XIII.

Tuli kaunis päivä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, ja sen

valossa kimalteli puhdas lumivaippa. Metsä, joka oli eilen ollut niin

surullisen näköinen, oli nyt niin loistava, että silmiä huikaisi.

Vitalis vähänväliä pani kätensä peitteen alle koetellen, pääsikö

Joli-Coeur lämpenemään. Mutta aina kun minä kumarruin sitä katsomaan,

se yhä värisi. Meille pian selveni, että me emme saa siltä vilua

karkotetuksi.

"Meidän pitää päästä kylään", sanoi Vitalis nousten. "Muuten

Joli-Coeur kuolee käsiimme tänne. Lähdemme taipaleelle."

Peite lämmitettiin hyvin, ja Vitalis pani Joli-Coeurin siihen

käärittynä poveen rintaansa vasten. Me olimme valmiit lähtemään.

"Kas siinä majapaikka, joka otti meiltä kalliin maksun

vierasvaraisuudestaan!" sanoi Vitalis, ja hänen äänensä värisi.

Hän astui ulos ensiksi ja minä hänen jäljessään. Capia meidän piti

kutsua, kun se jäi seisomaan majan kynnykselle haistellen sinnepäin,

minne sen toverit olivat joutuneet.

Kuljettuamme kymmenisen minuuttia tuli meitä vastaan muuan hevosmies,

jolta saimme tietää, että ensimäiseen kylään ei ollut enää kuin

tunnin matka. Se tieto meille antoi jalat allemme, niin vaikea kuin

olikin astua lumessa, joka upotti syvälle.

Vihdoin tuli näkyviimme suuri kylä, jonka rakennusten katot loistivat

kauas.

Meillä ei ollut tapana mennä parhaimpiin ravintoloihin, jotka

komealla asullaan tarjosivat hyvän suojan ja hyvän ruuan. Päinvastoin

me tavallisesti pysähdyimme kylän laitamalle tai etukaupunkiin,

valiten halpasimpia taloja, joista meitä ei ajettu pois ja joissa

meidän kukkaroamme ei tyhjennetty. Mutta tällä kertaa Vitalis

ei pysähtynytkään kylän laitamalle, jatkoi vain matkaa muutaman

ravintolan luo, jossa oli komea kultainen kyltti. Kyökin avonaisesta

ovesta näkyi pöytä, joka oli täynnä lihaa, hellalla oli kuparisia

kattiloita, jotka porisivat iloisesti tupruttaen kattoon pieniä

höyrypilviä, ja kadulle saakka tunkeutui ihana haju, joka ärsytti

nälkäistä vatsaamme.

Vitalis ottaen taas "herran" ryhdin astui sisään, ja hattu päässä

ja kaula kenossa kysyi isännältä hyvää huonetta. Ravintoloitsija,

joka oli hyvin arvokkaan näköinen, ensin katseli meitä pitkään

ja halveksivasti, mutta isäntäni mahtava ryhti teki häneen

vaikutuksensa, niin että ravintoloitsija määräsi muutaman

palvelustytön meitä saattamaan huoneeseen.

"Pane joutuin maata", sanoi Vitalis minulle sillä aikaa kuin

palvelija sytytti tulta.

Minä jäin hetkeksi aikaa kummastuneena katsomaan: minkävuoksi minä

maata? Ruokapöytään minua olisi haluttanut eikä vuoteeseen.

"Pian vuoteeseen", toisti Vitalis.

Minun täytyi tietysti totella. Vuoteessa oli untuvapatja, ja Vitalis

sillä peitteli minut leukaani myöten.

"Koeta päästä lämpimiisi", sanoi hän minulle, "kuta pikemmin sitä

parempi."

Minun mielestäni Joli-Coeur tarvitsi lämmintä paremmin kuin minä,

sillä minun ei ollut ollenkaan kylmä.

Sillä aikaa kuin minä olin liikkumatta untuvapatjan alla, Vitalis,

palvelustytön suureksi ihmeeksi pyöritteli ja muokkasi Joli-Coeuriä

aivan kuin olisi siitä leiponut jonkun paistin.

