Palatessani majapaikkaamme, sydän suruisena ja silmät punaisina,
tapasin pihalla majapaikan isännän, joka katseli minua pitkään. Minä
yritin hänen ohitsensa katsomaan koiria, mutta hän pysähdytti minut.
"No, mitenkäs kävi isäntäsi?" hän kysyi. -- "Hänet tuomittiin." --
"Kuinka kauaksi aikaa?" -- "Kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen." -- "Ja
mitä sinä aiot tehdä sillä aikaa?" -- "En tiedä, hyvä herra." --
"Etkö tiedä? Onko sinulla rahaa itsesi ja eläintesi ruokaan?" -- "Ei
ole." -- "Kyllä sinä kylissä saat ansiota elättääksesi henkesi," --
"Mutta missä isäntäni minut sitten vankeudesta päästyään tapaa?"
"No sinä päivänä sinä palaat tänne, ja tuon kahden kuukauden ajan
kiertelet ympäristössä ja kylpypaikoissa. Siellä on raha-ansiota
yllinkyllin."
Laitettuani laukkuni kuntoon ja otettuani koirat ja apinan lähdin
ravintolasta. Isäntä oli portilla katsomassa. Ja minulla oli kiire
päästä kaupungista, sillä koirillani ei ollut kuonokoppaa. Mitä
sanoisin, jos minut tapaisi joku poliisikonstaapeli? Että minulla
ei ole rahaa ostaa kuonokoppia. Se olisi ollut totta, sillä minulla
tosiaan ei ole ollut kuin viisikymmentäviisi penniä, ja se summa ei
olisi riittänyt tällaisiin varustuksiin. Eikö minutkin vangittaisi
vuorostani? Ja mihin silloin joutuisivat koirat ja apina? Minusta oli
tullut joukon johtaja, perheen päämies, minusta orvosta raukasta, ja
minä tunsin vastuunalaisuutta.
Kulkiessamme koirat tähystelivät minua tavalla, joka ei kaivannut
sanoja: niiden oli nälkä. Apina, joka istui laukullani, nyki minua
vähänväliä korvasta, ja kun minä katsoin sitä, niin se hieroi
vatsaansa. Sen liikkeen ymmärsin yhtä hyvin kuin koirain katseen.
Minä puolestani myöskin olisin puhellut nälästäni, sillä en ollut
syönyt päivällistä, mutta mitä hyötyä siitä olisi ollut. Varani eivät
sallineet Hyödä enemmän kuin kerran päivässä.
Kiirehtiessäni kaupungista, päästäkseni joutumasta tekemisiin
poliisin kanssa, minulla ei ollut aikaa miettiä minne tiet veivät.
En ajatellut muuta kuin päästä Toulousesta niin pian kuin suinkin,
sama se minne. Minulle ei ollut toinen seutu toista tärkeämpi,
kaikkialla minulta vaadittaisiin rahaa ruuasta ja asunnosta. Kysymys
asunnosta ei ollut niinkään tärkeä, nyt kun oli lämmin vuodenaika,
niin että voimme nukkua paljaan taivaan alla, jonkun pensaan juurella
tai seinän vierellä. Mutta mitä syödä? Luulen, että me kuljimme
pari tuntia ennenkuin uskalsin pysähtyä, ja tällä aikaa koirat
minua tähystelivät yhä rukoilevammasti ja apina nyki minua korvasta
hieroen vatsaansa yhä kovemmin. Vihdoin luulin olevani niin kaukana
Toulousesta, ettei enää tarvitsisi mitään pelätä, tai ainakin niin
kaukana, että voin sanoa huomenna varustavani koirani kuonokopalla,
jos sitä vaadittaisiin, ja minä menin ensimäiseen leipuripuotiin,
minkä tapasin, ostin puolentoista naulan leivän, joka maksoi 40
penniä.
Koirat hyppivät iloisina ympärilläni, ja apina veti minua tukasta
äännellen hyvillään. Me emme menneet kovin kauas. Kun tapasimme
ensimäisen puun tien varressa, asetin harppuni sitä vasten ja
heittäysin pitkäkseni ruohikkoon. Koirat istahtivat vastapäätäni,
Capi keskelle, toiselle puolen Zerbino ja toiselle Dolce. Ja
Joli-Coeur, joka ei ollut uuvuksissa, seisoi kahdella jalalla
valmiina ahmimaan palat, joita sille oli tuleva. Olipa hupainen
tehtävä leivän leikkaaminen. Jaoin sen viiteen yhtä suureen osaan,
ja ettei mitään hukkaan joutuisi, jaoin osat pieninä viipaleina.
Joli-Coeur, joka tarvitsi vähimmän ruokaa, oli hyvin tyytyväinen
jakoon, ja se oli jo kylläinen, kun meillä muilla oli vielä kiljuva
nälkä. Sen osasta otin kolme palasta, jotka pistin laukkuuni
antaakseni ne sittemmin koirille, ja kun vielä jäi neljä palasta,
niin söimme ne jälkiruokana. Minusta oli nyt sopiva tilaisuus
lausua muutama sana tovereilleni. Minä tietysti pidin itseni heidän
päällikkönään, mutta en mielestäni ollut niin paljoa heitä ylevämpi,
että olisin voinut jättää selittämättä, miten arveluttava asemamme
nyt oli. Capi nähtävästikin oli ymmärtänyt aikomukseni, sillä se
katsoi minuun tarkkaavasti viisailla, lempeillä silmillään.
