X.

Arthurin äiti oli englantilainen, nimeltä rouva Milligan. Hän oli

leski, ja Arthur oli hänen ainoa lapsensa, -- nimittäin ainoa elossa

oleva lapsi, sillä oli ollut vanhempikin poika, joka oli kadonnut

hyvin salaperäisellä tavalla. Tämä lapsi oli kuuden kuukauden vanhana

varastettu, eikä koskaan oltu hänestä saatu mitään tietoa. Siihen

aikaan kuin tämä oli tapahtunut, ei rouva Milligan ollut itse voinut

häntä etsiä. Hänen puolisonsa oli ollut kuolemaisillaan, ja hän

itse oli ollut hyvin sairas, aivan tiedotonna kaikesta, mitä hänen

ympärillään tapahtui. Kun hän oli parantunut, niin hänen miehensä oli

kuollut ja poikansa kadonnut. Lapsen etsimistä oli hoitanut hänen

lankonsa, herra James Milligan. Mutta tässä oli se omituista, että

herra Milliganilla oli etua lapsen katoamisesta. Hänestä olisi tullut

lapsettoman veljensä perijä. Hänen etsintänsä raukesivat tyhjiin.

Englannista, Ranskasta, Saksasta, Italiasta etsittiin, mutta ei

mistään löydetty. Sittenkään ei herra Milligan saanut periä veljeään,

sillä seitsemän kuukautta miehensä kuoleman jälkeen rouva Milligan

synnytti lapsen, pienen Arthurin.

Mutta tämä heikko ja kivulloinen lapsi ei voinut kauan elää, olivat

lääkärit sanoneet. Hän voi kuolla milloin hyvänsä, ja silloin herra

James Milligan olisi vanhemman veljensä arvon ja omaisuuden perijä

maan lakien mukaan.

Herra James Milliganin toiveet eivät siis olleet menneet, vaikka

eivät heti toteutuneetkaan. Hänen tarvitsi vain odottaa. Ja hän

odotti. Mutta lääkärien ennustukset eivät toteutuneet: Arthur pysyi

sairaana, mutta ei kuollut, niinkuin oli määrätty. Äidin huolekas

hoito piti häntä hengissä -- tämä ihmehän tapahtuu, Jumalan kiitos,

hyvin usein. Kymmeniä kertoja luultiin hänen kuolevan, kymmenet

kerrat hän palautui. Väliin hänellä oli kaikki taudit, jotka lasta

voivat kohdata. Tällä kertaa hänessä oli joku ankara tauti, jonka

vuoksi hänet oli määrätty rikkikylpyihin, ja rouva Milligan oli

tullut Pyreneille. Mutta hänen koetettuaan turhaan näitä kylpyjä oli

hänelle neuvottu toinen hoitotapa, nimittäin pitää lapsi makuullaan.

Tätä varten oli rouva Milligan Bordeauxissa rakennuttanut tämän

aluksen. Hän ei ollut voinut ajatella lastaan suljettuna huoneeseen,

jossa tämä olisi kuollut ikävään ja ilman puutteeseen. Kun Arthur

ei voinut enää liikkua, niin piti saada liikkuva asunto. Sen vuoksi

oli rakennettu vesillä liikkuva talo kamareineen, keittiöineen,

saleineen, verantoineen. Tässä salissa tai verannalla, miten

milloinkin sopi, Arthur oleskeli aamusta iltaan, äiti vierellään, ja

maisemat kulkivat hänen ohitsensa, niin ettei hänen tarvinnut kuin

avata silmänsä.

Minä sain aluksessa oman kamarini, joka oli pienen pieni, mutta

kaikilla mahdollisilla mukavuuksilla varustettu. En ikinäni ollut

nähnyt niin kaunista ja puhdasta kamaria. Ja kun minä asetuin

nukkumaan vuoteeseen, niin minut valtasi omituinen tunne. Ensi

kerran elämässäni makasin peitteissä, jotka pehmoisesti hivelivät

ruumistani. Eikä yön hiljaisuus ollut pelottava, pimeässä ei ollut

kummituksia, ja tähdet, jotka näkyivät ikkuna-aukosta, rohkaisivat

mieltä kuin parahin toivo.

