XII.

Taas piti astella isäntäni jäljessä, harpun hihna painamassa

heltynyttä olkapäätä, kuljeksia pitkin maanteitä, sateessa ja

paahteessa, tomussa ja rapakossa. Piti näytellä tyhmyriä julkisilla

paikoilla, nauraa tai itkeä kunnioitettavan yleisön huviksi. Muutos

tuntui ankaralta, sillä hyvään tottuu pian.

Minusta oli oloni nyt vastenmielistä ja väsyttävää, jota en tuntenut

ennenkuin olin kokenut nämä kaksi kuukautta suloista ja onnellista

elämää. Monet monituiset kerrat jäin tiellä jälkeen saadakseni

rauhassa muistella Arthuria, rouva Milligania, Joutsenta, ja

muistossani elää tässä menneisyydessä. Ah sitä ihanaa aikaa! Ja

kun illoin makasin jossakin likaisessa majapaikassa ja ajattelin

huonettani, joka minulla oli Joutsenessa, niin miten kurjilta

näyttivätkään nyt peitteet!

Onnekseni kuitenkin tässä syvässä surussani minulla oli muuan

lohdutus: isäntäni oli paljon lempeämpi kuin koskaan ennen --

paljon hellempikin -- jos tätä sanaa voi käyttää Vitaliksesta.

Tässä suhteessa oli tapahtunut suuri muutos hänen luonteessaan tai

oikeammin hänen käytöstavassaan minua kohtaan, ja se minua virkisti,

se minua esti itkemästä, kun muistot Arthurista ahdistivat sydäntäni.

Minä tunsin, etten ole yksin maailmassa ja että isäntäni oli minulle

enemmän kuin isäntä. Olisinpa usein, jos olisin rohjennut, häntä

syleillyt, niin tunsin tarvetta vuodattaa sydämeni tunteita. Mutta

minä en uskaltanut, sillä Vitalis ei ollut niitä miehiä, joita

uskaltaa näin lähestyä.

Aivan alussa oli pelko minut pitänyt hänestä etäällä, nyt se

oli jonkinlainen epäselvä kunnioituksen tunne. Meidän kylästä

lähtiessämme Vitalis ei ollut minulle kuin mies niinkuin muutkin,

sillä silloin en vielä kyennyt tekemään mitään erotusta. Mutta oloni

rouva Milliganin luona oli avannut silmäni ja järkeni. Ja omituista

kyllä, kun tarkkaavasti katselin isäntääni, niin huomasin hänen

olossaan, hänen näössään, hänen käytöksessään samanlaista kuin rouva

Milliganissakin. Minä mielessäni tuumailin, että se oli mahdotonta,

kun isäntäni oli ainoastaan eläinten näyttelijä, jotavastoin rouva

Milligan oli ylhäinen rouva. Mutta tuumailuni ei saanut sitä

poistetuksi, mitä silmäni kertoivat. Kun Vitalis vain tahtoi, niin

hän oli aivan samanlainen herra kuin rouva Milligan oli rouva. Ainoa

erotus oli siinä, että rouva Milligan oli aina ylhäinen nainen,

jotavastoin Vitalis ei ollut ylhäinen herra kuin eräinä hetkinä.

Mutta silloin hän olikin sellainen, että hän olisi tehnyt ylhäisen

vaikutuksen keneen tahansa. Kunnioituksen tunne, jonka hän minussa

herätti, esti siis minut antautumasta hellempien tunteitteni valtaan,

silloinkin kun hän niitä herätti minussa ystävällisellä puheellaan.

Cettestä lähdettyämme emme moneen päivään puhuneet sanaakaan rouva

Milliganista ja minun olostani Joutsenessa, mutta vähitellen tämä

aihe tunkeutui keskusteluumme, ja isäntäni puuttui siihen aina

ensimäisenä. Sitten ei kulunut päivääkään, ettei rouva Milliganin

nimeä olisi lausuttu.

"Sinä olit kovin häneen mielistynyt?" sanoi Vitalis. "Minä sen

hyvin ymmärrän. Hän on ollut sinulle hyvä, erittäin hyvä, sinun

tulee muistella häntä kiitollisuudella." Ja sitten hän usein lisäsi

itsekseen: "Se oli pakosta."

Isäntäni tarkotuksena oli päästä Parisiin niin pian kuin mahdollista,

sillä ainoastaan Parisissa meillä oli toivoa voivamme antaa

näytäntöjä talven aikana. Mutta joko hänen kukkaronsa oli liian laiha

tai tiesi mistä syystä, me emme menneet rautatietä, jalkapatikassa

vain astuimme Dijonista Parisiin. Kun aika niin salli, annoimme

muutamia näytäntöjä kaupungeissa tai kylissä, joiden ohi kuljimme,

ja sitten saatuamme kokoon jonkun vaivaisen rovon työnnyimme taas

taipaleelle.

Aina Chatilloniin saakka mentiin kutakuinkin, vaikka aina oli kylmää

ja sateista. Mutta tästä kaupungista lähdettyämme herkesi sade ja

tuuli kääntyi pohjoiseen. Aluksi emme siitä niin välittäneet, vaikka

ei olekaan kovin suloista astua pohjatuulen pieksäessä kasvoja.