"Niin, Capi", sanoin, "niin, ystäväni Dolce, Zerbino ja Joli-Coeur,
rakkaat toverini, minulla on teille ikävä uutinen kerrottavana:
isäntämme on meistä erotettu kahden kuukauden ajaksi."
"Hauh!" sanoi Capi.
"Se on varsin ikävää hänelle ja ikävää meille. Hän meitä elätti, ja
hänen poissa ollessaan olemme varsin pelottavassa asemassa. Meillä ei
ole rahaa."
Capi ymmärsi tämän sanan täydellisesti ja nousi seisomaan
takajaloilleen aivan niinkuin teki kiertäessään "kunnioitettavan
yleisön" edessä.
"Sinä arvelet, että meidän on annettava näytäntöjä", jatkoin minä.
"Se tosiaan on hyvä neuvo, mutta saammeko tuloja? Siinä se on
kysymys. Minä ilmoitan teille, ettei meillä ole kuin viisitoista
penniä kaikkiaan. Senvuoksi on supistettava vatsan vaatimuksia.
Kun nyt asiat ovat näin, niin uskallan toivoa, että te ymmärrätte
tilamme ja panette viisautenne ja kaiken taitonne liikkeelle seuramme
hyväksi. Minä vaadin teiltä tottelevaisuutta, varovaisuutta ja
rohkeutta. Luottakaa minuun, niinkuin minäkin luotan teihin."
Minä en uskalla sanoa, ymmärsivätkö toverini koko puheeni, mutta
varma olen, että ne ymmärsivät sen pääasiassa. Isäntämme poissaolosta
ne ymmärsivät, että jotakin vakavaa oli tapahtunut, ja odottivat
minulta selitystä. Jolleivät ymmärtäneetkään, mitä niille sanoin,
olivat ne tyydytettyjä käytöksestäni niitä kohtaan ja osottivat
tyytyväisyyttään tarkkaavaisuudellaan.
Kun minä puhun niiden tarkkaavaisuudesta, niin puhun silloin
ainoastaan koirista, sillä Joli-Coeurin oli mahdotonta pitää
huomiotaan kauan kiinnitettynä yhteen asiaan. Puheeni alussa se
näytti olevan hyvin huvitettu siitä, mutta montakaan kymmentä
sanaa en ollut lausunut, kun se hypähti puun oksalle ja siellä
sitten huvittelihe viskautumalla oksalta oksalle. Jos Capi olisi
minua kohdellut näin välinpitämättömästi, niin se olisi minua
kovin loukannut, mutta Joli-Coeurin käytös ei minua ollenkaan
hämmästyttänyt. Sellainen se oli, ajattelematon ja ymmärtämätön, ja
oikeastaan oli luonnollista, että sitä halutti hieman huvitella. Minä
tunnustan, että mielelläni olisin tehnyt samoin kuin sekin ja sydämen
halulla kiipeillyt, mutta virkani arvokkaisuus ei sallinut minun
ruveta tällä tavoin huvittelemaan.
Hetkisen aikaa levättyämme annoin lähtömerkin: meidän oli ansaittava
yösijamme, ja kaikessa tapauksessa huomispäivän ateria, jos, kuten
oli luultava, me säästämme varojamme makaamalla taivasalla. Tunnin
ajan kuljettuamme tulimme muutaman kylän näkyville, jossa arvelin
voivani toteuttaa aikeeni. Kaukaa se näytti sangen mitättömältä,
ja hyvin vähän oli siis toivoa suurista tuloista, mutta sepä
ei rohkeuttani masentanutkaan. En ollut vaativa, ja tuumailin,
että kuta pienempi kylä, sitä vähemmän pelkoa, että tapaamme
poliisikonstaapelia.
Minä puin näyttelijäni, ja niin kauniissa järjestyksessä kuin suinkin
astuimme kylään. Vahinko, että meillä ei ollut Vitaliksen huilua
eikä hänen uljuuttaan, joka aina veti huomion puoleensa. Minulla ei
ollut hänen kookasta vartaloaan eikä uljasta muotoaan, päinvastoin
olin hyvin pieni, ja minun kasvoillani näkyi paremminkin levottomuus
kuin varmuus. Minä katselin kahtapuolta, että minkälaisen vaikutuksen
tulomme tekee. Mutta kovinkaan lupaavalta ei näyttänyt; siellä täällä
joku kohotti päätään, laski taas, eikä kukaan seurannut meitä.