"Joko sinun on lämmin?" kysyi Vitalis jonkun ajan kuluttua.

"Onpa kyllältäkin."

Vitalis tuli vuoteen luo, pisti Joli-Coeurin viereeni ja käski

minun pitää sitä niin lähelläni kuin suinkin. Pieni elukka raukka,

joka muuten aina oli niin uppiniskainen, kun sille tehtiin jotakin,

mikä sille ei ollut mieleen, näytti nyt tyytyvän kaikkeen. Se pysyi

lähellä minua liikauttamatta jäsentäkään. Sillä ei ollut enää kylmä,

sen ruumis oli aivan polttavan kuuma. Vitalis meni keittiöön ja toi

sieltä kuumaa, sokeroitua viiniä. Sitä hän koetti saada Joli-Coeurin

ottamaan lusikasta, mutta tämä ei raottanut hampaitaan. Hehkuvin

silmin se rukoili meitä, ettemme häiritsisi sitä. Ja samalla se pisti

kätensä näkyviin ja ojensi sen meille. Ihmettelin itsekseni, mitä

merkitsi tämä liike, jonka se yhtämittaa teki. Vitalis minulle sen

selitti.

Ennenkuin minä tulin Vitaliksen seurueeseen, oli Joli-Coeurillä

ollut keuhkokuume, ja oli senvuoksi siltä isketty suonta. Nyt kun

se taas tunsi itsensä kipeäksi, niin se ojensi käsivartensa, jotta

iskettäisiin suonta nytkin, jolla se ensi kerralla oli parantunut.

Oli oikein liikuttavaa nähdä.

Joli-Coeur parka oli hyvin kipeä. Sokeroitu viini oli aina ollut sen

mieliherkkua, mutta nyt se ei sille maistunut. Vitalis oli levoton.

"Juo sinä tuo viini", sanoi Vitalis, "ja pysy vuoteessa, minä menen

noutamaan lääkärin."

Minulle myöskin oli sokeroitu viini hyvin mieluista, ja sen lisäksi

oli minun kauhea nälkä. Minua ei senvuoksi tarvinnut kahta kertaa

käskeä ja pistettyäni viinin poskeeni sukeltausin untuvapatjan alle.

Mutta juotuani viinin, joka kuumensi kovasti, olin ihan kuumuuteen

läkähtyä untuvapatjan alla.

Vitalis palasi pian, mukanaan herra, jolla oli kultasankaiset

silmälasit. Hän oli lääkäri. Vitalis, kun oli pelännyt, että tämä

mahtava herra ei tahtoisi vaivautua apinan tähden, ei ollut sanonut,

kuka oli sairas. Ja kun lääkäri näki minut siinä makaamassa punaisena

kuin kukon heltta, niin hän asetti käden, otsalleni, pudisti

päätään, joka ei hyvää merkinnyt. Nyt oli aika huomauttaa hänelle

erehdyksestä, muuten hän kävisi minulta iskemään suonta.

"En minä ole kipeä", sanoin.

"Mitä? Etkö ole kipeä? Tämä lapsi jo hourailee."

Minä kohotin vähän peitettä ja osotin Joli-Coeuriä, joka oli käärinyt

kätensä kaulaani, ja sanoin: "Tämä se on sairas."

Lääkäri hypähti taaksepäin ja kääntyi Vitalikseen.

"Apina!" huusi hän. "Mitä? Apinanko vuoksi minua on vaivattu ja

häiritty tällaisena aikana!"

Minun isäntäni oli taitava mies, joka ei niin helposti joutunut

ymmälle. Kohteliaasti ja ylevällä ryhdillään hän pysäytti lääkärin.

Sitten hän selitti hänelle tilamme: miten meidät oli yllättänyt

lumimyrsky, ja miten susia säikähtäessään Joli-Coeur oli hypännyt

puuhun ja vilustunut pakkasessa.