Sittenkin tämä tuuli, niin kylmä kuin olikin, oli parempi kuin sade,

jota meillä oli ollut viikkokausia. Mutta ilma ei kauan pysynyt

kuivana. Taivas peittyi paksuun pilveen, aurinko katosi, ja kaikki

osotti, että pian saamme lumituiskun. Me olisimme kuitenkin voineet

päästä johonkin suureen kylään, ennenkuin lumituisku meidät yllätti,

mutta isäntäni koetti ehättää Troyesiin niin pian kuin mahdollista,

kun tämä on suuri kaupunki, jossa voisimme antaa useampia näytäntöjä,

jos meidän oli huonojen ilmain vuoksi pakko jäädä sinne.

"Pane joutuin nukkumaan", hän sanoi minulle, kun olimme asettuneet

muutamaan majapaikkaan. "Me lähdemme huomenna varhain, sillä minua

pelottaa, että tulee lumituisku."

Hän itse ei käynyt heti nukkumaan, vaan jäi lieden luo lämmittelemään

Joli-Coeuriä, joka oli kovasti kärsinyt kylmästä ja yhtämittaa

värisi, vaikka me olimme käärineet sen peitteisiin.

Seuraavana päivänä minä heräsin varhain, niinkuin oli käsketty. Oli

vielä hämärä, taivas oli musta ja synkkä, ei ainoatakaan tähteä

pilkistänyt. Näytti aivan kuin suuri musta peite olisi laskeutumassa

maalle.

"Teidän sijassanne minä en lähtisi matkaan", sanoi majapaikan isäntä

isännälleni. "Siitä tulee pian lumituisku."

"Minulla on kiire", vastasi Vitalis. "Ja minä toivon, että pääsemme

Troyesiin ennenkuin tuisku ehtii puhjeta."

"Kolmeakymmentä kilometriä ei kuljeta tunnissa."

Me kuitenkin lähdimme taipaleelle.

Vitalis piti Joli-Coeuriä povessaan lämmittääkseen sitä, ja koirat

juoksentelivat iloisesti edellämme. Isäntäni oli Dijonista ostanut

minulle lammasnahkatakin, jossa oli karvapuoli sisällepäin; sen

minä käärin ympärilleni, ja tuuli puski sen kiinni ruumiiseen. Ei

haluttanut suuta avata, ja me astuimme ääneti, niin kiireesti kuin

suinkin, pysyäksemme lämpiminä ja ehtiäksemme perille. Vaikka oli

jo aika päivän valjeta, niin taivas ei seljennyt. Idässä päin oli

vaaleahko juova, mutta aurinkoa ei näkynyt. Ei ollut enää yö, mutta

liioittelua olisi ollut sanoa, että oli päivä. Kuitenkin erotti jo

esineet paremmin. Sinertävä valo, joka pilkotti auringon koitolta

kuin mistähän summattomasta aukosta, valaisi lehdettömät puut ja

siellä täällä pensaikot, joissa kuivuneet lehdet riippuivat ja

kahisivat tuulessa ikävästi.

Tiellä ei näkynyt ristinsielua, ei kuulunut ajokalujen kolinaa, ei

piiskan pauketta. Ainoastaan harakoita hyppi tiellä, pyrstö pystyssä

ja nokka ilmassa, ja meidän lähestyessämme ne lehahtivat lentämään

kiepsahtaen jonkun puun oksalle, josta meille nauraa räkättivät

ilkeästi aivan kuin pahaa ennustaen.

Seutu, jonka läpi kuljimme, oli hyvin surullisen näköinen, jota

lisäsi vielä tämä hiljaisuus. Niin kauas kuin silmä kantoi, ei

näkynyt muuta kuin alastomia nummia, karuja kukkuloita ja ruskeaa

metsää. Tuuli puhalsi yhä pohjoisesta mielien kääntymään itään. Ja

siltä puolen taivasta nousi raskaita pilviä, jotka kulkivat matalalla

aivan kuin riippuen puitten latvoissa. Pian lenteli ilmassa muutamia

lumihiutaleita, suuria kuin perhoset. Ne nousivat ja laskivat,

pyörivät sinne tänne koskematta maahan.

Emme olleet kulkeneet vielä pitkältä, ja minusta jo tuntui

mahdottomalta, että ehdimme Troyesiin ennen lumituiskua.

Koillisesta nouseva pilvi oli jo tullut lähelle, ja omituinen valo

kirkasti taivaan siltä puolen; se oli lunta. Nyt ei lennellyt enää

perhosia, vaan meidät ympäröi sakea lumituisku.

"Se oli päätetty, ettemme pääsisi Troyesiin", sanoi Vitalis. "Meidän

pitää pysähtyä ensimäiseen taloon, jonka tapaamme."

Se oli mieluista puhetta, mutta missä tapaamme tämän vierasvaraisen

talon, ennenkuin lumi oli kietonut meidät valkoiseen hämäryyteensä.

