Tuli kaunis päivä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, ja sen
valossa kimalteli puhdas lumivaippa. Metsä, joka oli eilen ollut niin
surullisen näköinen, oli nyt niin loistava, että silmiä huikaisi.
Vitalis vähänväliä pani kätensä peitteen alle koetellen, pääsikö
Joli-Coeur lämpenemään. Mutta aina kun minä kumarruin sitä katsomaan,
se yhä värisi. Meille pian selveni, että me emme saa siltä vilua
karkotetuksi.
"Meidän pitää päästä kylään", sanoi Vitalis nousten. "Muuten
Joli-Coeur kuolee käsiimme tänne. Lähdemme taipaleelle."
Peite lämmitettiin hyvin, ja Vitalis pani Joli-Coeurin siihen
käärittynä poveen rintaansa vasten. Me olimme valmiit lähtemään.
"Kas siinä majapaikka, joka otti meiltä kalliin maksun
vierasvaraisuudestaan!" sanoi Vitalis, ja hänen äänensä värisi.
Hän astui ulos ensiksi ja minä hänen jäljessään. Capia meidän piti
kutsua, kun se jäi seisomaan majan kynnykselle haistellen sinnepäin,
minne sen toverit olivat joutuneet.
Kuljettuamme kymmenisen minuuttia tuli meitä vastaan muuan hevosmies,
jolta saimme tietää, että ensimäiseen kylään ei ollut enää kuin
tunnin matka. Se tieto meille antoi jalat allemme, niin vaikea kuin
olikin astua lumessa, joka upotti syvälle.
Vihdoin tuli näkyviimme suuri kylä, jonka rakennusten katot loistivat
kauas.
Meillä ei ollut tapana mennä parhaimpiin ravintoloihin, jotka
komealla asullaan tarjosivat hyvän suojan ja hyvän ruuan. Päinvastoin
me tavallisesti pysähdyimme kylän laitamalle tai etukaupunkiin,
valiten halpasimpia taloja, joista meitä ei ajettu pois ja joissa
meidän kukkaroamme ei tyhjennetty. Mutta tällä kertaa Vitalis
ei pysähtynytkään kylän laitamalle, jatkoi vain matkaa muutaman
ravintolan luo, jossa oli komea kultainen kyltti. Kyökin avonaisesta
ovesta näkyi pöytä, joka oli täynnä lihaa, hellalla oli kuparisia
kattiloita, jotka porisivat iloisesti tupruttaen kattoon pieniä
höyrypilviä, ja kadulle saakka tunkeutui ihana haju, joka ärsytti
nälkäistä vatsaamme.
Vitalis ottaen taas "herran" ryhdin astui sisään, ja hattu päässä
ja kaula kenossa kysyi isännältä hyvää huonetta. Ravintoloitsija,
joka oli hyvin arvokkaan näköinen, ensin katseli meitä pitkään
ja halveksivasti, mutta isäntäni mahtava ryhti teki häneen
vaikutuksensa, niin että ravintoloitsija määräsi muutaman
palvelustytön meitä saattamaan huoneeseen.
"Pane joutuin maata", sanoi Vitalis minulle sillä aikaa kuin
palvelija sytytti tulta.
Minä jäin hetkeksi aikaa kummastuneena katsomaan: minkävuoksi minä
maata? Ruokapöytään minua olisi haluttanut eikä vuoteeseen.
"Pian vuoteeseen", toisti Vitalis.
Minun täytyi tietysti totella. Vuoteessa oli untuvapatja, ja Vitalis
sillä peitteli minut leukaani myöten.
"Koeta päästä lämpimiisi", sanoi hän minulle, "kuta pikemmin sitä
parempi."
Minun mielestäni Joli-Coeur tarvitsi lämmintä paremmin kuin minä,
sillä minun ei ollut ollenkaan kylmä.
Sillä aikaa kuin minä olin liikkumatta untuvapatjan alla, Vitalis,
palvelustytön suureksi ihmeeksi pyöritteli ja muokkasi Joli-Coeuriä
aivan kuin olisi siitä leiponut jonkun paistin.