Tultuani muutamalle vaahterain ympäröimälle torille tartuin harppuuni
ja aloin soittaa valssia. Soitto oli iloista, sormeni keveät, mutta
sydämeni oli suruinen; minusta tuntui, kuin olisi ollut kivitaakka
hartioillani. Käskin Zerbinon ja Dolcen tanssimaan valssia. Ne
tottelivat heti ja rupesivat pyörimään tahdin mukaan. Mutta ei
kukaan välittänyt meistä, vaikka talojen portailla seisoskeli
vaimoja, toiset kutoen sukkaa, toiset puhellen keskenään. Minä soitin
soittamistani, ja Zerbino ja Dolce tanssivat. Ehkäpä joku vielä
päättää tulla luoksemme, ja kun kerran vain tulee yksi, niin sitten
tulee toinenkin, pian on puolikymmentä ja sitten puolisataa.
Turhaan soitin ja turhaan koirat tanssivat. Ihmiset pysyivät
loitolla, eivät edes katsoneet meihin päinkään. Nämä ihmiset eivät
ehkä suosi tanssia, se näytti hyvin luultavalta kaikesta päättäen.
Minä komensin Zerbinon ja Dolcen maata ja rupesin laulamaan, enkä
ikinäni varmaankaan ole laulanut sellaisella innolla.
En ollut vielä saanut montakaan säettä päätetyksi, kun näin muutaman
miehen tulevan meitä kohden. Vihdoinkin! Minä lauloin vielä
innokkaammin. "Hei!" huusi mies. "Mitä sinä teet, vekara?"
Minä keskeytin lauluni hämmästyneenä tästä kysymyksestä ja jäin
katsomaan, kun hän lähestyi meitä suu auki.
"Vastaatko, vai?" -- "Mutta näettehän, hyvä herra, mitä minä teen.
Minähän laulan." -- "Onko sinulla lupa laulaa meidän kuntamme
alueella?" -- "Ei." -- "No laputa sitten matkoihisi, jollet halua,
että toimitan sinut oikeuteen." -- "Mutta hyvä herra..." -- "Korjaa
luusi, kerjäläinen!"
Se oli kylän poliisikonstaapeli. Pyörähdin ympäri ja lähdin samaa
tietä, jota olin tullutkin. Viidessä minuutissa olin puikkinut
tieheni tästä kylmästä kylästä. Koirat seurasivat minua allapäin
ja surullisina. Ne varmaankin älysivät, että meitä oli kova onni
kohdannut.
Kun olimme päässeet niin kauas, ettei meillä ollut enää pelkoa
poliisin tulosta, tein kädelläni merkin, ja heti kolme koiraani
asettui ympärilleni, Capi keskelle, silmät tiukasti kiintyneinä
minuun. Oli nyt aika antaa heille selitys, jota he odottivat.
"Kun meillä ei ollut lupaa esiintyä, niin meidät karkotettiin." --
"Mitäs nyt?" kysyi Capi kallistaen päätään.
"Nyt käymme maata paljaan taivaan alle, sama se mihin, ja iltasta
syömättä."
Ilma oli kaunis ja lämmin, ei ollut hätäkään maata paljaan taivaan
alla. Ei tarvinnut muusta huolta pitää kuin asettua sellaiseen
paikkaan, mihin eivät sudet pääse, jos niitä olisi seutuvilla.
Ei ollut siis muuta kuin astua tietä niin kauas, että tavataan
sopiva paikka. Ja me astuimme, kilometrin kilometriltä. Laskevan
auringon viimeiset säteet olivat jo kadonneet taivaalta, mutta
me emme vieläkään olleet tavanneet sopivaa paikkaa. Lopuksi ei
auttanut muu kuin ruveta siihen, missä olimme. Ja me pysähdyimme
muutamaan metsään, missä oli siellä täällä alastomia aukkoja, joiden
keskellä kohosi kalliolohkareita. Seutu oli hyvin synkkä ja autio,
mutta meillä ei ollut parempaa valittavissa, ja minä arvelin, että
kallioiden välissä me olemme yökylmältä suojassa.
Me poikkesimme tieltä kallioiden väliin, ja pian huomasin muutaman
kallion, jonka juurella oli luolan tapainen. Tähän onkaloon oli tuuli
ajanut vuoteeksi kuivuneita havunneulasia. Parempaa suojapaikkaa,
jossa oli vuoteet ja katot, emme olisi voineet toivoakaan. Meiltä
ei puuttunut muuta kuin leipäpala illalliseksemme, mutta parasta
oli koettaa olla sitä ajattelematta, ja ruokaa se on unikin. Ennen
maatamenoa sanoin Capille, että hänen tuli olla vartijanamme. Ja
koira asettuikin ulkopuolelle vahtipaikalle, jotta minä saatoin
olla aivan huoleti, ettei kukaan meitä voisi lähestyä niin,
etten saisi siitä tietoa edeltäpäin. Mutta vaikka olinkin siitä
varma, niin en kuitenkaan päässyt uneen heti, kun heittäysin
maata havuneulavuoteelle, Joli-Coeur vieressäni takkini povessa,
Zerbino ja Dolce makaamassa jaloissani. Olin väsynyt, vielä enemmän
levoton. Tämä ensimäinen matkapäivä oli ollut hyvin huono-onninen.