"Sairas ei tosin ole kuin apina, mutta viisas apina! Ja

meidän toverimme ja ystävämme. Miten näin hyvää näyttelijää

voisin uskoa eläinlääkärin hoitoon. Koko maailma tietää, että

maaseutueläinlääkärit eivät ole kuin aaseja. Mutta sitävastoin koko

maailma tietää, että kaikki lääkärit ovat oppineita miehiä, niin että

pienimmässäkin kylässä tietää tapaavansa taitavan ja jalomielisen

miehen, kun menee soittamaan lääkärin ovelle. Ja vaikka apina ei

olekaan kuin eläin, se kuitenkin on niin lähellä ihmistä, että sen

taudit ovat samoja. Eikö tieteen kannalta ole huvittavaakin tutkia,

missä suhteessa apinan tauti on samanlainen tai erilainen kuin sama

tauti ihmisellä?"

Italialaiset ovat aika nokkelia imartelijoita. Lääkärimme palasi pian

ovelta ja lähestyi vuodetta. Vitaliksen puhuessa oli Joli-Coeur,

joka nähtävästi arvasi, että tämä silmälasiherra oli suoneniskijä,

yhtämittaa pistänyt käsivartensa esiin peitteen alta tarjoten suonta

iskettäväksi.

"Katsokaa, miten viisas tämä apina on", sanoi Vitalis. "Se tietää,

että te olette lääkäri, ja senvuoksi ojentaa teille kätensä, jotta

saisitte koetella valtasuonta."

Lääkäri jätti nyt kaiken epäröimisensä. "Olkoon menneeksi. Onhan

tapaus ehkä hyvin merkillinen", sanoi hän.

Niinpä olikin! Se oli hyvin surullinen ja huolestuttava meille: herra

Joli-Coeurille oli tulossa keuhkotulehdus.

Lääkäri tarttui pieneen käteen, joka niin monta kertaa oli ojennettu,

ja veitsi upposi suoneen vähintäkään valitusta kuulumatta. Joli-Coeur

tiesi, että tämä hänet on parantanut. Suonta iskettyä seurasi sitten

sinappitaikinat, laastarit, lääkkeet ja juomat.

Minä tietystikään en jäänyt vuoteeseen, vaan minusta tuli

sairaanhoitaja. Ja Joli-Coeur antoi mielellään minun hoitaa itseään,

osottaen kiitollisuuttaan lempeällä hymyllä: sen katse todella

muistutti nyt ihmisen katsetta. Ja se, joka ennen oli niin vilkas,

niin niskoitteleva ja aina valmis tekemään kepposia, oli nyt tyyni

ja mallikelpoisen kärsivällinen ja ihan kuin itse tottelevaisuus. Se

näytti nyt pyytävän ystävällistä kohtelua, sitä se pyysi Capiltakin,

jonka kanssa oli ollut niin monasti huonoissa väleissä. Se oli aivan

kuin hemmoteltu lapsi, niin että aina piti olla joku sen luona, ja

kun joku meistä lähti ulos, niin se suuttui.

Tuli pian yskä, joka kovasti rasitti sen pientä ruumista. Minulla

ei ollut kuin viisikolmatta penniä rahaa, ja niillä minä ostin

rintasokeria Joli-Coeurille. Mutta sillä minä enemmän pahensin

kuin paransin raukan yskää. Joli-Coeur, joka niin tarkkaavasti

seurasi kaikkea, huomasi pian, että minä annoin sille palan sokeria

aina kun se ryki. Ja se rupesi tätä käyttämään hyväkseen, ryki

myötäänsä saadakseen lääkettä, joka sille oli niin mieluista, vaikka

siitä olikin vain pahennusta. Kun minä huomasin sen petoksen,

niin en antanutkaan enää rintasokeria. Mutta silloin se alkoi

katsella minua rukoilevasti, ja nähtyään, etteivät rukouksensakaan

auttaneet, asettui se istumaan ja kumarassa ja käsi vatsalla rupesi

rykimään kaikin voimin. Veret työntyivät kasvoille, suonet otsalla

pullistuivat, vedet juoksivat silmistä, ja lopuksi oli se kerrassaan

tukehtua, joka ei ollut enää kujeilua, vaan täyttä totta.

