Nopeasti oli aika kulunut tällä matkalla, ja alkoi lähestyä hetki,
jolloin isäntäni pääsi vankeudestaan. Tämä ajatus oli minua häirinnyt
sitä mukaa kuin olimme poistuneet Toulousesta. Oli ihastuttavaa
kulkea tällä tavoin aluksessa, Huoletonna kaikesta, mutta sitten
piti palata, ja tämä taival, joka oli kuljettu vesitse, piti tehdä
jalkaisin. Se oli kaikkea muuta kuin ihastuttavaa: ei ollut enää
mukavaa vuodetta, ei enää herkullisia ruokia, ei enää hauskoja
iltoja pöydän ympärillä. Kipeimmin sydämeeni koski se, että
minun piti erota Arthurista ja rouva Milliganista, luopua heidän
ystävyydestään, niinkuin jo oli pitänyt luopua Barberinin emännän
hellästä huolenpidosta. Sitäkö varten rakastin ja sitäkö varten minua
rakastettiin, että tulisin sitten julmasti erotetuksi näistä, joiden
luona olisin tahtonut olla koko elämäni! Tämä huoli oli ainoa pilvi
koko näitten kirkkaitten päiväin aikana.
Eräänä päivänä sitten päätin ilmoittaa asiasta rouva Milliganille,
kysyen montako päivää hän luuli minun tarvitsevan paluumatkallani
Toulouseen, sillä minä halusin olla vankilan portilla samalla
hetkellä, kun isäntäni astuu ulos. Kun Arthur kuuli puhuttavan
lähdöstäni, niin hän huudahti: "Remi ei saa mennä pois!"
Minä selitin, etten ollut oma herrani, että kuuluin isännälleni,
jolle vanhempani olivat minut vuokranneet ja jonka palvelukseen minun
oli astuttava sinä päivänä, kun hän minua tarvitsee.
Minä puhuin vanhemmistani sanomatta, että minulla itse asiassa ei
ollut isää eikä äitiä, sillä minun olisi pitänyt samassa tunnustaa,
että olin löytölapsi. Ja sitä häpeää en voinut kestää. Löytölapsi!
Sehän oli hylkyjen hylky maailmassa. Minä olisin vaikka kuollut
suu ummessa, ennenkuin olisin tunnustanut rouva Milliganille ja
Arthurille, jotka olivat kohottaneet minut vertaisekseen, että olin
löytölapsi. Silloinhan he olisivat ajaneet minut inholla luotaan!
"Remin pitää jäädä luoksemme!" sanoi yhä Arthur, joka kaikessa
tällaisessa oli äitinsä herra ja sai hänet tekemään mitä vain halusi.
"Minä olisin varsin hyvilläni, jos saisimme pitää Remin", vastasi
rouva Milligan. "Teistä on tullut ystävät, ja minäkin puolestani olen
Remiin hyvin mielistynyt. Mutta emme voi pitää häntä luonamme, jollei
Remi itse halua jäädä."
"Remi kyllä haluaa", keskeytti Arthur. "Eikö niin, Remi, että te ette
halua palata Toulouseen?"
"Mutta vielä on toinenkin ehto", jatkoi rouva Milligan odottamatta
minun vastaustani. "Ja se on, että Remin isäntä luopuu oikeuksistaan
Remiin."
"Remi, Remi ensin vastaa puolestaan", keskeytti Arthur pysyen
kiinteästi tuumassaan.
Vitalis oli tosin ollut hyvä isäntä minulle, ja minä olin hänelle
kiitollinen hänen huolenpidostaan ja opetuksestaan, mutta eihän
voinut verratakaan sitä oloa, jota olin viettänyt hänen kanssaan,
siihen, joka minulle oli tarjona rouva Milliganin luona, enkä minä
ollut läheskään niin kiintynyt Vitalikseen kuin rouva Milliganiin
ja hänen poikaansa. Kun tätä ajattelin, niin moitin itseäni siitä,
että pidin näitä muukalaisia parempana kuin isäntääni, vaikka olin
tuntenut näitä ainoastaan vähän aikaa. Mutta niin se nyt oli, sille
en mitään voinut. Minä sydämestäni rakastin rouva Milligania ja
Arthuria.