Minkähänlainen on huomispäivä? Nälkä ja jano oli, eikä ollut rahaa
kuin viisitoista penniä. Vaikka miten niitä olisin pyöritellyt
taskussani, eivät ne siitään lisääntyneet: yksi, kaksi, kolme --
siihen aina laskemiseni pysähtyi. Miten voin elättää joukkoni, miten
voin itse tulla toimeen, jollen seuraavana päivänä saisi tilaisuutta
antamaan näytöksiä enkä lupaa laulamaan? Pitikö meidän kuolla nälkään
metsään, louhen alle?
Pyöritellessäni mielessäni näitä kysymyksiä katselin tähtiä, jotka
tuikuttivat himmeällä taivaalla. Ei tuntunut tuulen henkäystäkään.
Syvä hiljaisuus, ei kuulu lehden kahinaakaan, ei linnun piipitystä,
ei tieltä kärryjen kolinaa. Autiota niin kauas kuin silmä kantoi.
Miten yksinämme olimme, hyljätyitä!
Kuuma kyynel herahti silmääni, ja yhtäkkiä purskahdin itkemään:
Barberinin emäntä raukka! Vitalis raukka! Minä heittäysin suulleni
ja vuodatin kyyneleet käsiini voimatta hillitä itkuani. Samassa
tunsin henkäyksen tukassani. Minä käännyin rivakasti katsomaan, ja
suuri pehmoinen kieli nuoleksi kasvojani. Capi oli kuullut minun
itkevän ja tullut minua lohduttamaan, niinkuin teki ollessani ensi
yötä Vitaliksen matkassa. Minä tartuin sitä kaulaan kaksin käsin,
se päästi pari kolme valittavaa ääntä; minusta näytti, että se itki
minun kanssani.
Kun seuraavana päivänä heräsin, istui Capi vieressäni katsellen
minua; linnut visertelivät metsässä, kaukaa kuului kirkonkellon
ääni, aurinko paistoi korkealta taivaalta lämpöisesti, vahvistaen
ruumista ja sielua. Pian olimme valmiit taipaleelle ja suuntasimme
kulkumme sinne, mistä kuului kirkonkellon ääni. Siellä varmaan oli
kylä ja siinä varmaankin oli leipuri. Kun on pannut maata eineettä
ja iltasetta, niin nälkä tuntuu pian seuraavana päivänä. Päätökseni
oli tehty: panen viimeiset rahani menemään, ja sittenpähän näemme
mitä on tehtävä. Kylään tullessamme minun ei tarvinnut kysyä missä
oli leipuri; sen nenämme neuvoi, minulla oli melkein yhtä tarkka
vainu kuin koirillani tuntemaan tuoreen leivän makean hajun. Vähillä
rahoillani ei saatu leipää kuin pieni pala henkeen, ja me olimme pian
eineemme syöneet.
Nyt oli aika tullut koettaa saada ansiota. Ja sen vuoksi lähdin
kuljeksimaan kylälle ja katselemaan, missä olisi edullinen paikka
näytäntöä varten, ja samalla tutkimaan ihmisten muotoja koettaakseni
niistä päättää, ovatko meille ystäviä vai vihollisia. Aikomukseni
ei ollut antaa näytäntöä heti suorastaan, sillä nyt ei ollut
sopiva aika, vaan tutkia seutua ja valita paras paikka ja sitten
puolenpäivän aikaan tulla tälle paikalle koettamaan onnea.
Minä olin näihin tuumiini vaipuneena, kun kuulin takaani huutoa.
Käännyin sukkelasti katsomaan ja näin Zerbinon tulevan, vanha vaimo
jäljessä. Pian ymmärsin mitä tämä merkitsi. Zerbino oli käyttänyt
hyväkseen tilaisuutta, kun minä kuljin mietteissäni, ja oli
eronnut seurastamme, mennyt muutamaan taloon ja varastanut sieltä
lihakappaleen, joka sillä nyt oli hampaissa.
"Ottakaa kiinni varas!" huusi vaimo. "Ottakaa kiinni, ottakaa kiinni!
Ottakaa kiinni tuo koko joukko!"
Kuullessani tämän huudon tunsin itseni syylliseksi tai ainakin
vastuunalaiseksi koirani teosta ja lähdin juoksemaan. Mitä sanoa, jos
vaimo vaatisi lihakappaleesta maksun? Millä maksaa se? Jos meidät
saataisiin kiinni, niin kyllä kai meidät pantaisiin vankilaan.
Kun Capi ja Dolce huomasivat minun lähtevän juoksemaan, niin ne
seurasivat kintereilläni, ja Joli-Coeur, joka oli olkapäälläni,
tarttui käsin kaulaani, ettei putoaisi. Siitä oi ollut juuri pelkoa,
että meidät saavutettaisiin takaa-ajamalla, mutta vastaantulijat
voisivat ottaa meidät kiinni. Ja minusta näyttikin, että parilla
miehellä, jotka tulivat vastaan, olikin se aie. Kaikeksi onneksi
sattui kuitenkin muuan poikkikatu eteemme sitä ennen, ja minä
poikkesin sille joukkoineni. Juosten minkä käpälästä lähti me
pääsimme onnellisesti kylästä. Enkä minä uskaltanut pysähtyä,
ennenkuin olin niin hengästynyt, etten enää voinut juosta, mutta
silloin olimmekin pari kilometriä kylästä. Käännyin katsomaan
taakseni. Capi ja Dolce olivat kintereilläni, ja kaukana jäljessä
tuli Zerbino, joka oli jäänyt jälkeen pysähtyessään syömään
saaliinsa. Minä kutsuin sitä, mutta se ymmärsi ansainneensa ankaran
rangaistuksen ja puikki pakoon. Nälän ahdistamana se oli antautunut
tähän varkauteen, mutta sittenkään en voinut sen tekoa hyväksyä.
