Heti synkistyi päivä yöksi. Minä käännyin katsomaan Vitalista. Hän
myös katseli minua, ja muotoni kalpeudesta ja huulteni värisemisestä
hän tiesi, mitä mielessäni liikkui. "Sinä näytät olevan levoton ja
huolissasi", sanoi hän. -- "Meidänkö pitää erota?" sanoin vihdoin,
kun mielenliikutukseni ensimäinen puuska oli ohi.
"Poika raukka!"
Tämä sana ja erittäinkin se ääni, jolla hän sen lausui, sai kyyneleet
silmiini. Siitä oli niin kauan, kun minä olin kuullut hyväilevän
sanan.
"Te olette niin hyvä!" huudahdin.
"Sinä se olet hyvä, kelpo poika, oikein kunnon pieni sielu. Näes,
elämässä on hetkiä, jolloin on taipuisa tunnustamaan tällaista ja
heltymään. Kun kaikki käy hyvin, niin kulkee tietään ajattelematta
paljon niitä, jotka meitä seuraavat, mutta kun kaikki käy huonosti,
kun tuntee kulkevansa vastamäkeä, varsinkin kun on vanha -- se
on: ilman uskoa huomiseen päivään -- niin silloin tuntee tarvetta
turvautua ympärillämme oleviin, ja onnellinen se, jolla on joku
lähellään. Sinua ehkä hämmästyttää kuullessasi, että minä turvaun
sinuun, eikö niin? Mutta niin se kuitenkin on. Enkä mistään muusta
minä tunne niin lohdutusta kuin siitä, että silmäsi ovat kosteat
minua kuunnellessasi. Sillä minä myöskin, pieni Remi poikani,
minäkin olen huolissani. Vasta myöhemmin, kun minäkin sain jonkun,
jota rakastaa, olen tuntenut ja kokenut näiden sanojen totuuden.
On onnetonta, että aina täytyy erota sillä hetkellä, jolloin juuri
tahtoisi yhä enemmän lähestyä."
"Mutta te ette tahdo minua jättää Parisissa?" sanoin pelokkaasti.
"En, minä en tahdo sinua jättää, sen saat uskoa. Mitä sinä
tekisit Parisissa yksinäsi, poika parka? Ja sitten minulla ei ole
oikeuttakaan jättää sinua, huomaa se. Sinä päivänä, kun en jättänyt
sinua tuon kunnon naisen hoitoon, minä sitousin itse kasvattamaan
sinua parhaani mukaan. Pahaksi onneksi ovat kaikki seikat käyneet
minua vastaan. Tällä hetkellä en voi sinulle mitään, ja sen vuoksi
ajattelen, että eroamme, ei ainaiseksi, vaan ainoastaan muutamiksi
kuukausiksi, jotta me voisimme elää kumpikin tahollamme nämä
viimeiset kuukaudet tätä huonoa vuodenaikaa. Me saavumme Parisiin
muutaman tunnin kuluttua. Mitä luulet meidän voivan siellä tehdä
joukolla, jossa ei ole jäljellä kuin Capi yksin?"
Koira, kuultuaan nimeään mainittavan, asettui vastaamme ja
nostettuaan käpälän korvalliselleen tehden kunniaa sotilaan tavoin
asetti käpälänsä sitten rinnalleen aivan kuin olisi tahtonut sanoa,
että me voimme luottaa hänen uskollisuuteensa. Se ei kuitenkaan
tällaisena hetkenä voinut tyynnyttää mieltämme. Vitalis pysähtyi
hetkiseksi ja silitti koiran päätä.
"Sinä olet kelpo koira, mutta maailmassa ei eletä hyvyydestä. Sitä
tosin tarvitaan niiden onneksi, jotka ovat ympärillämme, mutta
tarvitaan myöskin muuta, jota meillä ei ole ollenkaan. Mitä luulet
meidän nyt voivan tehdä? Sinä ymmärrät hyvin, että me emme voi antaa
näytäntöjä."
"Se on tosi", sanoin.
"Poikarakit pilkkaisivat meitä, viskelisivät meitä omenanjätteillä,
emmekä me saisi ansaituksi markkaakaan päivässä. Luuletko, että
kaikki kolme voisimme elää päivää markalla?"
"Mutta voinhan minä ansaita harpullani."
"Jos minulla olisi kaksi sellaista poikaa kuin sinä, niin silloin
ehkä kävisi laatuun, mutta tällainen vanhus sinun ikäisesi kanssa,
siitä ei synny mitään. Jos minä olisin edes raajarikkoinen tai sokea.
Mutta pahaksi onneksi olen tällainen kuin olen, se on: minä en
millään voi herättää sääliä. Jos mieli Parisissa liikuttaa ihmisten
mieliä ja herättää heissä sääliä, täytyy olla hyvin surkeassa
tilassa. Eikä saisi hävetä vedotessaan hyväntekeväisyyteen, mutta
minua hävettää, niin että en koskaan voisi sitä tehdä. Kaikkea tätä
minä olen mietiskellyt, ja näin olen päättänyt: Minä annan sinut
kevääseen saakka muutamalle patruunalle, joka sinut värvää toisten
poikain kanssa harpunsoittajaksi."
Puhuessani harpunsoitostani en ollut ajatellut mitään tällaista.
Vitalis ei antanut minulle aikaa keskeyttämään.