"Joko sinun on lämmin?" kysyi Vitalis jonkun ajan kuluttua.
"Onpa kyllältäkin."
Vitalis tuli vuoteen luo, pisti Joli-Coeurin viereeni ja käski
minun pitää sitä niin lähelläni kuin suinkin. Pieni elukka raukka,
joka muuten aina oli niin uppiniskainen, kun sille tehtiin jotakin,
mikä sille ei ollut mieleen, näytti nyt tyytyvän kaikkeen. Se pysyi
lähellä minua liikauttamatta jäsentäkään. Sillä ei ollut enää kylmä,
sen ruumis oli aivan polttavan kuuma. Vitalis meni keittiöön ja toi
sieltä kuumaa, sokeroitua viiniä. Sitä hän koetti saada Joli-Coeurin
ottamaan lusikasta, mutta tämä ei raottanut hampaitaan. Hehkuvin
silmin se rukoili meitä, ettemme häiritsisi sitä. Ja samalla se pisti
kätensä näkyviin ja ojensi sen meille. Ihmettelin itsekseni, mitä
merkitsi tämä liike, jonka se yhtämittaa teki. Vitalis minulle sen
selitti.
Ennenkuin minä tulin Vitaliksen seurueeseen, oli Joli-Coeurillä
ollut keuhkokuume, ja oli senvuoksi siltä isketty suonta. Nyt kun
se taas tunsi itsensä kipeäksi, niin se ojensi käsivartensa, jotta
iskettäisiin suonta nytkin, jolla se ensi kerralla oli parantunut.
Oli oikein liikuttavaa nähdä.
Joli-Coeur parka oli hyvin kipeä. Sokeroitu viini oli aina ollut sen
mieliherkkua, mutta nyt se ei sille maistunut. Vitalis oli levoton.
"Juo sinä tuo viini", sanoi Vitalis, "ja pysy vuoteessa, minä menen
noutamaan lääkärin."
Minulle myöskin oli sokeroitu viini hyvin mieluista, ja sen lisäksi
oli minun kauhea nälkä. Minua ei senvuoksi tarvinnut kahta kertaa
käskeä ja pistettyäni viinin poskeeni sukeltausin untuvapatjan alle.
Mutta juotuani viinin, joka kuumensi kovasti, olin ihan kuumuuteen
läkähtyä untuvapatjan alla.
Vitalis palasi pian, mukanaan herra, jolla oli kultasankaiset
silmälasit. Hän oli lääkäri. Vitalis, kun oli pelännyt, että tämä
mahtava herra ei tahtoisi vaivautua apinan tähden, ei ollut sanonut,
kuka oli sairas. Ja kun lääkäri näki minut siinä makaamassa punaisena
kuin kukon heltta, niin hän asetti käden, otsalleni, pudisti
päätään, joka ei hyvää merkinnyt. Nyt oli aika huomauttaa hänelle
erehdyksestä, muuten hän kävisi minulta iskemään suonta.
"En minä ole kipeä", sanoin.
"Mitä? Etkö ole kipeä? Tämä lapsi jo hourailee."
Minä kohotin vähän peitettä ja osotin Joli-Coeuriä, joka oli käärinyt
kätensä kaulaani, ja sanoin: "Tämä se on sairas."
Lääkäri hypähti taaksepäin ja kääntyi Vitalikseen.
"Apina!" huusi hän. "Mitä? Apinanko vuoksi minua on vaivattu ja
häiritty tällaisena aikana!"
Minun isäntäni oli taitava mies, joka ei niin helposti joutunut
ymmälle. Kohteliaasti ja ylevällä ryhdillään hän pysäytti lääkärin.
Sitten hän selitti hänelle tilamme: miten meidät oli yllättänyt
lumimyrsky, ja miten susia säikähtäessään Joli-Coeur oli hypännyt
puuhun ja vilustunut pakkasessa.