Varkaus oli varkaus. Syyllinen oli rangaistava, jos mieli pitää
kuria joukossani. Muuten kävisi niin, että seuraavassa kylässä
Dolce noudattaisi toverinsa esimerkkiä ja lopuksi Capikin joutuisi
kiusauksen valtaan. Minun oli siis julkisesti rangaistava Zerbinoa.
Mutta sitä varten minun oli saatava se käsiini. Se taas ei ollut
mikään helppo asia. Minun täytyi sitä varten turvautua Capin apuun.
"Mene hakemaan tänne Zerbino."
Capi lähti heti toimittamaan tehtävää, jonka sille uskoin. Mutta
minusta näytti, että se ryhtyi siihen enemmän tottumuksesta kuin
omasta halustaan, ja katseesta, jonka se loi minuun lähtiessään, olin
näkevinäni, että se mieluummin halusi olla Zerbinon asianajajana kuin
minun poliisimiehenäni.
Minun oli odotettava Capia ja sen vankia, ja arvasin, että saan
odottaa jotenkin kauan, sillä Zerbino ei ole niin halukas lähtemään
heti ensi tingassa. Mutta odottaminen ei ollutkaan vastenmielistä.
Olin jo niin kaukana kylästä, ettei ollut mitään pelkoa siitä, että
meitä enää takaa ajetaan, ja toisekseen olin kovasta juoksusta niin
väsynyt, että varsin mielelläni levähdin vähän aikaa. Sitäpaitsi,
mitä syytä oli kiirehtiä, kun ei ollut vähintäkään tietoa minne mennä
ja kun ei ollut mitään tekemistä?
Paikka, johon olin pysähtynyt, oli aivan kuin valittu odottelemista
varten. Hurjassa paossani, tietämättä vähintäkään matkani määrästä,
olin saapunut Etelä-kanavan rannalle. Ja kuljettuani Toulousesta
lähtien karuja, pölyisiä maita olin nyt vaihtelevassa seudussa,
joka oli raikas ja hauska: täällä oli vettä, puita, ruohikkoa, ja
täällä oli pieni lähde, joka juosta lirisi muutamalta kasveihin
verhoutuneelta kalliolta riippuvien kasvien ja kukkien reunustamassa
uomassa. Tämä oli kerrassaan ihastuttavaa, ja täällä oli mainiota
odotella koirien palaamista.
Kului hyvä tunti eikä niitä näkynyt ei kuulunut, ei kumpaakaan. Minä
aloin käydä jo levottomaksi. Mutta sitten ilmestyi näkyviin Capi,
joka tuli yksin, allapäin.
"Missä on Zerbino?"
Capi paneutui maata arkana, ja minä huomasin, että sen toinen korva
oli verissä. Minä en ollut selityksen tarpeessa, sillä ymmärsin heti
mitä oli tapahtunut: Zerbino oli tehnyt vastarintaa poliisille, ja
Capi totellen ankaraa käskyäni oli antautunut tappeluun.
Pitikö minun nyt sitäkin rangaista? Minulla ei ollut siihen sydäntä.
Enkä minä voinut pahoittaa toisten mieliä, kun oma mielenikin oli
masennuksissa.
Kun Capi oli niin huonosti onnistunut, ei ollut muuta neuvoa kuin
odottaa niin kauan, että Zerbino tulee omasta halustaan. Päättelin,
että se ensin vastustettuaan alistuisi sitten rangaistavaksi ja
tulisi luoksemme katuvaisena. Panin pitkäkseni muutaman puun juurelle
pitäen Joli-Coeuriä kahleissa, peläten että sitäkin ehkä alkaisi
haluttaa Zerbinon luo. Capin ja Dolcen komensin makaamaan jalkoihini.
Aika kului, mutta Zerbinoa ei vain näkynyt, ja tietämättäni vaivuin
unen valtoihin. Herättyäni oli tunteja kulunut. En olisi tarvinnut
aurinkoakaan päättääkseni, että oli kulunut aikaa koko paljon;
vatsani huusi, ilmoittaen että siitä oli jo pitkä aika, kun olin
syönyt leipäpalan. Joukkueeni niinikään ilmaisi nälkäänsä, Capi ja
Dolce surullisilla katseilla, Joli-Coeur elkeillään. Eikä Zerbinoa
kuulunut ei näkynyt. Minä sitä huutelin, vihelsin, mutta turhaan.
Se varmaankin saatuaan hyvän aterian oli kyyristynyt jonkun pensaan
suojaan nukkumaan kaikessa rauhassa.
