
tullut kysymystäkään armosta.
"Sinä tiedät, miten pahaa minulle huudot tekevät", sanoi Garofoli
uhrilleen. "Jos ruoska viiltää ihoasi, niin huutosi viiltävät minun
sydäntäni. Minä senvuoksi sanon sinulle, että jokaisesta huudosta
saat ruoskanlyönnin lisää. Älä siis pahoita mieltäni. Jos sinulla on
vähänkään sydäntä, vähänkään kiitollisuutta minua kohtaan, niin pidä
suusi kiinni. Jatka, Riccardo!"
Riccardo kohotti kätensä, ja ruoska paukahteli onnettoman selkään.
"Äiti! Äiti!" huusi tuo onneton.
Onneksi en nähnyt enempää, sillä ovi aukeni ja Vitalis astui sisään.
Yhdellä silmäyksellä hän näki mitä merkitsivät huudot, joita hän
portaita noustessaan oli kuullut. Hän syöksyi Riccardon luo ja
tempasi hänen kädestään ruoskan. Ja sitten hän kääntyi Garofoliin.
Tämä kaikki tapahtui niin pian, että Garofoli oli vähän aikaa
hämillään, mutta pian hän siitä selvisi ja hymyillen sanoi:
"Eikö olekin kauheata? Tuolla pojalla ei ole sydäntä."
"Se on häpeällistä!" huusi Vitalis.
"Sitäpä minä juuri sanon", keskeytti Garofoli.
"Älkää teeskennelkö", sanoi minun isäntäni. "Te ymmärrätte hyvin,
että minä en puhu tästä pojasta, vaan teistä. Se on häpeällistä,
kauheaa ilkeyttä rääkätä tuolla tavoin lapsia, jotka eivät voi
puolustautua."
"Mitä te, vanha hupsu, sekaannutte tähän?" sanoi Garofoli muuttaen
ääntään.
"Minä ilmoitan poliisille."
"Poliisille", huudahti Garofoli nousten. "Te uhkaatte minua
poliisilla, te?"
"Niin, minä", vastasi Vitalis säikähtämättä Garofolin raivoa.
"Kuulkaahan, Vitalis", sanoi Garofoli, tyyntyen ja alkaen puhua
ivallisesti. "Älkää uhkailko, sillä minäkin puolestani voin tehdä
jotakin. Ja kumpikohan meistä olisi tyytymättömämpi? Minä en menisi
puhumaan poliisille, sillä asianne ei koske poliisia, niitä on muita
ihmisiä, jotka teistä välittävät, ja jos minä heille menen kertomaan
mitä tiedän, sanon ainoastaan yhden nimen, niin kukahan se on
pakotettu peittämään häpeänsä?"
Isäntäni jäi hetkiseksi vastaamatta. Hänen häpeänsä! Minä olin
ihmeissäni. Ennenkuin olin selvinnyt tästä hämmästyksestäni, jonka
nämä omituiset sanat olivat synnyttäneet, oli hän ottanut minua
kädestä.
"Seuraa minua." Ja hän vei minut ovelle. "No, ukkoseni", sanoi
Garofoli vihatta ja nauraen. "Teillähän oli minulle asiaa?"
"Minulla ei ole enää mitään sanottavaa teille." Ja sanaa sanomatta,
silmäämättä taakseen hän laskeutui portaita pidellen minua kädestä.
Ja miten huojistuneella mielellä seurasin häntä! Minä siis pääsin
Garofolista. Jos olisin uskaltanut, olisin syleillyt Vitalista.