"Ennenkuin Remi vastaa, on hänen ajateltava, että elämä, joka on
hänelle ehdolla, ei ole suinkaan yksistään huvin vuoksi. Tulee tehdä
työtäkin, tulee lukea, pysyä kiinteästi kirjain ääressä ja seurata
Arthurin opinnoita. Tätä tulee verrata siihen vapauteen, joka Remillä
on kuljeksiessaan teillään."
"Ei ole vertaamistakaan", vastasin. "Minä vakuutan, rouva, minä
suostun ehdotukseenne, oli miten oli."
"Siinä sen nyt kuulette, äiti!" huudahti Arthur. "Remi tahtoo
mielellään." Ja hän taputti käsiään.
"No nyt on meidän siis saatava hänen isäntänsä suostumus", jatkoi
rouva Milligan. "Minä kirjoitan hänelle, että hän tulisi tapaamaan
meitä Cetteen, sillä me emme voi palata Toulouseen. Minä lähetän
hänelle matkarahat ja selitän syyt, jotka estävät meitä tulemasta
sinne rautateitse, ja toivon, että hän suostuu kutsumukseeni. Jos
hän hyväksyy ehdotukseni, niin ei ole sitten muuta kuin sopia Remin
vanhempain kanssa, sillä heidän suostumuksensa myöskin pitää saada."
Tähän saakka oli kaikki keskustelumme käynyt toiveitteni mukaan,
aivan kuin joku hyvä haltijatar olisi taikasauvallaan ohjannut, mutta
nämä viimeiset sanat herättivät minut surulliseen todellisuuteen
kauniista unesta, jossa olin liidellyt. Neuvotella vanhempieni
kanssa! He varmaan ilmoittaisivat sen, mitä minä halusin salata.
Totuus tulisi ilmi. Löytölapsi! Minä olin lannistettu. Rouva Milligan
katsoi minuun hyvin hämmästyneenä ja rupesi kyselemään minulta, mutta
minä en uskaltanut vastata hänelle. Hän varmaankin luuli, että minä
olin huolissani isäntäni tulosta, eikä hän enää kysellyt.
Onneksi tämä tapahtui illalla vähän ennen maatamenoa, niin että minä
pääsin pian Arthurin uteliaista silmistä ja sulkeutumaan huoneeseeni
pelkoineni ja mietteineni. Tämä oli ensimäinen huono yö Joutsenella,
ja se oli kauhea yö, pitkä ja tuskallinen.
Mitä tehdä? Mitä sanoa? En keksinyt mitään keinoa. Ja pyöriteltyäni
satoja kertoja samoja ajatuksia, tehtyäni mitä vastakkaisimpia
päätöksiä, jäin vihdoin siihen, etten tee mitään enkä sano mitään.
Annan asian mennä menoaan ja tyydyn siihen, mitä tulee. Ehkä Vitalis
ei luovukaan minusta, silloin ei tarvitsekaan tunnustaa totuutta.
Ja niin kauheasti pelkäsin tätä totuutta, että toivoin Vitaliksen
hylkäävän rouva Milliganin tarjouksen. Silloin minun pitäisi
luopua Arthurista ja hänen äidistään, joita sitten en ehkä koskaan
elämässäni saisi enää nähdä, mutta eipä heilläkään olisi minusta
mitään huonoa ajatusta.
Kolmen päivän kuluttua sai rouva Milligan vastauksen isännältäni.
Muutamilla riveillä Vitalis ilmoitti, että hänellä oli kunnia
noudattaa rouva Milliganin kutsumusta, ja että hän saapuu Cetteen
seuraavana lauvantaina kuuden junassa. Minä pyysin rouva Milliganilta
luvan mennä asemalle vastaan, ja koirieni ja Joli-Coeurin kanssa
odotimme niin junan tuloa. Koirat olivat hyvin rauhattomia aivan kuin
odottaen jotakin, Joli-Coeur oli välinpitämätön, ja minä puolestani
olin hyvin kiihdyksissäni. Minun elämästäni oli nyt päätettävä. Jos
olisin uskaltanut, niin olisin rukoillut Vitalista, että hän ei
sanoisi, että olen löytölapsi! Mutta en rohjennut. Minä tunsin, etten
ikipäivinä voisi saada suustani tätä sanaa: löytölapsi.