Nukuttuani rauhallisesti yöni nousin varhain aamulla uteliaana

saamaan tietää, millainen yö oli näyttelijöilläni ollut. Minä

tapasin kaikki siinä, mihin ne illalla olin asettanutkin, ja

kaikki nukkuivat syvässä rauhassa aivan kuin alus olisi ollut

heidän kotinsa jo kuukausia. Koirat heräsivät minun tullessani ja

tulivat pyytämään aamuhyväilyä. Joli-Coeur, toinen silmä raollaan,

kuorsasi kuin pasuuna. Helppo oli älytä mitä tämä merkitsi: herra

Joli-Coeur, joka oli itse pikaisuus, suuttui suunnattoman helposti

ja kerran suututtuaan murjotti sitten kauan aikaa. Nyt se oli siitä

äkeissään, etten minä ollut vienyt sitä kamariini, ja se osotti

tyytymättömyyttään tällä tavalla, että oli muka nukkuvinaan. Minä en

voinut sille selittää syitä, jotka minut olivat pakottaneet, suureksi

mielipahakseni, jättämään sen kannelle, ja kun mielestäni olin,

ainakin näennäisesti, tehnyt sille väärin, niin otin sen nyt syliini

osottaakseni hyväilylläni katumusta. Aluksi se oli yhäkin äkeissään,

mutta alkoi pian eleillään minulle selittää, että jos lähden hänen

kanssaan käymään maalla, niin hän antaa minulle anteeksi. Merimies,

jonka eilen olin nähnyt peräsimessä, oli jo työssä, pesemässä

aluksen kantta, ja hän asetti sillan maihin, jonne minä lähdin koko

joukkoineni kävelylle.

Aika kului pian juostessani koirain kanssa, hyppiessäni ojien yli ja

kiipeillessäni puihin. Kun me palasimme, olivat hevoset jo valjaissa,

odottaen vain piiskan paukausta lähteäkseen. Menin alukseen

kiireesti, köysi irrotettiin rannasta, merimies asettui peräsimeen,

ajaja käski hevosiaan, hinausköyden ratas alkoi vinkua, me olimme

matkalla.

Miten hupaista oli matkustaa aluksessa! Hevoset astelivat tietään

kanavan varrella, ja me teimme taivalta liikuntoa tuntematta. Rannat

pakenivat taaksemme, eikä kuulunut muuta ääntä kuin veden loiske

alusta vasten ja hevosten kulkusten helinä.

Niin kuljimme, ja nojautuessani aluksen laitaa vasten minä katselin

poppeleita, jotka rohkeasti kohosivat rehevästä ruohikosta,

värisyttäen aamun tyynessä ilmassa aina herkkiä lehtiään. Niiden

pitkä rivi muodosti kanavan varrelle tiheän, viheriän esiripun, joka

pidätti auringon säteet, niin että me olimme viileässä siimeksessä.

Siellä täällä kanavan pinta oli musta ja näytti kuin se olisi

peittänyt äärettömän syvyyden. Toisin paikoin taas se levisi kuin

kuultava verho, jonka läpi näkyi kimaltavat kivet ja sametinpehmoiset

kasvit. Olin vaipunut tätä katselemaan, kun kuulin takanani

mainittavan nimeäni. Käännyin katsomaan: Arthur kannettiin kannelle,

ja hänen äitinsä kulki vierellä.

"Oletteko hyvin nukkunut?" kysyi Arthur. "Paremmin kuin maalla?"

Minä lähestyin ja vastasin niin kohteliain sanoin kuin suinkin ja

yhtä paljon tarkottaen äidille kuin lapselle. "No entäs koirat?"

kysyi Arthur.