Isäntäni ei ollut minulle koskaan puhunut raha-asioistaan, ja

vain sattumalta olin saanut tietää, että hän oli myynyt kellonsa

saadakseen ostetuksi minulle lammasnahkatakin. Mutta nyt nykyisessä

tilassamme hän poikkesi tavastaan. Eräänä päivänä, kun hän tuli

syömästä, jolla aikaa minä olin ollut sairaan toverina, kertoi hän

minulle ravintolan isännän vaatineen maksua olostamme, ja että kun

hän maksoi ravintolaan velkamme, hänelle ei jäänyt kuin kolmisen

markkaa. Muuta keinoa pulasta päästäksemme ei hän tiennyt kuin antaa

näytäntö.

Näytäntö, kun ei ollut enää Zerbinoa eikä Dolcea, ja Joli-Coeurkin

kykenemätön esiintymään! Minusta tämä näytti aivan mahdottomalta.

Mutta Joli-Coeuriä oli hoidettava ja se oli pelastettava. Lääkärin,

lääkkeiden ja kaiken muun maksuksi meidän piti antaa sellainen

näytäntö, joka heti tuotti ainakin neljäkymmentä markkaa.

Mutta neljäkymmentä markkaa tällaisena kylmänä aikana tässä kylässä,

ja meidän voimillamme, mikä uhkayritys!

Sillä aikaa kuin minä hoidin sairastamme, Vitalis haki huoneen,

sillä näin kylmällä ilmalla ei voinut näytellä taivasalla. Hän

laittoi ilmoituksia ja liimaili niitä seiniin, laittoi näytelmälavan

lankuista ja rohkealla mielellä pani likoon kolme markkaansa ostaen

niillä kynttilöitä, jotka katkoi kahtia, siten saadakseen enemmän

valoa.

Huoneemme ikkunasta näin hänen kulkevan edestakaisin ulkona lumessa,

ja huolestuneena tuumailin ja ihmettelin, mitähän meillä tulee

ohjelmaan. Ja parhaillani olin tätä miettimässä, kun kuulin rummun

äänen asuntomme edestä, sitten, sen jyristyä mahtavasti jonkun aikaa,

luettavan ohjelman. Siinä oli mitä kummallisimpia lupauksia: oli

kysymys "taiteilijasta, joka oli kuulu yli koko maailman" -- se oli

Capi -- ja "nuoresta laulajasta, joka oli ihmelapsi" -- ihmelapsi

olin minä. Mutta paras kuitenkin kaikista oli se kohta, jossa

ilmoitettiin kunnioitettavalle yleisölle, että katsojan ei tarvinnut

maksaa kuin vasta nähtyään, kuultuaan ja taputettuaan käsiään.

Tämä minusta näytti ylen rohkealta, sillä taputetaankohan meille

käsiä? Capi kyllä ansaitsee suosionosotuksia, mutta minä en ollut

koskaan vähintäkään ajatellut, että olin mikään ihmelapsi, enkä

voinut sitä uskoa.

Rummun äänen kuultuaan Capi alkoi iloisesti haukkua, ja Joli-Coeur

nousi makuultaan, vaikka oli hyvin heikko. Molemmat arvasivat,

että nyt oli kysymys näyttelemisestä. Minun piti väkisten pidättää

Joli-Coeur vuoteessaan. Se tahtoi englantilaisen kenraalin pukua,

hännystakin ja punaiset, kullalla kirjaillut housut ja töyhtöhatun.

Pani kätensä ristiin, lankesi polvilleen rukoillen minua. Ja kun

näki, etteivät rukouksensa auttaneet, niin suuttui ja sitten koetti

minua hellyttää kyynelillään.

Nähtävästikin meidän olisi illalla vaikea saada sitä luopumaan

aikeestaan, ja minä päätin, että näin ollen oli parasta meidän lähteä

varkain. Kun Vitalis, joka ei tiennyt mitään tästä, mitä hänen poissa

ollessaan oli tapahtunut, heti ensi sanoiksi käski minun laittaa

harppuni ja kaikki muut tarpeet kuntoon näyttelemistämme varten,

Joli-Coeur, joka hyvin ymmärsi tämän käskyn, alkoi taas rukoilla ja

tällä kertaa isäntäänsä. Sanoin se ei olisi paremmin voinut lausua

haluaan kuin kaikenlaisilla äänillään, ruumiinliikkeillään ja koko

käytöksellään. Sen posket olivat märkinä kyynelistä, ja sydämensä

pohjasta se suuteli isäntänsä kättä.

