Olimme vielä kaukana Parisista. Ja meidän piti lähteä taivaltamaan
lumista tietä, kulkea aamusta iltaan, vasten pohjoistuulta, joka
pieksi kasvoja.
Ne olivat surullisia nämä pitkät taipaleet! Vitalis astui edellä,
minä hänen jäljessään ja Capi kintereilläni. Sillä tavoin kuljimme
jäljekkäin sanaa vaihtamatta pitkiin aikoihin, kasvot tuulen
turvottamina, jalat märkinä, vatsa tyhjänä. Ja ihmiset, jotka tulivat
vastaamme, pysähtyivät meitä katsomaan. Varmaankin he ajattelivat:
minnekähän tuo vanhus kuljettaa tuota poikaa ja tuota koiraa?
Äänettömyys oli minusta tuskallista. Olisi haluttanut puhella
vaivain unhottamiseksi. Mutta Vitalis vastasi hyvin harvasanaisesti
kaikkeen mitä kysyin, kääntymättä edes minuun. Onneksi Capi oli
avosydämisempi, ja usein niinä astuessamme tunsin kostean kielen
kädelläni. Capi nuolaisi kättäni sanoakseen minulle: "Sinä tiedät,
että minä olen tässä, minä, ystäväsi."
Ja minä hyväilin sitä hellästi siinä astuessani. Sekin näytti olevan
hyvillään tästä ystävyyteni osotuksesta niinkuin minäkin olin sen
ystävyydestä. Me ymmärsimme toisemme, me rakastimme toisiamme.
Minusta tuntui se niin virkistävältä, ja olen varma, että niin tuntui
koirastakin. Nämä hyväilyni lohduttivat Capia luullakseni siinä
määrässä, että se joskus unhotti toveriensa kuolemankin: silloin se
pysähtyi tielle ja kääntyi katsomaan joukkoaan, niinkuin silloinkin
teki, kun oli sen korpraalina, jolloin piti usein tarkastella sitä.
Mutta tätä ei kestänyt kuin muutaman sekunnin. Se muisti taas miten
asia oli, minkävuoksi tämä joukko ei tullutkaan, ja Capi juoksi
kiireesti ohitsemme ja katsoi Vitalista silmiin nivan kuin saadakseen
vakuutuksen tältä, ettei se ollut hänen syynsä. Kun Dolce ja Zerbino
eivät tulleet, niin he eivät tulleet kai senvuoksi, että eivät enää
koskaan tule. Ja tämän se lausui niin tunteellisilla, niin puhuvilla
silmillä, jotka olivat paljaana järkenä, että sydäntämme ahdisti.
Luonto ympärillämme ei ollut virkistävää, jonka tarpeessa me olisimme
olleet, ainakin minä. Kaikkialla vain valkoinen lumi peitteenä,
taivas pilvessä, aurinko näkymättömissä, päivä niin harmaja. Ei
mitään liikettä pelloilla, ei ihmisiä työssä. Ei kuulunut hevosten
hirnuntaa, ei lehmäin ammuntaa. Ainoastaan korppien kirkunaa, jotka
istuivat korkeimmalla oksalla huutaen nälkäänsä, kun eivät maassa
löytäneet paljasta paikkaa, mistä voisivat jotakin hakea. Kylissä
vallitsi täysi hiljaisuus: on niin kylmä, että kukin pysyy lietensä
ääressä ja tekee työtä huoneessa.
Ja me painoimme eteenpäin siivottomalla, liukkaalla tiellä,
pysähtymättä ja levähtämättä muuta kuin öisin nukkuessamme jossakin
tallissa tai lammaskarsinassa, ohut leipäpala illallisenamme -- joka
oli samalla aamiaisemme ja päivällisemme. Ja olimme mielestämme
ylen onnellisia, kun sellainen onni kohtasi meitä, että pääsimme
lammasnavettaan, jossa olimme suojassa pakkaselta.
Kilometri kului toisensa perästä, taival taipaleelta katkesi, me
lähestyimme Parisia.
Olin kuullut niin paljon puhuttavan Parisin merkillisyyksistä,
että olin lapsellisessa mielikuvituksessani ajatellut näiden
merkillisyyksien näkyvän jo kauas. Minä en osaa sanoa, mitä olin
odottanut, mutta ihmeitä minä vain odotin: kultaisia puita,
marmoritaloja katujen varsilla ja kaduilla silkkiin puettuja ihmisiä.
Tämä kaikki oli minusta aivan luonnollista.
Mitä voimme tehdä Parisissa tällaisessa tilassa kuin me olimme? Tätä
kysymystä olin pyöritellyt mielessäni pitkillä taipaleillamme. Olisin
mielelläni kysynyt Vitalikselta, mutta en uskaltanut, niin hän näytti
synkältä ja niin oli sanoissaan lyhyt. Eräänä päivänä hän kuitenkin
asettui astumaan vierelläni, ja hänen katseestaan, jonka hän loi
minuun, arvasin, että saan nyt tiedon siitä, mistä niin monta kertaa
olin tietoa halunnut. Me näimme muutaman mäen harjalta edessämme
suuren pilven mustaa savua, joka väikkyi suunnattoman suuren
kaupungin päällä. Minä pinnistin silmäni auki koettaessani saada
jotakin selvää tästä kattojen, kellotapulien ja tornien paljoudesta,
jotka sekaantuivat sumuun ja savuun, kun Vitalis hidastutti kulkuaan
ja tuli minun sivulleni astelemaan.
"Tuolla elämämme muuttuu", sanoi hän minulle aivan kuin jatkoksi jo
aikoja sitten alotettuun keskusteluun, "neljän tunnin kuluessa olemme
Parisissa". -- "Parisiko se on, joka leviää tuolla alhaalla?" --
"Niin on."