Minä kutsuin koirat ja Joli-Coeurin. Koirat tervehtivät, ja

Joli-Coeur teki temppujaan, niinkuin aina teki, kun luuli, että

ruvetaan näyttelemään. Mutta nyt ei ollut kysymystä näyttelemisestä,

tänä päivänä. Rouva Milligan oli asettanut poikansa siimekseen

ja istunut hänen viereensä. "Olkaa hyvä ja toimittakaa koirat ja

apina syrjään", sanoi hän minulle. "Meillä on nyt työtä." Minä tein

niinkuin oli käsketty ja poistuin joukkoineni aluksen keulapuolelle.

Mihinkähän työhön tuo poika parka pystyy? Minä näin, että hänen

äitinsä antoi hänen kertoa läksyn, seuraten itse muutamasta kirjasta.

Maaten siinä lavitsallaan Arthur kertoi liikkumatta vähääkään. Tai

oikeastaan hän koetti kertoa, sillä hän sopersi kauheasti, hän

ei saanut kolmea sanaa sanotuksi yhtämenoon, ja hyvin usein hän

erehtyikin. Äiti oikaisi lempeästi, mutta samalla vakavasti.

"Te ette osaa satuanne", sanoi hän.

Minua tämä ihmetytti, että hän poikaansa sanoi teiksi, sillä en

silloin tiennyt, että englantilaiset eivät sinuttele.

"Te teette enemmän virheitä nyt kuin eilen. Minkä vuoksi pahoitatte

mieleni sillä, ettette lue läksyänne?"

"Minä en, äiti, voi oppia, minä vakuutan teille, että en voi." Ja

Arthur rupesi itkemään.

Mutta rouva Milligan ei heltynyt kyynelistä, vaikka näyttikin olevan

pahoillaan. "Minä olisin antanut teidän leikkiä tänä aamuna Remin

ja koirien kanssa", sanoi hän, "mutta nyt ette saakaan, kun ette

ole osannut läksyänne." Ja hän antoi kirjan Arthurille ja poistui

muutamia askeleita poikansa luota aivan kuin lähteäkseen sisälle ja

jättääkseen yksikseen pojan, joka itki yhä.

Miten voi rouva Milligan olla niin ankara tälle lapsi raukalle, jota

hän näytti kuitenkin niin hellästi rakastavan?

Jollei Arthur voinut oppia läksyään, niin eihän se ollut hänen, vaan

epäilemättä hänen tautinsa syy. Miten voi hän lähteä hänen luotaan

lohdutuksen sanaa sanomatta? Mutta rouva Milligan palasi takaisin.

"Tahdotteko, että koetamme yhdessä oppia?" kysyi hän. Ja hän istui

Arthurin viereen, otti kirjan ja alkoi lukea satua, jonka nimi oli:

"Susi ja karitsa". Arthur kertoi hänen jäljessään sanat ja lauseet.

Kolmeen kertaan luettuaan sadun antoi hän kirjan Arthurille, käskien

hänen nyt opetella yksinään, ja meni sisälle.

Arthur rupesi heti lukemaan satuaan, ja minä paikaltani, johon olin

jäänyt, näin että hänen huulensa liikkuivat. Hän näytti koettavan

oppia oikein todenteolla. Mutta hänen hartautensa ei kestänyt

kauan. Pian hän nosti silmänsä kirjasta, hänen huulensa liikkuivat

hitaammin ja viimein pysähtyivät kokonaan. Hän ei enää lukenut.

Hänen katseensa, joka harhaili sinne tänne, sattui viimein minuun.