Olin tarkastanut seutua niin kauas kuin silmä kantoi enkä ollut

huomannut mitään taloa enkä mitään merkkiä kylästä. Päinvastoin

olimme tulossa metsään, jota näytti kestävän äärettömiin edessämme ja

ympärillä oleviin kukkuloihin saakka. Ei siis voinut kovinkaan suurta

toivoa panna tähän luvattuun taloon. Mutta ehkäpä lumituiskua ei

kestäkään kauan.

Sitä kuitenkin kesti, se vain yltyi. Vähässä ajassa se oli peittänyt

tien ja kaiken, minkä kohtasi kulussaan: kivet, vesat, pensaat, sillä

tuuli, joka ei ollut laantunut siitään, kieritti lunta maata myöten

kaikkea vastaan, joka viimein sen pidätti peitokseen.

Koirat eivät enää juosseet edellämme, vaan astelivat ihan

kintereillämme pyytäen meiltä suojaa, jota emme voineet niille

tarjota. Me kuljimme hitaasti, vaivoin, silmät ummessa, märkinä,

kohmettuneina, ja vaikka olimme sakeassa metsässä, emme saaneet

suojaa, kun tie kulki juuri tuulen suuntaan.

Tuuli laantui vähitellen, mutta sikäli lumentulo kiihtyi; se ei

pieksänyt enää pölynä, vaan laskeutui suurina, raskaina hiutaleina.

Vähän ajan kuluttua oli tie paksun hangen peitossa, jossa me

kahloimme äänettömin askelin. Vähänväliä näin isäntäni silmäilevän

vasemmalle aivan kuin olisi etsinyt jotakin, mutta siellä ei ollut

kuin laaja aukeama metsässä, joka oli hakattu viime keväänä ja jossa

kasvamaan jätetyt puun vesat taipuivat raskaan lumen painosta. Mitä

hän toivoi löytävänsä tältä puolelta? Minä puolestani tähystin

suoraan eteeni niin kauas kuin silmä kantoi, odotellen eikö tämä

metsä vihdoinkin lopu ja eikö näkyisi taloa. Mutta turhaa oli

koettaakaan katsein tunkeutua tämän lumisakean läpi. Jo muutamien

metrien päässä kaikki esineet katosivat tupruun eikä nähnyt muuta

kuin lumihiutaleita aina vain entistä sakeammassa, käärien meidät

aivan kuin äärettömään lumiverkkoon.

Yhtäkkiä näin Vitaliksen ojentavan kätensä vasempaan aivan kuin

herättääkseen minun huomiotani. Minä katsoin hänen osottamaansa

suuntaan ja olin siellä aukeamalla huomaavinani jonkun risumajan.

Minä en odottanut selitystä, sillä ymmärsin isäntäni osottaneen tätä

majaa sitä varten, että oli etsittävä sinne tie.

Se oli vaikeaa, sillä lunta oli jo niin paksulta, että se oli

peittänyt näkymättömiin tien. Vihdoin aavikon laidassa, missä alkoi

korkea metsä, oli maantien oja täynnä muutamalta kohtaa ja siitä

päätin lähtevän tien majalle.

Maja oli risuista ja siksi tiheä, että lumi ei satanut läpi. Tämä

maja oli talon arvoinen. Kiireemmin kuin me ehättivät koirat majaan

ja pyöriskelivät kuivassa mullassa haukkuen iloissaan. Hyvin olimme

mekin tyytyväisiä, vaikka emme sitä osottaneetkaan pyörimällä

mullassa, joka muuten ei olisi hulluinta ollut kuivataksemme itseämme

vähän.

"Minä ajattelinkin, että tässä kaatometsässä pitäisi olla jossakin

maja", sanoi Vitalis. "Ja nyt tuiskukoon."

"Tuiskukoon vain!" vastasin hyvin terhakasti ja menin majan

oviseinälle, missä puistelin lumen takistani ja hatustani, jotta ei

kulkeutuisi lunta asuntomme lattialle sulamaan ja kastelemaan sitä.

Tämä talomme oli hyvin yksinkertainen sekä rakenteeltaan että

sisustukseltaan. Siinä ei ollut kuin multapenkki ja muutamia kiviä

istuimiksi. Mutta tärkeintä näissä oloissa oli kuitenkin tulisija,

joka oli tehty muutamaan soppeen viidestä tai kuudesta kivestä.

"Me voimme tehdä tulenkin!"

Tällaisessa talossahan oli helppo saada puuta, sitähän sai seinistä

ja katosta, kiskomalla niistä risuja ja oksia. Ja pian kirkas nuotio

loimusi iloisesti takassamme. Se tosin työnsi aikalailla savua,

joka nousi väikkymään kattoon, mutta mitä siitä, olihan kuitenkin

lämmittävä tuli.

Koirat asettuivat takan ympärille ja siinä seisoen takasillaan

lämmittelivät kastunutta ja jähmettynyttä vatsaansa liekkien

lämpimässä. Pian Joli-Coeurkin kohotti isäntänsä takkia ja pilkisti

hyvin varovasti, katsellen missä nyt ollaan, ja kun oli saanut vähän

selkoa, niin hyppäsi vikkelästi maahan ja, asettuen paraimmalle

kohtaa nuotion ääreen, piteli täriseviä käsiään tulta vasten.