"Sairas ei tosin ole kuin apina, mutta viisas apina! Ja
meidän toverimme ja ystävämme. Miten näin hyvää näyttelijää
voisin uskoa eläinlääkärin hoitoon. Koko maailma tietää, että
maaseutueläinlääkärit eivät ole kuin aaseja. Mutta sitävastoin koko
maailma tietää, että kaikki lääkärit ovat oppineita miehiä, niin että
pienimmässäkin kylässä tietää tapaavansa taitavan ja jalomielisen
miehen, kun menee soittamaan lääkärin ovelle. Ja vaikka apina ei
olekaan kuin eläin, se kuitenkin on niin lähellä ihmistä, että sen
taudit ovat samoja. Eikö tieteen kannalta ole huvittavaakin tutkia,
missä suhteessa apinan tauti on samanlainen tai erilainen kuin sama
tauti ihmisellä?"
Italialaiset ovat aika nokkelia imartelijoita. Lääkärimme palasi pian
ovelta ja lähestyi vuodetta. Vitaliksen puhuessa oli Joli-Coeur,
joka nähtävästi arvasi, että tämä silmälasiherra oli suoneniskijä,
yhtämittaa pistänyt käsivartensa esiin peitteen alta tarjoten suonta
iskettäväksi.
"Katsokaa, miten viisas tämä apina on", sanoi Vitalis. "Se tietää,
että te olette lääkäri, ja senvuoksi ojentaa teille kätensä, jotta
saisitte koetella valtasuonta."
Lääkäri jätti nyt kaiken epäröimisensä. "Olkoon menneeksi. Onhan
tapaus ehkä hyvin merkillinen", sanoi hän.
Niinpä olikin! Se oli hyvin surullinen ja huolestuttava meille: herra
Joli-Coeurille oli tulossa keuhkotulehdus.
Lääkäri tarttui pieneen käteen, joka niin monta kertaa oli ojennettu,
ja veitsi upposi suoneen vähintäkään valitusta kuulumatta. Joli-Coeur
tiesi, että tämä hänet on parantanut. Suonta iskettyä seurasi sitten
sinappitaikinat, laastarit, lääkkeet ja juomat.
Minä tietystikään en jäänyt vuoteeseen, vaan minusta tuli
sairaanhoitaja. Ja Joli-Coeur antoi mielellään minun hoitaa itseään,
osottaen kiitollisuuttaan lempeällä hymyllä: sen katse todella
muistutti nyt ihmisen katsetta. Ja se, joka ennen oli niin vilkas,
niin niskoitteleva ja aina valmis tekemään kepposia, oli nyt tyyni
ja mallikelpoisen kärsivällinen ja ihan kuin itse tottelevaisuus. Se
näytti nyt pyytävän ystävällistä kohtelua, sitä se pyysi Capiltakin,
jonka kanssa oli ollut niin monasti huonoissa väleissä. Se oli aivan
kuin hemmoteltu lapsi, niin että aina piti olla joku sen luona, ja
kun joku meistä lähti ulos, niin se suuttui.
Tuli pian yskä, joka kovasti rasitti sen pientä ruumista. Minulla
ei ollut kuin viisikolmatta penniä rahaa, ja niillä minä ostin
rintasokeria Joli-Coeurille. Mutta sillä minä enemmän pahensin
kuin paransin raukan yskää. Joli-Coeur, joka niin tarkkaavasti
seurasi kaikkea, huomasi pian, että minä annoin sille palan sokeria
aina kun se ryki. Ja se rupesi tätä käyttämään hyväkseen, ryki
myötäänsä saadakseen lääkettä, joka sille oli niin mieluista, vaikka
siitä olikin vain pahennusta. Kun minä huomasin sen petoksen,
niin en antanutkaan enää rintasokeria. Mutta silloin se alkoi
katsella minua rukoilevasti, ja nähtyään, etteivät rukouksensakaan
auttaneet, asettui se istumaan ja kumarassa ja käsi vatsalla rupesi
rykimään kaikin voimin. Veret työntyivät kasvoille, suonet otsalla
pullistuivat, vedet juoksivat silmistä, ja lopuksi oli se kerrassaan
tukehtua, joka ei ollut enää kujeilua, vaan täyttä totta.