"Sinua haluttaa näyttelemään?" sanoi Vitalis hänelle. -- "Niin,

niin", oli Joli-Coeurin innokas vastaus, jonka se antoi koko

ruumiillaan. -- "Mutta sinä olet sairas, pieni Joli-Coeur raukkani!"

-- "En vähääkään!" oli vastaus, jonka se antoi ymmärrettävästi.

Oli liikuttavaa nähdä tämän pienen sairas raukan intoa, jolla

se meitä koetti saada taipumaan pyyntöihinsä. Mutta sen pyynnön

noudattaminen olisi ollut varma kuolema sille.

Aika oli jo meidän lähteä näyttelemään. Minä laitoin hyvän tulen

kamiiniin, käärin hyvin vaippoihin pienen Joli-Coeur paran, joka oli

sulaa kyyneliinsä ja syleili minua minkä voi. Sitten me lähdimme.

Mennessämme Vitalis minulle selitti mitä hän minulta odotti. Ei

voinut tulla kysymykseenkään tavalliset esityksemme, kun meillä ei

ollut parhaita näyttelijöitämme. Capin ja minun oli pantava kaikki

kuntomme ja intomme. Nyt oli saatava kokoon neljäkymmentä markkaa.

Neljäkymmentä markkaa! Sehän oli kauheaa.

Vitalis oli valmistanut kaikki, eikä enää ollut muuta kuin sytyttää

kynttilät. Mutta ylellisyyttä oli sytyttää ne ennenkuin sali oli

täynnä, sillä oli tärkeää, että valo ei loppunut ennenkuin ohjelma

oli suoritettu.

Sillä aikaa kuin me asetuimme teatteriimme, kulki rumpu vielä

viimeisen kerran kylän katuja, ja me kuulimme sen pärinää, väliin

ulompaa, väliin lähempää. Saatuani pukuni kuntoon samoin kuin

Capinkin puetuksi, asetuin muutaman pylvään taakse odottelemaan

kumppanini tuloa. Rummun ääni lähestyikin pian, ja kuulin kadulta

sekavaa melua. Siellä kuulusti olevan parikymmentä pojan hurttaa,

jotka tulivat rummun jäljessä. Rumpu yhä päristen pysähtyi kahden

lampun valoon teatterimme ovelle, ja nyt ei muuta kuin yleisö sisään

ja odottamaan näytännön alkamista.

Mutta yleisö oli hidas tulemaan. Rumpu pärisi yhä voimakkaasti. Koko

kylän pojat olivat luullakseni asettuneet sinne, mutta tällaiselta

yleisöltä me emme saaneet neljääkymmentä markkaa. Meidän olisi ollut

saatava mahtavaa väkeä, jolla oli paksu kukkaro ja kärkäs käsi sitä

avaamaan. Vihdoin isäntäni päätti, että meidän oli aljettava, vaikka

huone ei ollut lainkaan täynnä. Me emme voineet enää odottaa, kun

kynttilämme meitä kiiruhtivat.

Minun oli ensin esiinnyttävä, ja harppuni säestyksellä lauloin kaksi

laulua. Totta puhuakseni, minulle taputettiin varsin vähän käsiä.

Minä en koskaan ole ollut itserakas näyttelijä, mutta tällä kertaa

minuun yleisön kylmyys teki pahan vaikutuksen, se minut lannisti.

Kun minä en voinut yleisöä miellyttää, niin se ei myöskään mitään

antanut. Kunnian vuoksi en laulanut, vaan Joli-Coeur raukan hyväksi.