Isäntämme oli hyvin ajatteleva ja kokenut mies: aamulla, ennenkuin

minä olin vielä noussutkaan, oli hän varustanut eväät matkaa varten:

limpun ja palasen juustoa. Tällaisena hetkenä ei olla kovin vaativia,

ja heti kun me näimme limpun ilmestyvän, niin meissä kaikissa syntyi

tyytyväisyyden tunne. Paha kyllä, osat eivät olleet suuria. Ja minä

puolestani petyin suuresti toiveissani: isäntämme jakoi meille

ainoastaan puolet limpusta.

"Minä en tunne tätä tietä", sanoi hän vastaukseksi katseeseeni, "enkä

tiedä, onko koko tällä matkalla Troyesiin ainoatakaan majapaikkaa.

Sitten en tunne tätä metsää. Tiedän vain, että tämä seutu on hyvin

metsäistä. Me voimme olla penikulmia asunnoista. Tai voimme saada

pitää kauan aikaa tätä säänpitoa tässä majassamme. Senvuoksi meidän

täytyy säästää eväitämme."

Niin laiha kuin ateria oli ollutkin, vahvisti se kuitenkin meitä,

ja kun olimme suojassa ja nuotio levitti suloista lämpöä, niin me

tyytyväisinä voimme odottaa lumituiskua loppuvaksi. Minusta ei

tuntunut niinkään pelottavalta oleskella tässä majassa, varsinkin

kun en voinut ajatella, että meidän täytyy olla täällä ehkä kauankin

aikaa, niinkuin Vitalis oli sanonut. Eihän toki voi lunta sataa

iänkaiken.

Koirat käyttivät hyväkseen tätä pakollista levähdystämme asettuen

nuotion ääreen, muuan käpristyen kääryksi, toinen paneutuen

kyljelleen, ja Capi tuippasi kuononsa tuhkaan, ja niin ne vetivät

rauhallisia unia. Minua halutti tehdä samoin, sillä suloisempaa oli

matkustaa unien maassa, ehkä Joutsenessa, kuin katsella tätä lunta.

En tiedä kuinka kauan olin nukkunut, mutta kun heräsin, oli herennyt

tuiskuttamasta. Hanki oli nähtävästi isosti vahvennut. Jos nyt piti

lähteä taipaleelle, niin varmaan oli lunta polviin. Mikähän aika nyt

oli?

En voinut kysyä isännältäni, sillä näinä viime kuukausina emme

olleet ansainneet niin paljoa, että olisi saatu korvatuksi sitä,

mitä häneltä oli mennyt vankilassa-oloonsa ja oikeusjuttuunsa, ja

kun hän oli vielä ostanut minulle Dijonista lammasnahkatakin, niin

oli hänen pitänyt myydä kellonsa, tuo suuri hopeinen kellonsa, josta

olin Capin nähnyt osottavan aikaa silloin, kun Vitalis otti minut

joukkoonsa. Minun piti kysyä päivältä sitä, mitä en enää voinut

kysyä hyvältä, suurelta kelloltamme. Mutta ulkona ei mikään voinut

minulle vastata: alhaalla maassa kirkas juova, ylhäällä ilmassa

sankka sumu, taivaalla sekava valo ja siellä täällä likaisenkeltaisia

varjostuksia. Kaikesta tästä en voinut saada vähintäkään selkoa,

mikä aika päivästä nyt mahtoi olla. Ja korvin sai siitä tietoa yhtä

vähän kuin silmin. Ei yötä hiljaisempaa kuin tämä päivä. Ympärillämme

täysi liikkumattomuus, lumi oli pysäyttänyt kaiken liikkeen, kaikki

oli aivan kuin jähmettynyt. Silloin tällöin näki kuusen lehvän

hetvahtavan. Raskaan painon alla se oli vähitellen painunut, ja kun

se oli laskeutunut niin alas, että lumi siitä luisti, niin oksa

silloin kohosi äkkiä ja sen tummanvihreä lehvä kuvasti selvänä

toisten puitten valkoista verhoa vastaan, joka ne peitti tyvestä

latvaan saakka. Niin että kun katseli kaukaa, tuo puhdistunut lehvä

näytti tummalta reiältä tässä valkovaipassa.

Seistessäni majan ovella katselemassa tätä kuulin isäntäni sanovan

minulle:

"Haluttaako sinua taipaleelle?"

"Enpä tiedä. Ei haluta mitään. Teen niinkuin te tahdotte."

"No niin. Minun mielipiteeni on, että pysymme täällä, jossa meillä on

ainakin suojaa ja tulta."

Minä ajattelin, että meillä ei ole leipää, mutta olin ääneti.

"Luulen, että alkaa pian tulla lunta uudelleen", jatkoi Vitalis.

"Me emme voi lähteä taipaleelle tietämättä, miten pitkältä on

talollisille paikoille, sillä yö tällaisena lumen aikana ei ole

leuto. Parasta on olla täällä. Onhan meillä edes kuivat jalat."