Minä tein hänelle merkin kehottaen lukemaan. Hän hymyili minulle

lempeästi aivan kuin kiitokseksi minun huomautuksestani, ja hänen

silmänsä tarttuivat taas kirjaan. Mutta pianpa taaskin katse oli

kulkemassa kanavan rantoja. Kun hän ei katsonut nyt minuun, niin minä

nousin paikaltani herättääkseni hänen huomiotaan ja osotin hänelle

kirjaa. Hän otti sen hyvin hajamielisesti. Pahaksi onneksi vesilintu

ui kanavan poikki, jättäen jälkeensä sinisen virin. Arthur kohotti

päätään seuratakseen katseellaan sen kulkua. Kun se vihdoin oli

mennyt hänen näkyvistään, katsoi hän minuun:

"Minä en opi, vaikka kuinka haluaisin."

Minä menin hänen luokseen. "Mutta tämä satuhan on helppo", sanoin

hänelle. -- "Päinvastoin, se on hyvin vaikea." -- "Minusta se tuntui

helpolta. Kun kuulin äitinne lukevan sen, niin minusta tuntuu, että

minä sen siitä jo opinkin."

Arthur naurahti hyvin epäilevästi.

"Tahdotteko, niin minä sen teille kerron?" -- "On mahdotonta, että

osaisitte." -- "Ei se ole mahdotonta. Minäpä koetan, että näette.

Seuratkaahan kirjastanne."

Hän otti kirjan, ja minä aloin hänelle kertoa satua. Hänen ei

tarvinnut oikaista kuin parissa kolmessa kohdin.

"Mitä ihmettä, te sen osaatte aivan hyvin!" -- "En osannut aivan

hyvin, mutta nyt minä sen osaisin sanasta sanaan." -- "Miten te sen

olette voinut oppia?" -- "Kuuntelin, kun äitinne luki, mutta minä

kuuntelin tarkkaavasti, katselematta mitä ympärilläni tapahtui."

Hän punastui ja kääntyi katsomaan toisaalle, ja sitten vähän ajan

kuluttua hän häpeissään sanoi:

"Minä ymmärrän miten te olette kuunnellut, ja minä olen koettanut

kuunnella samalla tavalla. Mutta miten olette voinut muistissanne

pitää kaikki nuo sanat, jotka minun muistissani pyörivät aivan

sekaisin?"

Minä koetin parhaani mukaan hänelle selittää, miten on helppo

muistaa, kun ajattelee itse asiaa.

"Mistä on tässä sadussa kysymys? Karitsasta. Minä ajattelin siis

karitsoita. Sitten ajattelin lampaita, mitä lampaat tekevät: Lampaat

olivat laitumella hyvässä turvassa ja rauhassa. Minä näen lampaitten

makaavan ja nukkuvan laitumella, kun ovat siellä hyvässä turvassa. Ja

nähtyäni ne kerran mielessäni en tietysti voi sitä seikkaa unhottaa."

"Hyvä", sanoi hän, "minä myös näen ne: Lampaat makasivat

rauhallisesti laitumella! Minä näen niitä valkeita ja mustia, näen

karitsoja ja emiä. Minä näen itse laitumenkin."

"No te siis ette unhota nyt näitä seikkoja?" -- "En toki, ne muistan

hyvin." -- "Mikä se on, joka tavallisesti vartioipi lampaita?" --

"Koira." -- "Kun koirain ei tarvitse vartioida lampaitten ollessa

hyvässä turvassa, niin mitä ne tekevät sillä aikaa?" -- "Niillä ei

ole mitään tekemistä." -- "Silloin ne voivat nukkua, me siis voimme

sanoa: koirat nukkuivat." -- "Aivan niin, se on helppo muistaa.

Siirrymme nyt muihin seikkoihin. Kuka on koirain kanssa kaitsemassa

lampaita?"

"Paimen." -- "Kun lampailla ei ole mitään hätää, eikä paimenella

siis mitään tekemistä, niin miten voi hän kuluttaa aikaansa?" --

"Soittamalla huilua." -- "Näettekö hänet?" -- "Näen." -- "Missä

hän on?" -- "Suuren jalavan siimeksessä." -- "Onko hän yksin?" --

"Ei, hänellä on toisiakin paimenia toverinaan." -- "No, jos näette

lampaat, laitumen, koirat ja paimenen, niin ettekö voi kertoa tämän

satunne alkupuolta erehtymättä?" -- "Niin minusta tuntuu, että voin."