Isäntäni ei ollut minulle koskaan puhunut raha-asioistaan, ja
vain sattumalta olin saanut tietää, että hän oli myynyt kellonsa
saadakseen ostetuksi minulle lammasnahkatakin. Mutta nyt nykyisessä
tilassamme hän poikkesi tavastaan. Eräänä päivänä, kun hän tuli
syömästä, jolla aikaa minä olin ollut sairaan toverina, kertoi hän
minulle ravintolan isännän vaatineen maksua olostamme, ja että kun
hän maksoi ravintolaan velkamme, hänelle ei jäänyt kuin kolmisen
markkaa. Muuta keinoa pulasta päästäksemme ei hän tiennyt kuin antaa
näytäntö.
Näytäntö, kun ei ollut enää Zerbinoa eikä Dolcea, ja Joli-Coeurkin
kykenemätön esiintymään! Minusta tämä näytti aivan mahdottomalta.
Mutta Joli-Coeuriä oli hoidettava ja se oli pelastettava. Lääkärin,
lääkkeiden ja kaiken muun maksuksi meidän piti antaa sellainen
näytäntö, joka heti tuotti ainakin neljäkymmentä markkaa.
Mutta neljäkymmentä markkaa tällaisena kylmänä aikana tässä kylässä,
ja meidän voimillamme, mikä uhkayritys!
Sillä aikaa kuin minä hoidin sairastamme, Vitalis haki huoneen,
sillä näin kylmällä ilmalla ei voinut näytellä taivasalla. Hän
laittoi ilmoituksia ja liimaili niitä seiniin, laittoi näytelmälavan
lankuista ja rohkealla mielellä pani likoon kolme markkaansa ostaen
niillä kynttilöitä, jotka katkoi kahtia, siten saadakseen enemmän
valoa.
Huoneemme ikkunasta näin hänen kulkevan edestakaisin ulkona lumessa,
ja huolestuneena tuumailin ja ihmettelin, mitähän meillä tulee
ohjelmaan. Ja parhaillani olin tätä miettimässä, kun kuulin rummun
äänen asuntomme edestä, sitten, sen jyristyä mahtavasti jonkun aikaa,
luettavan ohjelman. Siinä oli mitä kummallisimpia lupauksia: oli
kysymys "taiteilijasta, joka oli kuulu yli koko maailman" -- se oli
Capi -- ja "nuoresta laulajasta, joka oli ihmelapsi" -- ihmelapsi
olin minä. Mutta paras kuitenkin kaikista oli se kohta, jossa
ilmoitettiin kunnioitettavalle yleisölle, että katsojan ei tarvinnut
maksaa kuin vasta nähtyään, kuultuaan ja taputettuaan käsiään.
Tämä minusta näytti ylen rohkealta, sillä taputetaankohan meille
käsiä? Capi kyllä ansaitsee suosionosotuksia, mutta minä en ollut
koskaan vähintäkään ajatellut, että olin mikään ihmelapsi, enkä
voinut sitä uskoa.
Rummun äänen kuultuaan Capi alkoi iloisesti haukkua, ja Joli-Coeur
nousi makuultaan, vaikka oli hyvin heikko. Molemmat arvasivat,
että nyt oli kysymys näyttelemisestä. Minun piti väkisten pidättää
Joli-Coeur vuoteessaan. Se tahtoi englantilaisen kenraalin pukua,
hännystakin ja punaiset, kullalla kirjaillut housut ja töyhtöhatun.
Pani kätensä ristiin, lankesi polvilleen rukoillen minua. Ja kun
näki, etteivät rukouksensa auttaneet, niin suuttui ja sitten koetti
minua hellyttää kyynelillään.