Olin asettunut muutamaan soppeen asemapihalle ja siinä, koirat
kahleissa ja Joli-Coeur povessani, odottelin näkemättä mitä
ympärilläni tapahtui. Koirat minulle huomauttivat, että juna oli
tullut ja että ne olivat saaneet vainua isännästään. Yhtäkkiä tunsin,
että minua vedettiin, ja kun en osannut olla varuillani, niin koirat
pääsivät karkuun. Ne laukkasivat iloisesti haukkuen, ja pian näin
niiden hyppivän Vitaliksen ympärillä, joka tavallisessa puvussaan
tuli näkyviin. Yhtäkkiä Capi, joka oli ketterämpi kuin toiset koirat,
hypähti isäntänsä syliin, ja Zerbino ja Dolce kiemurtelivat hänen
jaloissaan. Minä nyt vuorostani lähestyin, ja Vitalis, laskien Capin
maahan, sulki minut syliinsä.
Isäntäni ei ollut koskaan ollut ankara minulle, mutta eipä myöskään
koskaan ollut hyväillyt, joten minä en ollut tottunut tällaiseen.
Mieleni heltyi, ja silmiini pulpahti kyyneleet, sillä minä olin nyt
sellaisessa mielentilassa, että tunteeni olivat hyvin herkät.
Minä katselin häntä ja huomasin, että hän oli vankeudessa paljon
vanhentunut. Hänen hartiansa olivat käyneet kumaraksi, muotonsa
kalvennut, huulensa vaalenneet.
"Olenko mielestäsi muuttunut, poikaseni?" sanoi hän. "Vankila on
huono olinpaikka, ja ikävä on kamala tauti. Mutta kaikki on pian
taas parantuva." Ja vaihtaen puheenainetta hän jatkoi: "Missä olet
tutustunut tuohon naiseen, joka minulle kirjoitti?"
Minä kerroin hänelle, miten olin tavannut Joutsenen ja miten siitä
saakka olin ollut rouva Milliganin ja hänen poikansa luona, mitä
olimme nähneet ja mitä tehneet. Kertomukseni venyi sitä pitemmäksi,
kun minua pelotti lopuksi joutua puhumaan asiasta, joka minua niin
vaivasi, sillä en nyt mitenkään voisi sanoa isännälleni, että halusin
luopua hänestä ja jäädä rouva Milliganin ja hänen poikansa luo. Mutta
minun ei tarvinnut tehdäkään tätä tunnustusta, sillä ennenkuin olin
saanut kertomukseni loppuun, olimme saapuneet hotelliin, jossa rouva
Milligan odotti. Sitäpaitsi Vitalis ei puhunut minulle sanaakaan
rouva Milliganin kirjeestä eikä ehdotuksesta.
"Ja tämä nainen odottaa minua?" sanoi Vitalis, kun astuimme hotelliin.
"Niin, minä opastan teidät hänen luokseen."
"Se on tarpeetonta. Sano hänen huoneensa numero ja jää tänne
odottamaan koirain ja Joli-Coeurin kanssa."
Jäin hotellin ovelle, istahdin muutamalle penkille, koirat
ympärilläni. Nekin olivat halunneet seurata isäntäänsä, mutta tämä
kielsi ja koirain oli toteltava, niinkuin minäkin olin totellut.
Vitalis osasi komentaa.
Mutta minkävuoksi hän kielsi minua olemasta läsnä rouva Milliganin
luona? Mietiskelin ja pyörittelin tätä kysymystä joka puolelta. En
ollut vielä ehtinyt siihen saada vastausta, kun näin hänen tulevan
takaisin.
"Mene sanomaan hyvästit tuolle naiselle", sanoi hän, "minä odotan
tässä. Me lähdemme taipaleelle kymmenen minuutin kuluttua." Minä ihan
luhistuin.