Alkoi käydä arveluttavaksi: jos lähtisin jatkamaan matkaa, niin
Zerbino voisi meistä eksyä, jos jään, niin mistä saada ruokaa. Ja
ruokaa me tarvitsimme, se tarpeemme kävi yhä suuremmaksi. Koirat
katselivat minua yhä surkeammin, ja Joli-Coeur hieroi vatsaansa ja
kirkui aina vihaisemmin.
Kun aika yhä kului eikä Zerbinoa näkynyt, niin minä vielä kerran
lähetin Capin sitä hakemaan. Puolen tunnin kuluttua se palasi
yksinään ja ilmoitti, ettei ollut löytänyt toveriaan.
Mitä tehdä?
Vaikka Zerbino olikin syyllinen ja me kaikki olimme sen takia
joutuneet pulaan, en kuitenkaan edes ajatellutkaan jättää sitä. Mitä
sanoisi Vitalis, jollen toimittaisi takaisin kaikkia kolmea koiraa?
Ja sitten, kaikesta huolimatta, minä rakastin Zerbinoa. Päätin
odottaa iltaan asti. Mutta mahdotonta oli olla näin toimetonpa ja
kuunnella vatsaimme nälkähuutoja. Oli keksittävä jotakin, josta
meille kaikille olisi vähänkään huvia ja jolla saisimme unhotetuksi
nälkämme. Mutta mitä?
Mietiskellessäni tätä kysymystä muistin Vitaliksen kertoneen kerran,
että kun muutamalla sotaretkellä sotajoukko oli väsynyt pitkästä
marssista, niin soitettiin, ja sotajoukko kuullessaan iloisia säveliä
unhotti väsymyksensä. Ehkäpä meiltäkin unhottuu nälkämme, kun soitan
jotakin iloista. Ja ainakin, kun minä soitan ja koirat tanssivat,
aika kuluu nopeammin.
Minä tartuin harppuuni, joka oli pystyssä puuta vasten, ja asettuen
selin kanavaan, jotta näkisin näyttelijäini tanssin, aloin soittaa
valssia.
Taiteilijani eivät heti alussa näyttäneet olevan juuri halukkaita
tanssimaan; leipäpala niistä olisi ollut paljoa mieluisampi. Mutta
vähitellen innostuivat. Soitto teki vaikutuksensa, me kaikki
unhotimme leipäpalan, jota meillä ei ollut, emmekä enää ajatelleet
muuta kuin minä soittoani ja koirat tanssiaan.
Yhtäkkiä kuulin kirkkaan lapsen äänen: "hyvä!" Tämä huuto kuului
takaani. Minä käännyin vikkelästi katsomaan.
Muuan alus oli pysähtynyt kanavassa ja kääntynyt rantaa kohden.
Tämä oli niin kummallinen alus, että en ikinäni ollut vielä nähnyt
sellaista. Sitä oli vetämässä kaksi hevosta, jotka seisoivat
toisella puolen kanavaa. Alus oli paljon lyhempi kuin purret,
joita tavallisesti käytetään kanavilla, ja sen kannella, joka oli
ainoastaan vähän yläpuolella veden pintaa, oli ikkunoilla varustettu
katos. Tämän edessä oli veranta köynnöskasvien suojassa.
Verannalla huomasin kaksi ihmistä. Toinen oli nainen, vielä nuorekas
ja ylhäisen, mutta surullisen näköinen. Toinen oli lapsi, melkein
minun ikäiseni poika, joka näytti makaavan. Tämä poika se varmaankin
oli huutanut "hyvä".
Selvittyäni hämmästyksestäni nähdessäni tämän laitoksen, joka ei
näyttänyt ollenkaan pelottavalta, minä kohotin hattuani kiittääkseni
suosionosoituksesta.
"Huviksenneko soittelette?" kysyi nainen, puhuen vieraalla murteella.
"Harjoitellakseni näyttelijöitäni ja myöskin ... huvikseni."
Poika teki merkin naiselle, joka seisoi hänen vieressään, ja nainen
kumartui kuuntelemaan. "Tahtoisitteko vielä näytellä?" kysyi sitten
nainen minulta.
Tahtoisinko näytellä! Näytellä yleisölle, jonka olin saanut niin
äkkiarvaamatta. Minua ei tarvinnut kahta kertaa rukoilla.
"Tahdotteko tanssin vai huvinäytelmän?" kysyin.
"Huvinäytelmän!" huusi poika, mutta nainen keskeytti ja pyysi
tanssia. -- "Tanssi on liian lyhyt", sanoi lapsi.
"Tanssin jälkeen me voimme, jos kunnioitettava yleisö niin haluaa,
esittää muutamia sellaisia temppuja, joita tehdään Parisin
sirkuksessa." Tämä oli muuan isäntäni lauseita, ja minä koetin sen
esittää niinkuin hän sen lausui yleisölle. Muuten olin hyvilläni,
että oli kieltäydytty huvinäytelmästä, sillä minun olisi ollut
hyvin vaikea järjestää näytäntöä, ensiksikin kun Zerbino oli
poissa ja toiseksi kun ei ollut pukuja ja muita lisätarpeita. Minä
senvuoksi otin harppuni ja aloin soittaa valssia. Capi heti paikalla
tarttui käpälillään Dolcen vartaloon, ja molemmat alkoivat pyöriä
tahdin mukaan. Tämän jälkeen Joli-Coeur tanssi yksinään. Sitten
me järjestään esitimme koko ohjelmistomme. Meitä ei väsyttänyt.