Nähtävästikin meidän olisi illalla vaikea saada sitä luopumaan
aikeestaan, ja minä päätin, että näin ollen oli parasta meidän lähteä
varkain. Kun Vitalis, joka ei tiennyt mitään tästä, mitä hänen poissa
ollessaan oli tapahtunut, heti ensi sanoiksi käski minun laittaa
harppuni ja kaikki muut tarpeet kuntoon näyttelemistämme varten,
Joli-Coeur, joka hyvin ymmärsi tämän käskyn, alkoi taas rukoilla ja
tällä kertaa isäntäänsä. Sanoin se ei olisi paremmin voinut lausua
haluaan kuin kaikenlaisilla äänillään, ruumiinliikkeillään ja koko
käytöksellään. Sen posket olivat märkinä kyynelistä, ja sydämensä
pohjasta se suuteli isäntänsä kättä.
"Sinua haluttaa näyttelemään?" sanoi Vitalis hänelle. -- "Niin,
niin", oli Joli-Coeurin innokas vastaus, jonka se antoi koko
ruumiillaan. -- "Mutta sinä olet sairas, pieni Joli-Coeur raukkani!"
-- "En vähääkään!" oli vastaus, jonka se antoi ymmärrettävästi.
Oli liikuttavaa nähdä tämän pienen sairas raukan intoa, jolla
se meitä koetti saada taipumaan pyyntöihinsä. Mutta sen pyynnön
noudattaminen olisi ollut varma kuolema sille.
Aika oli jo meidän lähteä näyttelemään. Minä laitoin hyvän tulen
kamiiniin, käärin hyvin vaippoihin pienen Joli-Coeur paran, joka oli
sulaa kyyneliinsä ja syleili minua minkä voi. Sitten me lähdimme.
Mennessämme Vitalis minulle selitti mitä hän minulta odotti. Ei
voinut tulla kysymykseenkään tavalliset esityksemme, kun meillä ei
ollut parhaita näyttelijöitämme. Capin ja minun oli pantava kaikki
kuntomme ja intomme. Nyt oli saatava kokoon neljäkymmentä markkaa.
Neljäkymmentä markkaa! Sehän oli kauheaa.
Vitalis oli valmistanut kaikki, eikä enää ollut muuta kuin sytyttää
kynttilät. Mutta ylellisyyttä oli sytyttää ne ennenkuin sali oli
täynnä, sillä oli tärkeää, että valo ei loppunut ennenkuin ohjelma
oli suoritettu.
Sillä aikaa kuin me asetuimme teatteriimme, kulki rumpu vielä
viimeisen kerran kylän katuja, ja me kuulimme sen pärinää, väliin
ulompaa, väliin lähempää. Saatuani pukuni kuntoon samoin kuin
Capinkin puetuksi, asetuin muutaman pylvään taakse odottelemaan
kumppanini tuloa. Rummun ääni lähestyikin pian, ja kuulin kadulta
sekavaa melua. Siellä kuulusti olevan parikymmentä pojan hurttaa,
jotka tulivat rummun jäljessä. Rumpu yhä päristen pysähtyi kahden
lampun valoon teatterimme ovelle, ja nyt ei muuta kuin yleisö sisään
ja odottamaan näytännön alkamista.
Mutta yleisö oli hidas tulemaan. Rumpu pärisi yhä voimakkaasti. Koko
kylän pojat olivat luullakseni asettuneet sinne, mutta tällaiselta
yleisöltä me emme saaneet neljääkymmentä markkaa. Meidän olisi ollut
saatava mahtavaa väkeä, jolla oli paksu kukkaro ja kärkäs käsi sitä
avaamaan. Vihdoin isäntäni päätti, että meidän oli aljettava, vaikka
huone ei ollut lainkaan täynnä. Me emme voineet enää odottaa, kun
kynttilämme meitä kiiruhtivat.
Minun oli ensin esiinnyttävä, ja harppuni säestyksellä lauloin kaksi
laulua. Totta puhuakseni, minulle taputettiin varsin vähän käsiä.
Minä en koskaan ole ollut itserakas näyttelijä, mutta tällä kertaa
minuun yleisön kylmyys teki pahan vaikutuksen, se minut lannisti.
Kun minä en voinut yleisöä miellyttää, niin se ei myöskään mitään
antanut. Kunnian vuoksi en laulanut, vaan Joli-Coeur raukan hyväksi.