"Minä taas annan opetusta harpun ja viulun soitossa italialaisille
pojille, jotka työskentelevät kaduilla. Minä olen tunnettu
Parisissa, jossa olen ollut useampia kertoja ja josta tulin
silloinkin, kun saavuin sinun kotikylääsi. Minun ei tarvitse muuta
kuin ilmoittaa oppituntini, niin saan oppilaita enemmän kuin voin
ottaa. Me elämme kumpikin siten omalla tahollamme. Ja samalla kuin
minä annan soitto-opetusta, opetan myös kaksi koiraa Zerbinon ja
Dolcen sijaan. Minä joudutan niiden oppimista, ja keväällä voimme
lähteä maantielle taas, Remi poikaseni, emmekä sitten eroa, sillä
onnetar ei voi olla aina niin suosioton niille, joilla on rohkeutta
taistelemaan. Ja juuri rohkeuteesi minä luotan tällä hetkellä ja
myöskin mielenmalttiisi. Sittemmin käy asiat hyvin, nyt ei ole kuin
hetki, jonka ohimenoa meidän pitää odottaa. Keväällä alamme taas
uudelleen vapaan elämämme. Minä kuljetan sinut Saksaan, Englantiin.
Siten sinusta tulee suuri ja sinun henkesi silmät avautuvat. Minä
opetan sinulle paljon asioita ja teen sinusta miehen. Minä olen tähän
ryhtynyt ennen kuin rouva Milligan. Ja minä siinä pysyn. Nämä matkat
mielessäni olen alkanut sinulle opettaa englanninkieltä. Sinä osaat
ranskan- ja italiankieltä, ja se jo on melko paljon sinun ikäisellesi
pojalle. Ja sitten sinä olet noin voimakas, puhumattakaan siitä, että
olet oppinut tarmokkaaksi. Sinä saat nähdä, pieni Remini, että sinä
et ole joutunut turmiontielle."
Näin oli ehkä parasta nykyisessä tilassamme. Ja kun minä nyt sitä
ajattelen, niin kiitollisuudella tunnustan, että isäntäni oli tehnyt
mitä parasta voi päästäksemme pulastamme. Mutta vaikka kuinka
järkevästi ajattelisi, niin se ei vaikuta sillä voimalla kuin
ensimäinen tunne. Silloin minä en huomannut kuin kaksi asiaa: eromme
ja patruunan.
Matkallamme kylien ja kaupunkien läpi olin tavannut useampia näitä
patruunia, jotka kuljettavat sieltä täältä vuokratulta lapsia
keppikurilla. He eivät olleet lainkaan samanlaisia kuin Vitalis, vaan
julmia, kohtuuttomia, vaativia, juoppoja, kirouksia ja raakuutta
suu täynnä, ja käsi aina koholla. Minä voin joutua jonkun tällaisen
kauhean patruunan huostaan. Ja vaikka sattuisinkin saamaan hyvän
patruunan, niin vaihtoa se olisi sittenkin taas. Kasvatusäidiltäni
ensin Vitalikselle, Vitalikselta taas toiselle. Ainako oli näin
oleva? Enkö koskaan tapaa ketään, jota saa rakastaa aina? Vähitellen
olin kiintynyt Vitalikseen aivan kuin isään. Minä siis en koskaan
saisi isää. En koskaan kotia. Aina vain yksin maailmassa. Aina
kulkusalla tässä avarassa maailmassa, jossa en voinut kiintyä
minnekään.
Minulla olisi ollut paljonkin vastattavaa Vitalikselle, ja sanat
sydämestäni nousivat huulilleni, mutta minä ne nielin. Isäntäni oli
vedonnut mielenmalttiini, minä tahdoin totella häntä enkä lisätä
hänen suruaan. Sitäpaitsi hän ei ollut enää vierelläni, sillä aivan
kuin olisi pelännyt kuulla, mitä arveli minun vastaavan, oli hän
käynyt taas astumaan edellä.
Minä seurasin häntä, ja pian tulimme muutaman joen luo, jonka yli
kuljimme likaista siltaa myöten, jollaista en ikinä ollut nähnyt.
Lumi oli kuin survottua hiiltä, mihin upposi nilkkoja myöten.
Saavuimme lopuksi muutaman kadun päähän, jonka toista päätä ei
näkynyt. Sen molemminpuolin oli taloja, mutta köyhän ja likaisen
näköisiä eikä läheskään niin sieviä ja kauniita kuin Bordeauxissa tai
Toulousesssa ja Lyonissa.
Lumi oli kasattu kinoksiin sinne tänne, ja näihin mustiin kinoksiin
oli heitetty tuhkaa, mädänneitä kasviksia ja kaikenlaista likaa.
Ilmassa oli iljettävä haju, suuria raskaita ajokaluja tuli ja meni,
ne välttivät toisiaan hyvin taitavasti eivätkä näyttäneet toisistaan
isosti välittävän.
"Missä nyt olemme?" kysyin Vitalikselta. -- "Parisissa, poikaseni."
-- "Parisissa!..."
Mutta missä olivat minun marmoripalatsini? Missä minun kuvittelemani
silkkiin puetut asukkaat?
Miten rumaa ja kurjaa todellisuus oli! Tämäkö oli Parisi, jota
niin innokkaasti olin toivonut nähdäkseni. Täälläkö minä nyt olen.
viettävä talveni, erossa Vitaliksesta ... ja Capista?