Näyttelijäni varmaankin ymmärsivät, että saavat palkakseen ruokaa,
eivätkä senvuoksi säästäneet itseään enemmän kuin minäkään.
Yhtäkkiä, kesken kaikkea, näin Zerbinon ilmestyvän metsästä, ja kun
toiset tanssiessaan kulkivat sen ohitse, niin sekin asettui niiden
keskelle ja ryhtyi tehtäväänsä.
Soittaessani ja pitäessäni silmällä taiteilijoitani minä silloin
tällöin silmäsin poikaa, ja minusta tuntui kummalliselta, ettei hän,
vaikka näyttikin olevan niin huvitettu meidän näyttelemisestämme,
kuitenkaan liikahtanut paikaltaan: hän pysyi makuullaan, aivan
hiljaa, liikuttamatta muuta kuin käsiään taputellessaan. Oliko hän
hervoton? Minusta näytti, kuin hän olisi maannut lavitsalla.
Tuuli oli kuljettanut aluksen törmään, jossa me olimme, ja minä nyt
näin lapsen aivan kuin olisin ollut itse aluksessa hänen vieressään:
hänellä oli vaalea tukka, hänen muotonsa oli kalpea, niin kalpea,
että otsan kuultavan nahan alta näkyivät siniset verisuonet. Hänen
lempeissä silmissään oli surullinen ja sairaalloinen ilme.
"Kuinka paljon teidän teatterissanne maksaa paikka?" kysyi nainen
minulta.
"Kukin maksaa sen mukaan kuin hänellä on ollut siitä huvia."
"Sitten pitää meidän, äiti, maksaa hyvin paljon", sanoi lapsi ja
lisäsi jotakin vieraalla kielellä, jota minä en ymmärtänyt.
"Arthur tahtoisi nähdä näyttelijöitänne lähempää", sanoi nainen.
Minä annoin merkin Capille, joka heti hypähti alukseen.
"Entä toisetkin?" huusi poika.
Zerbino ja Dolce seurasivat toveriaan.
"Ja apina!"
Joli-Coeur olisi voinut helposti hypätä alukseen, mutta minä en ollut
koskaan varma sen käytöksestä. Päästyään alukseen se olisi voinut
ruveta huvittelemaan tavalla, joka ehkä ei olisi ollut naiselle
mieleen.
"Onko se vihainen?" kysyi nainen.
"Ei, mutta se on joskus tottelematon, ja minua pelottaa, ettei se
käyttäydy sopivasti."
"No tulkaa itse sen kera alukseen." Ja hän antoi merkin muutamalle
miehelle, joka seisoi peräsimessä. Mies tuli heti ja asetti lankun
aluksesta törmälle. Tätä siltaa myöten minä sitten astuin alukseen,
harppu selässäni ja Joli-Coeur käsivarrellani.
"Apina! Apina!" huudahti poika. Minä lähestyin häntä, ja sillä aikaa
kuin hän hyväili ja silitteli apinaa, minä voin tarkastaa häntä. Hän
oli tosiaan kiinnitetty lavitsaan, niinkuin minusta oli näyttänytkin.
"Onko teillä isäntää, lapseni?" kysyi nainen. -- "On, mutta minä
kuljen tätä nykyä yksikseni, vähän aikaa." -- "Miten kauan?" --
"Kaksi kuukautta." -- "Kaksi kuukautta! Oo, pieni raukka! Miten
teidän ikäisenne voi olla niin kauan yksikseen!" -- "Täytyy, hyvä
rouva." -- "Isäntänne epäilemättä on pakottanut teidät hankkimaan
määrätyn summan rahaa tällä aikaa?" -- "Ei, hyvä rouva. Hän ei
pakota minua mihinkään. Kunhan saan joukkoni elätetyksi, niin siinä
kylliksi." -- "Ja te olette voinut ansaita hyvin elatuksenne?"
Minä olin ääneti vähän aikaa, ennenkuin vastasin: en ollut koskaan
nähnyt naista, joka minuun teki sellaisen vaikutuksen kuin tämä
kysellessään minulta asioitani. Hän puheli niin hyväntahtoisesti,
hänen äänensä oli lempeä, katseensa ystävällinen ja niin rohkaiseva,
että minä päätin kertoa asian suoraan. Ja minkävuoksi salata? Minä
Kerroin hänelle, minkävuoksi minun oli pitänyt erota Vitaliksesta,
joka oli tuomittu vankeuteen siitä, että oli minua puolustanut, ja
että minä Toulousesta lähdettyäni en ollut ansainnut penniäkään.
"Mutta teidän on kai sitten kauhea nälkä!" huudahti poika.
Taiteilijani ymmärsivät hyvin tämän sanan. Koirat alkoivat haukkua ja
Joli-Coeur hieroa vatsaansa vimmatusti.
"Äiti!" lausui Arthur.
Nainen ymmärsi pyynnön; hän sanoi jotakin vieraalla kielellä
muutamalle palvelijanaiselle, ja tämä toi heti esiin pienen katetun
pöydän.