Ah, miten olisin halunnut liikuttaa tämän yleisön mieltä, innostaa,
saada sen kerrassaan huumauksiin. Mutta mikäli minä voin nähdä tässä
hämärässä huoneessa, ei yleisö näyttänyt minusta isosti välittävän
eikä pitävän minua lainkaan minään ihmelapsena.
Capi oli paljon onnellisempi, sille taputettiin käsiä monet kerrat
ja oikein innostuksella. Näytäntö jatkui, ja kuului kerrassaan
myrskyisiä suosionosotuksia. Se oli Capin ansio. Ei taputettu
ainoastaan käsiä, vaan jalkojakin jyristettiin.
Nyt oli sopiva hetki. Sillä aikaa kuin minä Vitaliksen soittaessa
tanssin espanjalaista, Capi kulki katsojain rivejä pitkin, lipas
hampaissaan.
Saakohan se kokoon neljääkymmentä markkaa? tämä kysymys ahdisti
sydäntäni hymyillessäni yleisölle mitä herttaisimmalla tavallani.
Olin aivan hengästyksissäni ja tanssin yhä, sillä en saanut lopettaa
ennenkuin Capi tuli takaisin. Capi ei pitänyt kiirettä. Kun joku ei
antanut, niin se taputti käpälällään taskua.
Vihdoin näin sen sitten tulevan, ja yritin lopettamaan tanssini,
mutta Vitalis antoi minulle merkin yhä jatkamaan. Tanssiessani
lähestyin Capia ja näin, että lipas ei ollut läheskään täynnä.
Silloin Vitalis, joka myöskin oli arvioinut saaliin, nousi ja sanoi:
"Minä uskon imartelematta itseämme voivani sanoa, että me olemme
täysin suorittaneet ohjelmamme. Kuitenkin, kun kynttilämme vielä
palavat, minä, jos arvoisa yleisö niin haluaa, laulan muutamia
lauluja. Capi kulkee vielä kerran ympäri, jotta ne henkilöt, jotka
edellisellä kerralla eivät ole löytäneet taskunsa suuta, nyt tällä
kertaa ovat taipuisampia. Minä näin pyydän heitä valmistumaan
edeltäpäin kukkaronsa avaamaan."
Vaikka Vitalis oli ollut laulunopettajani, niin en koskaan ollut
kuullut hänen oikein laulavan, tai en ainakaan sillä tavoin kuin hän
tänä iltana lauloi.
Hän valitsi kaksi kappaletta, jotka koko maailma tunsi, mutta joita
minä en silloin tuntenut: romanssin Josephista: "Tuskin lapsuuden
kuluttua", ja romanssin Richard Leijonamielestä: "O Richard, mun
kuninkaani!" Siihen aikaan en osannut arvostella, laulettiinko hyvin
vai huonosti, taiteellisesti vai taiteetta, minä voin ainoastaan
arvostella sen mukaan, minkä vaikutuksen Vitaliksen laulu minuun
silloin teki. Näyttämön sopessa, jonne olin asettunut, minä olin
sulaa kyyneliini.
Kyyneleitteni seasta näin muutaman nuoren naisen, joka istui
etumaisella penkillä, taputtavan käsiään kaikin voimin. Olin
hänet huomannut jo heti alussa, sillä hän ei ollut tavallisen
maaseutulaisen näköinen, vaan erosi muusta yleisöstämme: hän
oli oikea ylhäinen vallasnainen, nuori, kaunis, ja hänen
päällysvaatteensa vuorista olin päätellyt hänet koko kylän
rikkaimmaksi. Hänellä oli vierellään pieni poika, joka oli taputtanut
innokkaasti käsiään Capille. Se oli varmaankin hänen poikansa, sillä
se oli hyvin naisen näköön.
Ensimäisen romanssin jälkeen Capi oli lähtenyt kiertomatkalleen, ja
ihmeekseni huomasin, että nainen ei pannut mitään lippaaseen. Kun
Vitalis oli lopettanut toisen romanssin, niin nainen viittasi minua
ja minä menin hänen luokseen.
"Minä mielelläni haluaisin puhutella isäntäänne", sanoi hän.