Ah, miten olisin halunnut liikuttaa tämän yleisön mieltä, innostaa,

saada sen kerrassaan huumauksiin. Mutta mikäli minä voin nähdä tässä

hämärässä huoneessa, ei yleisö näyttänyt minusta isosti välittävän

eikä pitävän minua lainkaan minään ihmelapsena.

Capi oli paljon onnellisempi, sille taputettiin käsiä monet kerrat

ja oikein innostuksella. Näytäntö jatkui, ja kuului kerrassaan

myrskyisiä suosionosotuksia. Se oli Capin ansio. Ei taputettu

ainoastaan käsiä, vaan jalkojakin jyristettiin.

Nyt oli sopiva hetki. Sillä aikaa kuin minä Vitaliksen soittaessa

tanssin espanjalaista, Capi kulki katsojain rivejä pitkin, lipas

hampaissaan.

Saakohan se kokoon neljääkymmentä markkaa? tämä kysymys ahdisti

sydäntäni hymyillessäni yleisölle mitä herttaisimmalla tavallani.

Olin aivan hengästyksissäni ja tanssin yhä, sillä en saanut lopettaa

ennenkuin Capi tuli takaisin. Capi ei pitänyt kiirettä. Kun joku ei

antanut, niin se taputti käpälällään taskua.

Vihdoin näin sen sitten tulevan, ja yritin lopettamaan tanssini,

mutta Vitalis antoi minulle merkin yhä jatkamaan. Tanssiessani

lähestyin Capia ja näin, että lipas ei ollut läheskään täynnä.

Silloin Vitalis, joka myöskin oli arvioinut saaliin, nousi ja sanoi:

"Minä uskon imartelematta itseämme voivani sanoa, että me olemme

täysin suorittaneet ohjelmamme. Kuitenkin, kun kynttilämme vielä

palavat, minä, jos arvoisa yleisö niin haluaa, laulan muutamia

lauluja. Capi kulkee vielä kerran ympäri, jotta ne henkilöt, jotka

edellisellä kerralla eivät ole löytäneet taskunsa suuta, nyt tällä

kertaa ovat taipuisampia. Minä näin pyydän heitä valmistumaan

edeltäpäin kukkaronsa avaamaan."

Vaikka Vitalis oli ollut laulunopettajani, niin en koskaan ollut

kuullut hänen oikein laulavan, tai en ainakaan sillä tavoin kuin hän

tänä iltana lauloi.

Hän valitsi kaksi kappaletta, jotka koko maailma tunsi, mutta joita

minä en silloin tuntenut: romanssin Josephista: "Tuskin lapsuuden

kuluttua", ja romanssin Richard Leijonamielestä: "O Richard, mun

kuninkaani!" Siihen aikaan en osannut arvostella, laulettiinko hyvin

vai huonosti, taiteellisesti vai taiteetta, minä voin ainoastaan

arvostella sen mukaan, minkä vaikutuksen Vitaliksen laulu minuun

silloin teki. Näyttämön sopessa, jonne olin asettunut, minä olin

sulaa kyyneliini.

Kyyneleitteni seasta näin muutaman nuoren naisen, joka istui

etumaisella penkillä, taputtavan käsiään kaikin voimin. Olin

hänet huomannut jo heti alussa, sillä hän ei ollut tavallisen

maaseutulaisen näköinen, vaan erosi muusta yleisöstämme: hän

oli oikea ylhäinen vallasnainen, nuori, kaunis, ja hänen

päällysvaatteensa vuorista olin päätellyt hänet koko kylän

rikkaimmaksi. Hänellä oli vierellään pieni poika, joka oli taputtanut

innokkaasti käsiään Capille. Se oli varmaankin hänen poikansa, sillä

se oli hyvin naisen näköön.

Ensimäisen romanssin jälkeen Capi oli lähtenyt kiertomatkalleen, ja

ihmeekseni huomasin, että nainen ei pannut mitään lippaaseen. Kun

Vitalis oli lopettanut toisen romanssin, niin nainen viittasi minua

ja minä menin hänen luokseen.

"Minä mielelläni haluaisin puhutella isäntäänne", sanoi hän.