Kun ruokakysymys jätettiin syrjään, niin minulla ei ollut mitään

tätä päätöstä vastaan. Ja sitäpaitsi, jos lähtisimme taipaleelle nyt

heti, niin ei ollut lainkaan varmaa, että pääsisimme taloon ennen

iltaa, jotavastoin oli varmaa, että tiellä oli lunta niin paksulta,

että olisi siinä vaikea kulkea. Ei ollut muuta neuvoa kuin kuristaa

vatsaansa. Vitalis jakoi meille toisen puoliskon limppua kuuteen

osaan. Sitäpä oli vähän, ja se vähä oli pian syöty, vaikka me

sipulsimme leipämme niin pieniksi paloiksi kuin suinkin, jotta siinä

olisi pitemmäksi aikaa syömistä.

Kun isäntämme oli pistänyt veitsen takkinsa taskuun, mikä oli

merkkinä siitä, että syömingit olivat loppuneet, nousi Capi ja

tehtyään merkin tovereilleen meni haistelemaan laukkua, jossa

tavallisesti ruoka pidettiin. Samalla se asetti käpälänsä laukulle

ja kopeloi sitä. Tästä tutkimuksesta sille selvisi, että ei ollut

enää mitään syötävää. Silloin se palasi paikoilleen nuotion ääreen ja

annettuaan taas merkin Dolcelle ja Zerbinolle heittäysi kyljelleen

pitkää pituuttaan huokaisten huojennuksekseen: "Ei ole enää mitään,

turhaa on pyytääkään."

Tämän se selitti yhtä selvästi kuin konsanaan olisi sanoin voinut

lausua. Ja sen toverit, ymmärtäen tätä kieltä, paneusivat tulen

ääreen nekin, huokaisten samalla tavalla. Zerbinon huokaus ei

kuitenkaan ilmaissut sellaista kohtaloonsa tyytymistä kuin toisten,

sillä Zerbino oli ahmatti ja tämä uhrautuminen oli siitä paljon

kiusallisempaa kuin toisista.

Jo kauan sitten oli alkanut sataa lunta uudelleen ja sitä tuli yhtä

tiukasti. Tunti tunnilta näki vaipan, jota se kutoi maalle, kohoavan

pitkin nuoria vesoja, joitten rungot tuipottivat valkoisesta merestä,

mikä pian oli ne upottava alleen. Päivällisen jälkeen ei voinut

enää paljon erottaa ulkomaailmaa, sillä hämärä laskeutui nopeasti

tällaisena pimeänä päivänä. Lumen tulo ei herennyt yöksikään, vaan

sitä satoi suurina höytäleinä mustasta taivaasta.

Kun meidän oli jäätävä sinne yöksi, niin parasta oli paneutua maata

niin pian kuin suinkin. Minä siis tein niinkuin koiratkin, ja

kääriydyttyäni lammasnahkatakkiini, joka tulen ääressä oli ehtinyt jo

kuivaa tämän päivän kuluessa, heittäysin nuotion ääreen, laaka kivi

päänalustanani.

"Nuku", sanoi Vitalis. "Minä herätän sinut sitten, kun minä

vuorostani haluan nukkua. Sillä vaikka meillä ei olekaan mistään

pelkoa, ei eläimistä eikä ihmisistä tässä majassamme, niin tulee

kuitenkin toisen meistä valvoa ja hoidella nuotiota. Meidän tulee

pitää varamme kylmää vastaan, joka voi käydä ankaraksi, kun lumen

tulo lakkaa."

Kun isäntäni minut sitten herätti, lienee ollut jo myöhäinen yö, niin

ainakin kuvittelin. Lunta ei enää tullut.

"No nyt sinä vuorostasi", sanoi isäntäni. "Sinun ei tarvitse kuin

silloin tällöin lisätä puuta nuotioon. Sinä näet, että minä olen

niitä sinulle valmiiksi varustanut."

Risuja oli koko hyvä kasa. Isäntäni, joka oli paljon herkkäunisempi

kuin minä, oli varustanut puita, ettei minun tarvitsisi niitä

kiskoa seinistä ja siten häiritä hänen untaan. Tästä kasasta sain

vähimmättäkin ryskeettä. Se oli tosiaankin viisas huolenpito, mutta

sillä oli toisenlaiset seuraukset kuin Vitalis oli odottanut.

Kun minä olin herännyt ja ottanut vastaan vartijan toimen, niin

hän heittäysi pitkäkseen nuotion ääreen, Joli-Coeur vierellään

peitteisiin käärittynä, ja pian raskaasta ja säännöllisestä

hengityksestä huomasin, että hän oli nukahtanut.

Minä nousin ja varpaillani hiivin majan ovelle katselemaan ulos.

Lumi oli peittänyt kaikki, ruohot, pensaat, vesat, puut. Niin kauas

kuin silmä voi tunkea, ei näkynyt muuta kuin sama yksitoikkoinen

valkoinen tasanko. Taivas oli täynnä tuikkivia tähtiä, pakkanen

oli kiihtynyt, ja ulkona jääti. Kylmä ilma uhoi meidän majaamme.

Yön hiljaisuudessa kuului kahinaa, joka ilmoitti, että lumen pinta

kuorettui jääriittaan. Olipa onni, että olimme osuneet tälle

majalle. Mitenkähän meidän olisi käynytkään metsässä luminietoksessa

tällaisessa pakkasessa.