"Mitä"? sanoi hän hetkisen kuluttua. "Etkö tajunnut mitä sanoin, kun
seisot siinä niin tyhmänä. Joudu!"
Hänen tapaistaan ei ollut puhua noin ankarasti minulle, ja siitä
saakka, kuin olin ollut hänen kanssaan, ei hän ollut minulle lausunut
tällä tavoin. Minä nousin istuimeltani totellen aivan vaistomaisesti,
ymmärtämättä mitään. Mutta muutaman askeleen astuttuani kysyin: "Te
siis olette sanonut...?"
"Olen sanonut, että sinusta on minulle ja minusta sinulle hyötyä,
ja että siis minä en voi luopua oikeuksistani sinuun. Mene ja joudu
takaisin."
Tästä sain rohkeutta, sillä minä olin niin tuon löytölapsiajatukseni
vallassa, että kuvailin syyksi meidän pikaiseen lähtöömme sen, että
isäntäni oli sanonut mitä tiesi minun synnystäni. Asteessani rouva
Milliganin huoneeseen näin Arthurin itkevän ja rouva Milliganin
kumartuneena hänen ylitsensä lohduttelemassa häntä.
"Remi, te ette mene pois, eikö niin?" huudahti Arthur. Rouva Milligan
vastasi minun puolestani, selittäen että minun tulee totella. "Olen
pyytänyt isännältänne saada pitää teidät luonamme", sanoi hän
sellaisella äänellä, joka sai kyyneleet silmiini. "Mutta hän ei
siihen suostu millään ehdolla."
"Hän on paha mies!" huudahti Arthur. "Ei hän ole mikään paha mies",
jatkoi rouva Milligan. "Teistä on hänelle hyötyä, ja sen lisäksi
luulen, että hän todellakin rakastaa teitä. Sitäpaitsi hän puhui kuin
kelpo mies ja paremmin kuin luulisikaan hänen kaltaisensa."
"Hän ei ole Remin isä!" huudahti Arthur.
"Hän ei ole Remin isä, se on totta, mutta hän on Remin isäntä, ja
Remi kuuluu hänelle, kun hänen vanhempansa ovat hänet vuokranneet
hänelle. Tällä kertaa täytyy Remin totella häntä, Minä, kuitenkin
toivon, että hänen ei tarvitse meistä erota kauaksi aikaa. Kirjoitan
Remin vanhemmille ja teen sopimuksen heidän kanssaan."
"Oh, älkää kirjoittako!" huudahdin.
"Minkävuoksi ei?"
"Voi, älkää kirjoittako, minä pyydän!"
"Mutta muutakaan keinoa ei ole, lapseni."
"Minä pyydän, ettehän kirjoita?"
Jollei rouva Milligan olisi alkanut puhua vanhemmistani, niin varmaan
jäähyväishetkemme olisi kestänyt kauemmin kuin kymmenen minuuttia,
jotka isäntäni oli myöntänyt.
"He asuvat Chavanonissa, eikö niin?" jatkoi rouva Milligan.
Vastaamatta hänen kysymykseensä minä lähestyin Arthuria ja
syleillen suutelin häntä monet kerrat kaikella sillä veljellisellä
ystävyydellä, jota tunsin häntä kohtaan. Sitten irrottautuen hänen
heikosta syleilystään menin rouva Milliganin luo ja laskeutuen hänen
eteensä polvilleni suutelin hänen kättään.
"Lapsi raukka!" sanoi hän kumartuen ylitseni. Ja hän suuteli otsaani.
Minä nousin ja juoksin ovelle. "Arthur, minä rakastan teitä iäti",
sanoin tukahtuneella äänellä huokausteni seasta. "Ja teitä, rouva, en
voi koskaan unhottaa."
"Remi, Remi!" huusi Arthur.
En enempää kuullut, olin jo ulkona, ja ovi takanani oli kiinni. Ja
samassa olin isäntäni luona.
"Taipaleelle!" sanoi hän minulle.
Ja me lähdimme.
Sillä tavoin erosin ensimäisestä ystävästäni ja heittäysin
seikkailuihin, joista olisin säästynyt, jollen sokean ennakkoluuloni
uhrina olisi antautunut tuhman pelon valtaan.