-- "Koettakaa."

Kun Arthur kuuli minun puhuvan tällä tavoin ja selittävän miten on

helppo oppia läksyä, joka alussa näyttää vaikealta, niin hän katseli

minua liikutetuin mielin ja pelokkaasti, aivan kuin ei olisi ollut

oikein vakuutettu siitä, että se oli totta, mitä hänelle sanoin.

Mutta epäröityään hetkisen aikaa hän kuitenkin alkoi kertoa: "Lampaat

makailivat rauhallisesti laitumella, koirat nukkuivat ja paimen

suuren jalavan siimeksessä soitti huilua toisten paimenten seurassa."

Hän löi käsiään yhteen ja huudahti: "Mutta minähän osaankin aivan

hyvin."

"Tahdotteko oppia lopunkin samalla tavoin?"

"Teidän kanssanne minä aivan varmaan opin. Äiti on hyvillään!"

Ja hän kävi opettelemaan lopun sadusta samalla tavoin kuin oli

opetellut alunkin ja neljännestunnin kuluttua hän osasi kertoa koko

sadun aivan virheettömästi. Kun hän sitä kertoi, tuli hänen äitinsä.

Hän oli alussa suutuksissaan, luullen että me olimme siinä yhdessä

leikkimässä. Mutta hän ei ehtinyt sanoa montakaan sanaa, kun Arthur

hänet keskeytti: "Minä osaan sadun, Remi on minulle sen opettanut."

Rouva Milligan katsoi minuun hyvin hämmästyneenä ja hän yritti

minulta jotakin kysymään, mutta Arthur alkoi kertoa "sudesta ja

karitsasta", ja kertoi arvelematta ja ainoatakaan virhettä tekemättä.

Tällä aikaa katselin rouva Milligania. Hänen kaunis muotonsa

kirkastui, hän hymyili, ja sitten minusta näytti, että hänen silmänsä

kostuivat. Mutta minä en nähnyt itkikö hän, kun hän samassa kumartui

poikaansa suutelemaan ja syleilemään.

"Sanat eivät merkitse mitään", sanoi Arthur, "vaan seikat, joita voi

nähdä. Ja Remi on minut opettanut näkemään paimenen huiluineen. Kun

minä nostin silmäni muistellakseni, niin en ajatellut mitä tapahtui

ympärilläni, minä näin paimenen huilun ja kuulin laulun, jonka hän

soitti. Tahdotteko, äiti, niin laulan teille sen laulun?"

Ja hän lauloi englanninkielisen laulun, surumielisen sävelen.

Tällä kertaa rouva Milligan itki nyyhkien, ja kun hän kohotti

silmänsä, niin näin kyyneleitten juoksevan hänen lapsensa poskilla.

Hän lähestyi minua ja puristi niin hellästi kättäni, että minä tunsin

mieleni läikähtelevän liikutuksesta.

"Te olette kelpo poika", sanoi hän minulle.

Edellisenä iltana minut oli otettu eläinten näyttelijänä

huvittajaksi, minut, koirani ja apinani huvittelemaan sairasta lasta.

Mutta tämä tapaus minut erotti koiristani, ja minusta tuli pojan

toveri ja melkeinpä ystävä.