Siitä vähästäkin äänestä, joka syntyi minun kulkiessani, heräsivät

koirat, ja Zerbino tuli majan ovelle. Kun se ei katsellut yön loistoa

samoilla silmillä kuin minä, niin se pian ikävystyi seisomaan siinä

ovella ja halusi ulos. Minä kädelläni viittasin sen tulemaan sisälle.

Oliko järkevää lähteä kuljeksimaan tuonne? Se totteli, mutta jäi

ovelle, nenä ulkona, ja seisoi siinä itsepintaisen koiran tavoin,

joka ei helpolla luovu haluistaan.

Minäkin seisoin siinä vielä hetkisen aikaa katselemassa lunta, sillä

vaikka tämä näky täyttikin sydämeni surulla, niin oli kuitenkin

jonkinlaista huvia katsella sitä: minussa syntyi halu itkeä, ja

vaikka minun olikin helppo päästä sitä näkemästä, sillä minun ei

tarvinnut kuin sulkea silmäni tai palata paikalleni tulen ääreen,

niin en kuitenkaan siitä liikahtanut.

Vihdoin käännyin nuotiolle, ja pantuani pari kolme risua ristiin

nuotioon lisäksi istahdin kivelle, joka oli ollut päänaluksenani.

Isäntäni nukkui rauhallisesti. Koirat ja Joli-Coeur nukkuivat

myöskin, ja tuli, johon olin lisännyt puita, loimusi iloisesti

melkein kattoon asti, syytäen säkeniä, jotka sähistessään häiritsivät

yön syvää hiljaisuutta. Pitkät ajat huvittelin katselemalla tätä

kypenien leikkiä, mutta vähitellen minua alkoi raukaista ja

tietämättäni kävi uneliaaksi. Jos minulla olisi ollut jotakin tointa,

edes hankittavana puita nuotioon, niin kulkiessani majan ympäri

olisin pysynyt hereilläni. Mutta siinä istuessani, kun ei ollut muuta

tehtävää kuin silloin tällöin lisätä joku risu nuotioon, minä painuin

unenhorrokseen, ja paraillaan kun luulin olevani hereillä, nukahdin.

Minut herätti raju koiranhaukunta. Oli pimeä. Arvatenkin olin

nukkunut jo kauan. Nuotio oli sammunut. Haukuntaa kuului yhäkin:

Capin ääni. Mutta omituista oli, etteivät Zerbino eikä Dolce

vastanneet haukuntaan.

"No, mikä nyt?" huudahti Vitalis herätessään. "Mitä nyt on

tapahtunut?"

"En minä tiedä."

"Sinä olet nukahtanut, ja tuli on sammunut."

Capi oli majan ovella, ja siinä se haukkui. Vastaukseksi kuului pari

kolme valitusta, joista tunsin Dolcen äänen. Valitus kuului majan

takaa vähän matkan päästä. Minä olin lähtemässä katsomaan, mutta

isäntäni pysäytti minut.

"Pane ensin puita nuotioon."

Ja tällä aikaa hän otti kekäleen ja puhalsi sen hehkumaan. Sitten

hän, kekäle kädessään, sanoi: "Lähdetään nyt katsomaan, tule sinä

jäljessäni. Capi, mene edellä!"

Samassa kuin me tulimme ulos, kuului kauhea ulvonta yön

hiljaisuudessa ja Capi pelästyneenä turvautui jalkoihimme.

"Susia!" sanoi Vitalis.

"Missä Zerbino ja Dolce?" Minä en tiennyt vastata. Epäilemättä koirat

olivat lähteneet ulos sillä aikaa, kun minä olin nukahtanut. Zerbino

oli tahtonut tyydyttää halunsa, jota se oli osottanut ja josta minä

olin sitä kieltänyt, ja Dolce oli seurannut toveriaan. Olivatkohan

sudet saaneet ne käsiinsä? Minusta tuntui Vitaliksen äänestä, kun hän

kysyi koiria, että hän sitä pelkäsi.

"Ota sinäkin kekäle ja lähtekäämme niille avuksi."

Olin kotikylässäni kuullut kauhistuttavia kertomuksia susista, mutta

en kuitenkaan nyt epäröinyt, varustausin kekäleellä ja seurasin

isäntääni. Tultuamme aavikolle emme nähneet susia emmekä koiria. Ei

näkynyt muuta kuin lumella koirain syvät jäljet. Me seurasimme niitä.

Ne kulkivat majan ympäri. Sitten muutamassa kohden häämötti jotakin

kuopan tapaista, aivan kuin koirat olisivat siinä pyöriskelleet.

"Hae, hae, Capi!" usutti Vitalis ja samalla hän vihelsi kutsuen

Zerbinoa ja Dolcea. Mutta ei kuulunut mitään vastausta, ei

vähintäkään ääntä yön syvästä hiljaisuudesta, ja Capi, jota oli

käsketty etsimään, pyöriskeli peloissaan jaloissamme, vaikka muuten

aina oli niin tottelevainen ja urhokas.