Se minua kummastutti, että tämä kaunis nainen tahtoi puhutella

isäntääni. Mielestäni hän olisi tehnyt paremmin, jos olisi pannut

roponsa lippaaseen. Kuitenkin ilmoitin hänen asiansa Vitalikselle, ja

tällä aikaa Capi tuli luoksemme.

Toinen kierros tuotti vielä vähemmän kuin ensimäinen.

"Mitä sillä naisella on asiaa?" kysyi Vitalis. -- "Hän vain sanoi

haluavansa puhella kanssanne." -- "Minulla ei ole mitään hänelle

sanottavaa." -- "Hän ei ole antanut mitään Capille, hän ehkä tahtoo

nyt antaa."

"No sitten on Capin mentävä hänen luokseen eikä minun."

Mutta kuitenkin hän päätti lähteä ja otti Capin mukaansa. Minä

seurasin heitä. Tällä aikaa oli tullut palvelija tuoden lyhdyn ja

peitteitä, ja oli astunut naisen ja pojan viereen. Vitalis lähestyi

ja tervehti kylmästi.

"Anteeksi, että teitä vaivasin", sanoi nainen, "mutta minä halusin

teitä onnitella."

Vitalis kumarsi sanaa sanomatta.

"Minä olen soittaja ja halusin lausua teille ihastukseni suuresta

kyvystänne."

Minun isäntäni suuri kyky, Vitalis, katulaulaja, eläinten näyttelijä?

Minä seisoin tyhmistyneenä.

"Mitäs minusta, vanhasta miehestä kyvyksi", sanoi Vitalis. "Ennen

nuoruudessani, siitä on kauan, olin ... niin, minä olin muutamalla

suurella laulajalla palvelijana, ja matkimalla, aivan kuin papukaija,

opin muutamia säveleitä, joita isäntäni opetteli, siinä kaikki."

Nainen ei vastannut, vaan katseli hyvin pitkään Vitalista, joka

seisoi hänen edessään hyvin hämillään.

"Hyvästi, herra", sanoi nainen lausuen erityisellä ja vieraalla

äänenpainolla sanan herra. "Hyvästi, ja vielä kerran suokaa minun

kiittää teitä mielenliikutuksesta, jota olen tuntenut." Hän kumartui

sitten Capiin päin ja pani lippaaseen kultarahan.

Minä luulin, että Vitalis menisi saattamaan naista ovelle, mutta hän

ei ollut tietävinäänkään siitä, ja kun nainen oli päässyt ulommaksi,

kuulin hänen mutisevan pari kolme italialaista kirousta.

"Hän antoi kultarahan Capille", sanoin.

Minusta näytti, että hän sivaltaa minua korvalle, mutta hän kuitenkin

pysäytti kätensä.

"Kultarahan", sanoi hän aivan kuin olisi unesta herännyt. "Ah! se

on tosi. Pieni Joli-Coeur raukka, minä unhotin hänet. Mennään hänen

luoksensa."

Me olimme pian suoriutuneet ja kiiruhdimme ravintolaan. Minä ehätin

portaita ensimäisenä ja juoksujalassa menin kamariin. Tuli kyti

vieläkin, mutta ei palanut enää. Sytytin kiireellä kynttilän ja kävin

katsomaan Joli-Coeuriä, ihmeissäni, kun ei kuulunut mitään. Se makasi

pitkää pituuttaan peitteen alla, pukeutuneena kenraalinpukuunsa,

ja näytti nukkuvan. Minä kumarruin katsomaan ja otin kädestä

herättääkseni sen. Käsi oli kylmä.

Samassa Vitaliskin astui huoneeseen. Minä käännyin häneen:

"Joli-Coeur on kylmänä!"

Vitalis kumartui minun vierelleni.

"Kas niin! Hän on kuollut. Näin siis piti tapahtua. Näetkös, Remi.

Minä olen syyllinen, kun otin sinut rouva Milliganin luota. Minä olen

saanut siitä rangaistuksen. Ensin Zerbino, Dolce ja nyt Joli-Coeur on

mennyt. Eikä se siihenkään vielä lopu."

Koditon: Romaani · 第 19 / 55 题