Kun minä nyt muistelen näitä päiviä, joita vietin aluksessa

rouva Milliganin ja Arthurin luona, niin ne tuntuvat lapsuuteni

kirkkaimmilta päiviltä. Arthur oli kiintynyt minuun hartaalla

ystävyydellä, ja minä puolestani, mitään ajattelematta, tunteitteni

mukaan pidin häntä kuin veljenäni. Poikkipuolista sanaa hän ei

minulle koskaan lausunut, ei osottanut vähintäkään merkkiä siitä,

että oli ylhäisempi, enkä minä taas tuntenut halpuuttani, ei tullut

mieleeni sellaista ajatustakaan. Siihen oli varmaankin syynä nuoruus

ja tietämättömyys elämästä. Mutta epäilemättä oli siihen myöskin

syynä rouva Milliganin lempeys ja ystävällisyys, hän kun usein

puhutteli minua aivan kuin olisin ollut hänen lapsensa.

Ja sitten tämä matka oli minulle ihmeitten retki. Ei ainoatakaan

ikävää hetkeä. Aamusta iltaan oli aina jotakin mieltäkiinnittävää.

Me sivuutimme toisen merkkipaikan toisensa jälkeen. Kauniilla

seuduilla emme tehneet kuin pieniä taipaleita päivässä, kun näköalat

olivat yksitoikkoisia, niin kuljettiin nopeammin. Seutu siis aina

määräsi meidän kulkumme ja lähtömme. Määrätunnilleen oli pöytä

katettu verannalla, ja syödessämme me kaikessa rauhassa seurasimme

vaihtelevia näköaloja molemmin puolin kanavaa. Kun aurinko laski,

niin pysähdyimme siihen, missä pimeä meidät tavotti, ja kun päivä

valkeni, niin jatkoimme matkaa.

Jos ilma tuntui liian viileältä, kun alus oli pysäytetty, niin

menimme salonkiin, sytytettiin tuli kosteuden ja sumun poistamiseksi,

joka oli sairaalle paha, ja tuotiin lamput. Arthur sijoitettiin

pöydän ääreen, minä istuin hänen vierelleen, ja rouva Milligan

näytteli meille kuvakirjoja tai valokuvia. Samoin kuin aluskin,

jolla kuljimme, oli rakennettu erityisesti tätä matkaa varten,

olivat kuvatkin yksinomaan valitut sen mukaan. Kun silmämme uupuivat

katselemaan kuvia, niin rouva Milligan avasi kirjan ja luki siitä

sellaista, minkä arveli meitä huvittavan ja jota arveli meidän

ymmärtävän, tai kertoi meille historiallisia tapauksia niistä

seuduista, joiden ohi kuljimme.

Kauniina iltoina minullakin oli määrätty tehtäväni. Silloin otin

harppuni ja noustuani maihin asetuin määrätyn matkan päähän jonkun

puun taakse suojaan ja siellä soitin kaikki säveleni ja lauleskelin

kaikki lauluni. Arthurista oli nimittäin mieluista kuulla yön

hiljaisuudessa soittoa tällä tavoin, ettei nähnyt soittajaa. Usein

hän minulle huusi: "Uudelleen!"

Tämä oli onnellista ja suloista aikaa minunlaisestani pojasta, joka

olin jättänyt Barberinin mökin ja kuljeksinut maantietä signor

Vitaliksen kanssa. Mikä ero ruuassa! Ja mikä ero matkassa! Ennen

piti astua päivittäin pitkät taipaleet, loassa, sateessa, paahteessa

isäntäni jäljessä. Ja nyt sai oleksia vain tässä laivassa! Mutta

minun on sanottava, että enemmän olin hyvilläni siitä henkisestä

onnesta, jota sain nauttia tässä uudessa elämässäni, kuin

aineellisesta hyvinvoinnista, joka minulle oli tarjolla. Rouva

Milliganin leivokset ja ruuat olivat hyviä. Oli kerrassaan suloista,

kun ei enää tarvinnut kärsiä nälkää, kuumuutta eikä kylmää, mutta

monin verroin suloisempaa olivat ne tunteet, jotka täyttivät sydämeni.

Mieluisalta tämä uusi oloni tuntui, mutta minun piti siitä luopua ja

palata pian entisiin oloihini.