Oli niin pimeä, että me emme voineet seurata jälkiä, silmä eksyi aina

harhailemaan utuisessa hämärässä. Vitalis vihelsi ja kovalla äänellä

kutsui vielä Zerbinoa ja Dolcea. Kuuntelimme. Täysi hiljaisuus.

Sydäntäni ahdisti.

"Zerbino ja Dolce raukkoja!"

Vitalis vakuutti näin pelkoni todeksi.

"Sudet ovat vieneet koiramme", sanoi hän. "Miksi laskit ne ulos?"

Niin, miksi? Minulla ei ollut vastausta.

"Pitää etsiä ne", sanoin ja lähdin hänen edelleen. Mutta hän pysäytti

minut: "Ja mistä aiot niitä etsiä?" -- "En tiedä. Kaikkialta." --

"Emmehän osaa mihinkään näin pimeällä ja tässä lumessa."

Lunta olikin polvia myöten, ja meidän kahdella kekäleellämme ei

paljoa valaistu tässä synkässä yössä.

"Kun ne eivät ole vastanneet kutsuuni", sanoi hän, "niin siihen on

syynä, että ne ovat kaukana. Emmekä voi lähteä näin vain aseitta,

sillä sudet voisivat hyökätä meidänkin kimppuumme. Eihän meillä ole

mitään, millä puolustaa itseämme."

Kauheaa oli jättää koirat, nuo toverimme, ystävämme. Ja varsinkin

minusta tuntui pahalta, kun olin syyllinen. Jollen minä olisi

nukahtanut, niin ne eivät olisi päässeet ulos.

Vitalis asteli majalle, ja minä seurasin hänen jäljessään katsellen

joka askeleella taakseni ja kuunnellen. En nähnyt enkä kuullut muuta

kuin lumen kahinan. Majassa oli taas uusi seikka hämmästyttämässä

meitä.

"Missä Joli-Coeur?"

Sen peitteet olivat nuotion edessä, mutta tyhjiltään, apina oli

poissa. Minä kutsuin sitä, ja Vitalis kutsui vuorostaan, mutta sitä

ei kuulunut, ei näkynyt. Vitalis sanoi, että kun hän heräsi ja nousi,

niin oli apina vielä silloin hänen vierellään. Se siis oli kadonnut

sillä aikaa, kun me olimme ulkona.

Otimme taas risusoihdun käteemme ja lähdimme katselemaan, näkyisikö

lumella apinan jälkiä. Emme nähneet. Palasimme majaan uudelleen

tutkimaan, olisiko apina kuitenkin hypännyt jollekin seinärisulle.

Etsimme pitkään, kymmeniä kertoja tarkastimme samat paikat ja kaikki

loukot. Minä nousin Vitaliksen olkapäille tarkastaakseni katon,

mutta kaikki oli turhaa. Ja aina vähänväliä kutsuimme sitä, mutta

ei mitään hyötyä. Vitalis oli vihanvimmassa, jotavastoin minä olin

itkumielellä. Kysyin, arveliko hän, että sudet olisivat voineet viedä

Joli-Coeurinkin.

"Ei. Sudet eivät ole uskaltaneet tulla majaan. Ne ovat hyökänneet

Zerbinon ja Dolcen kimppuun ulkona, Joli-Coeur pelästyneenä piiloutui

johonkin sillä aikaa, kun olimme ulkona. Ja minua se huolestuttaa,

sillä tällaisessa, ilmassa se vilustuu ja saa kuolemantaudin."

"Meidän pitää vieläkin hakea sitä."

Ja me taaskin alotimme etsintämme uudelleen, mutta yhtä huonolla

menestyksellä.

"Täytyy odottaa päivän tuloa", sanoi Vitalis. "Mutta milloin päivä

tulee"?

"Parin tunnin perästä." Ja hän istui nuotion ääreen, pää käsien

varassa.

Minä en uskaltanut häntä häiritä. Liikkumatta istuin hänen vieressään

tekemättä muuta kuin silloin tällöin ojentaen käteni pannessani

lisää puuta nuotioon. Vähänväliä hän nousi ja meni ovelle katsomaan;

hän katseli taivaalle, kumartui sitten kuuntelemaan ja palasi

paikoilleen, sanaa sanomatta. Paljon paremmalta minusta olisi

tuntunut, jos hän olisi minua torunut, kuin että istui tuolla tavoin

äänetönnä ja synkkänä. Pari tuntia, jotka hän sanoi olevan päivän

tuloon, kuluivat hirmuisen hitaasti. Tuntui, että tämä yö ei lopu

ikinä.

Tähdet vähitellen sammuivat ja taivas vaaleni, aamu koitti ja tuli

päivä. Mutta päivän tullessa pakkanenkin kiihtyi, hyytävä ilma tunki

majaan. Jos löydämmekin Joli-Coeurin, niin onko se vielä hengissä?

Ja mitä järjellistä syytä meillä oli toivoa sen löytyvän? Ehkä päivä

tuo vielä tullessaan lumituiskunkin.