Se minua kummastutti, että tämä kaunis nainen tahtoi puhutella
isäntääni. Mielestäni hän olisi tehnyt paremmin, jos olisi pannut
roponsa lippaaseen. Kuitenkin ilmoitin hänen asiansa Vitalikselle, ja
tällä aikaa Capi tuli luoksemme.
Toinen kierros tuotti vielä vähemmän kuin ensimäinen.
"Mitä sillä naisella on asiaa?" kysyi Vitalis. -- "Hän vain sanoi
haluavansa puhella kanssanne." -- "Minulla ei ole mitään hänelle
sanottavaa." -- "Hän ei ole antanut mitään Capille, hän ehkä tahtoo
nyt antaa."
"No sitten on Capin mentävä hänen luokseen eikä minun."
Mutta kuitenkin hän päätti lähteä ja otti Capin mukaansa. Minä
seurasin heitä. Tällä aikaa oli tullut palvelija tuoden lyhdyn ja
peitteitä, ja oli astunut naisen ja pojan viereen. Vitalis lähestyi
ja tervehti kylmästi.
"Anteeksi, että teitä vaivasin", sanoi nainen, "mutta minä halusin
teitä onnitella."
Vitalis kumarsi sanaa sanomatta.
"Minä olen soittaja ja halusin lausua teille ihastukseni suuresta
kyvystänne."
Minun isäntäni suuri kyky, Vitalis, katulaulaja, eläinten näyttelijä?
Minä seisoin tyhmistyneenä.
"Mitäs minusta, vanhasta miehestä kyvyksi", sanoi Vitalis. "Ennen
nuoruudessani, siitä on kauan, olin ... niin, minä olin muutamalla
suurella laulajalla palvelijana, ja matkimalla, aivan kuin papukaija,
opin muutamia säveleitä, joita isäntäni opetteli, siinä kaikki."
Nainen ei vastannut, vaan katseli hyvin pitkään Vitalista, joka
seisoi hänen edessään hyvin hämillään.
"Hyvästi, herra", sanoi nainen lausuen erityisellä ja vieraalla
äänenpainolla sanan herra. "Hyvästi, ja vielä kerran suokaa minun
kiittää teitä mielenliikutuksesta, jota olen tuntenut." Hän kumartui
sitten Capiin päin ja pani lippaaseen kultarahan.
Minä luulin, että Vitalis menisi saattamaan naista ovelle, mutta hän
ei ollut tietävinäänkään siitä, ja kun nainen oli päässyt ulommaksi,
kuulin hänen mutisevan pari kolme italialaista kirousta.
"Hän antoi kultarahan Capille", sanoin.
Minusta näytti, että hän sivaltaa minua korvalle, mutta hän kuitenkin
pysäytti kätensä.
"Kultarahan", sanoi hän aivan kuin olisi unesta herännyt. "Ah! se
on tosi. Pieni Joli-Coeur raukka, minä unhotin hänet. Mennään hänen
luoksensa."
Me olimme pian suoriutuneet ja kiiruhdimme ravintolaan. Minä ehätin
portaita ensimäisenä ja juoksujalassa menin kamariin. Tuli kyti
vieläkin, mutta ei palanut enää. Sytytin kiireellä kynttilän ja kävin
katsomaan Joli-Coeuriä, ihmeissäni, kun ei kuulunut mitään. Se makasi
pitkää pituuttaan peitteen alla, pukeutuneena kenraalinpukuunsa,
ja näytti nukkuvan. Minä kumarruin katsomaan ja otin kädestä
herättääkseni sen. Käsi oli kylmä.
Samassa Vitaliskin astui huoneeseen. Minä käännyin häneen:
"Joli-Coeur on kylmänä!"
Vitalis kumartui minun vierelleni.
"Kas niin! Hän on kuollut. Näin siis piti tapahtua. Näetkös, Remi.
Minä olen syyllinen, kun otin sinut rouva Milliganin luota. Minä olen
saanut siitä rangaistuksen. Ensin Zerbino, Dolce ja nyt Joli-Coeur on
mennyt. Eikä se siihenkään vielä lopu."