"Istukaa ruualle, poikaseni", käski nainen.
Minua ei tarvinnut rukoilla. Panin harppuni syrjään ja istahdin
pöytään. Koirat asettuivat ympärilleni, ja Joli-Coeur istahti
polvelleni.
"Kelpaako koirillenne leipä?" kysyi Arthur.
Kelpaako leipä! Minä niille annoin kullekin palan, jonka ne heti
purematta nielaisivat. Ja sillä aikaa kuin minä koirille annoin
leipää, oli Joli-Coeur siepannut kakkupalasen, pistäytynyt pöydän
alle ja oli tukehtua ahmiessaan. Minä puolestani otin viipaleen
leipää, ja vaikka en ollutkaan tukehtua niinkuin Joli-Coeur, niin
ahmin yhtä suurella halulla.
"Lapsi raukka!" sanoi nainen täyttäessään minun lasini. Arthur
ei virkkanut mitään, vaan katseli meitä suurin silmin ihmetellen
meidän ruokahaluamme, sillä jokainen meistä oli yhtäläinen ahmatti,
Zerbinokin, joka kuitenkin oli saanut nälkänsä tyydytetyksi
varastamallaan lihapalalla. "Missä olisitte syöneet tänään, jollette
meitä olisi kohdanneet?" -- "Luulen, että me emme olisi saaneet
ruokaa ollenkaan tänä päivänä." -- "No missä saatte huomenna?" --
"Ehkä huomennakin sattuu onni kohtaamaan meitä niinkuin tänäänkin."
Arthur ei enää jatkanut keskustelua kanssani, vaan kääntyi äitiinsä,
ja heidän välillään syntyi pitkä keskustelu tuolla vieraalla
kielellä, jota olin kuullut. Arthur näytti pyytävän jotakin, johon
hänen äitinsä ei ollut oikein suostuvainen tai jota vastaan hänellä
oli syitä. Yhtäkkiä poika käänsi päänsä minuun, sillä ruumistaan hän
ei voinut liikuttaa. "Haluaisitteko jäädä meidän luo?" kysyi hän.
Minä jäin katsomaan häneen pitkään ja sanaa sanomatta, sillä niin
hämmästyin tätä äkillistä kysymystä.
"Poikani kysyy, haluaisitteko jäädä meidän luo", rouva toisti. --
"Tähänkö alukseen?" -- "Niin, tähän alukseen. Poikani on kipeä,
lääkärit ovat määränneet hänen pysymään makuullaan tuollaisella
lavalla, niinkuin näette. Jotta hänellä ei olisi ikävä, kuljetan
häntä tässä aluksessa. Te asuisitte meidän kanssamme. Koiranne ja
apinanne antavat näytäntöjä Arthurille, joka on yleisönne. Ja te,
lapseni, jos haluatte, voitte meille soittaa harppuanne. Sillä tavoin
te olette palvelukseksemme, ja me puolestamme voimme olla teille
hyödyksi. Te ette kuitenkaan joka päivä kulkiessanne voine saada
yleisöä, sillä se teidän ikäiselle lapselle ei ole mikään helppo
asia."
Aluksessa! Minä pääsisin elämään aluksessa, vesillä, mikä onni!
Tämä ajatus ensimäisenä iskihe mieleeni ja huumasi minut.
Silmänräpäyksessä minulle oli selvillä, miten loistava minulle oli
tämä esitys. Miten jalomielinen rouva! Minä tartuin hänen käteensä
ja suutelin sitä. Hän näytti liikutetulta tästä kiitollisuuteni
osotuksesta, ja useita kertoja hän siveli hellästi kädellään otsaani:
"Pikku raukka!" Kun minua oli pyydetty soittamaan harppua, niin
tuntui minusta, ettei minun sopinut kieltäytyä täyttämästä hänen
lausumaansa toivomusta. Hartauteni oli tavallaan osotus hyvästä
tahdostani ja kiitollisuudestani. Otin harppuni ja asetuin aluksen
keulapuolelle, jossa aloin soitella. Samalla nainen asetti huulilleen
pienen hopeapillin ja puhalsi siitä kimeän äänen. Heti herkesin
soittamasta, tuumaillen mielessäni, minkävuoksi hän niin vihelsi:
tahtoiko hän sillä ilmoittaa minulle, että minä soitin huonosti,
ja kehottaa minua taukoamaan? Arthur, joka näki kaikki, mitä
hänen ympärillään tapahtui, arvasi neuvottomuuteni. "Äiti vihelsi
hevosmiehille merkiksi, että lähdetään liikkeelle", sanoi hän.
Todellakin alus, joka oli loitonnut rannasta, alkoi lipua pitkin
kanavan tyyntä kalvoa hevosten vetäessä; vesi loiski keulaa vasten,
ja molemmin puolin puut pakenivat taaksemme laskevan auringon
kultaamina.
"Olkaa hyvä ja soittakaa", pyysi Arthur. Pään nyökäyksellä
kutsuttuaan äitinsä istumaan vierelleen piteli lian tämän kädestä
koko ajan, kun minä soittelin lauluja, joita olin oppinut isännältäni.