Päivä tuli kuitenkin selkeinen. Ja heti kun aamun kylmässä valossa

alkoi erottaa pensaat ja puut oikeassa muodossaan, lähdimme

ulos. Vitaliksella oli suuri paksu sauva, ja minäkin varustausin

samanlaisella aseella. Capi ei ollut enää sellaisen pelon vallassa,

joka yöllä sen teki niin toimettomaksi. Katsellen isäntäänsä silmiin

se odotti vain käskyä päästäkseen juoksemaan edelle.

Kun me katselimme maasta Joli-Coeurin jälkiä, niin Capi nosti

kuononsa ilmaan ja alkoi haukkua iloisesti. Se merkitsi, että

ylhäältä meidän oli etsittävä Joli-Coeuriä eikä maasta. Ja todellakin

me huomasimme lumessa majan katolla jäljet muutaman tammen oksan

luo, joka nuokkui katon yli. Ja sitten näimme tammen latvassa pienen

tumman myttyrän. Se oli Joli-Coeur. Susien ja koirien ulvonnasta

säikähtyneenä se oli meidän poissa ollessamme syöksynyt majan

katolle, sieltä hypännyt tammen oksalle ja kiivennyt latvaan, jonne

se oli jäänyt tietäessään olevansa turvassa, ja se kyyrötti siellä

meidän kutsumisestamme välittämättä.

Pieni raukka, se mahtoi olla ihan jäässä!

Vitalis kutsui sitä lempeästi, mutta se ei liikahtanut enemmän kuin

kuollut. Vitalis kutsui kutsumistaan monet monituiset kerrat, mutta

Joli-Coeur ei osottanut mitään elonmerkkiä. Nyt minä voin jotenkin

korvata yöllistä huolimattomuuttani. "Minä kiipeän sen noutamaan",

sanoin.

"Menet ja halkaiset pääsi." -- "Ei ole pelkoa."

Minä olin jo piennä pahasena opetellut kiipeilemään puihin ja olin

siinä ollut hyvinkin etevä, ja ryhdyin asiaan nyt sellaisella

innolla, että en koskaan ennen.

Noustessani ylemmäksi puhelin lempeästi Joli-Coeurille, joka ei

hievahtanutkaan, katseli vain kiiluvin silmin. Minä olin jo lähellä

ja ojensin käteni ottaakseni, niin se samassa hypätä keikahti

toiselle oksalle. Minun piti taas seurata sitä sinne. Ja kiinni

saamatta olisi minulta jäänyt Joli-Coeur, mutta sen kädet ja jalat

kastuivat lumessa, joka peitti oksat, niin että se väsyi pian.

Se silloin laskeusi oksalta oksalle ja viimein hypätä kiepsautti

isäntänsä olkapäälle ja pistäysi takin poveen.

Hyvä asia oli, että Joli-Coeur löydettiin, mutta siinä ei ollut

vielä kaikki. Nyt piti koettaa etsiä koiriakin. Me kuljimme samalle

paikalle, missä olimme käyneet yölläkin. Ja nyt päivällä oli

meidän jäljistä helppo arvata, mitä oli tapahtunut. Lumeen oli

painettu syvät jäljet: kertomus kahden koiran kuolemasta. Majasta

lähdettyään koirat olivat kulkeneet majan kuvetta jäljekkäin, ja

noin parinkymmenen metrin matkan voimme hyvin seurata niiden jälkiä.

Mutta siinä ne katosivat, ja silloin näkyivät toiset jäljet: yhdellä

puolen jäljet, jotka osottivat missä sudet muutamalla hyppäyksellä

olivat syösseet koirain kimppuun, ja toisella puolen jäljet, jotka

näyttivät, minne sudet olivat kuljettaneet saalistaan. Koirista ei

näkynyt enää muuta kuin verinen juova punottamassa lumella.

Turhaa oli pitemmältä kulkea. Sudet olivat ne tappaneet ja

kuljettaneet johonkin tiheikköön murkinoikseen. Sen sijaan oli

lähdettävä mitä pikimmin lämmittämään Joli-Coeuriä.

Majaan tultuamme Vitalis piteli Joli-Coeuriä tulen ääressä lämmittäen

sen jalkoja ja käsiä, ja minä lämmitin peitettä, johon sen sitten

käärimme. Mutta se olisi tarvinnut vielä lämpöisen vuoteen ja

erittäinkin lämmintä juomaa, eikä kumpaakaan meillä ollut. Oli toki

hyvä, että oli edes nuotio.

Vitalis ja minä istuimme nuotion ääressä sanaa puhumatta kumpikaan;

siinä istuimme liikahtamatta, katsellen palavaa tulta.

Zerbino raukka! Dolce raukka! Se oli sydämemme ajatus.

Ne olivat olleet tovereillamme onnessa ja onnettomuudessa, ja minulle

ne olivat suruni ja yksinäisyyteni päivinä olleet ystäviä.

Minä en voinut lohduttaa omaatuntoani millään. Olisin halunnut, että

Vitalis olisi minua torunut, että hän olisi minua lyönyt.

Mutta hän ei sanonut sanaakaan, ei katsonutkaan minuun, istui vain

kumarassa nuotion ääressä. Hän varmaankin ajatteli, miten meidän käy

nyt ilman koiria.