VIII.

Me olimme kulkeneet jo suuren osan keski-Ranskaa. Matkustustapamme

oli hyvin yksinkertainen, kuljimme vain edelleen sattuman mukaan, ja

kun eteemme tuli kyläkunta, joka ei näyttänyt kovin kurjalta, niin

valmistausimme sinne menemään juhlakulussa. Minä puin koirat, panin

lakin Dolcelle, takin Zerbinolle ja Capille siteen silmille, hänen

kun oli näyteltävä vanhan vaivaisen osaa. Ja sitten viimeiseksi

pakotin Joli-Coeurin ottamaan kenraalin puvun päälleen. Tämä olikin

vaikein tehtävä, sillä apina tästä ymmärsi, että nyt hänen oli

ruvettava työhön, ja vastusti pukemista minkä voi, ja sitä varten

se keksi mitä hassunkurisimpia metkuja esteeksi. Minä kutsuin Capin

avukseni, ja silloin saatiin apinan juonet kumotuksi. Kun seurue näin

oli juhlallisesti juhlapuvussaan, niin Vitalis otti huilunsa ja me

lähdimme hyvässä järjestyksessä kulkemaan kylän läpi. Jos jälkeemme

kertyi tarpeeksi suuri joukko uteliaita, niin me pysähdyimme

näyttelemään. Mutta jos oli ainoastaan vähän väkeä ja vähän toivoa

tuloista, niin jatkoimme matkaamme. Kaupungeissa viivyimme useampia

päiviä.

Me emme pysähtyneet pitkään aikaan missään, ennenkuin tulimme

Bordeauxiin. Tässä suuressa kaupungissa riitti meille uutta yleisöä

pitkäksi aikaa. Sieltä jatkoimme matkamme Pauhin, josta kaupungista

minulla on mieluisia muistoja.

Tässä kaupungissa ei tunnu tuulenhenkeä juuri koskaan. Ja ymmärrätte,

että tämä oli suuri asia meille, kun me siellä olimme koko talven,

oleskellen päiväkaudet kaduilla, toreilla ja yleisillä paikoilla.

Mutta tämä asia ei suinkaan vaikuttanut, että me sinne jäimme niin

kauaksi aikaa, vaan toinen ja vaikuttavampi seikka -- tulojen

runsaus. Koko talven meillä oli ympärillämme runsaasti lapsiyleisöä,

joka ei väsynyt näytäntöihimme.

Suurimmaksi osaksi yleisömme oli lapsia, englantilaisia, suuria

punakoita poikia ja pieniä tyttösiä, joilla oli melkein yhtä suloiset

silmät kuin Dolcellakin. Lapset tulivat usein taskut täynnä vehnäsiä,

joita he jakoivat Joli-Coeurille, koirille ja minulle.

Kun kevät tuli ja päivät alkoivat lämmetä, niin meidän yleisömme

alkoi harveta, ja usein näytäntöjen jälkeen näki lasten kättelevän

Joli-Coeuriä ja Capia. He sanoivat niin hyvästinsä, emmekä heitä enää

seuraavana päivänä nähneet. Pian jäimme yksiksemme ja meidänkin piti

alkaa hommailla poislähtöä. Ja niin eräänä aamuna olimmekin taas

tiellä. Kiertelevä elämämme oli taas alkanut suuren valtateitten

varassa.

Pitkät ajat, päivittäin, viikottain astuskelimme, milloin laskeutuen

laaksoihin, milloin kohoten kukkuloille, pitäen aina oikealla

puolellamme Pyreneitten siintävät vuoriharjanteet, jotka olivat kuin

suuria pilvenlonkia.

Sitten eräänä iltana tulimme muutamaan kaupunkiin joka oli joen

varrella, keskellä viljavaa tasankoa. Rakennukset olivat tiilikivistä

ja suurin osa hyvin rumia, kadut ladotut särmikkäillä kivillä, niin

että niillä oli varsin vaikea kulkea matkustajain, jotka olivat

astuneet kolme neljä penikulmaa päivässä. Isäntäni sanoi, että olemme

tulleet Toulouseen ja että viivymme siellä pitemmän aikaa.

Kuten tavallisesti, oli nytkin ensimäisenä tehtävänämme seuraavana

päivänä hakea paikkoja, joissa oli edullista näytellä. Niitä

oli paljonkin. Muutamassa kohtaa oli kaunis, puiden ympäröimä

ruohikkotori, josta lähti useampia puistokatuja. Me asetuimme

muutamalle tällaiselle puistokadulle. Heti ensimäisestä näytännöstä

alkaen meillä oli lukuisa yleisö. Mutta onnettomuudeksi

poliisikonstaapeli, joka piti vahtia tällä kohtaa, katseli meidän

asettumistamme kierolla silmällä. En tiedä, oliko hän koirille

vihainen, vai häiritsimmekö hänen järjestystään, vai mikä lie syynä

ollut, hän käski meidän lähteä paikalta pois. Ehkä meidän asemassamme

olisi ollut viisainta luopua kaikesta vastustamisesta, sillä ottelu

meidänkaltaisten köyhäin kuljeksijain ja poliisimiesten välillä ei

ollut tasaväkistä. Mutta isäntäni ei sitä ajatellut. Vaikka hän ei

ollut kuin koirain näyttelijä, vanha ja köyhä, niin hänellä oli

rohkeutta, eniten kuitenkin tuntoa oikeuksistaan, niinkuin hän

sanoi. Hän oli vakuutettu, ettei hän tehnyt mitään lainvastaista.

Hän senvuoksi kieltäytyi tottelemasta poliisikonstaapelia, kun tämä

tahtoi meidät karkottaa kadulta.

Kun isäntäni tahtoi karttaa vihastumista, tahi ehkä senvuoksi, että

hänen teki mieli pilkata ihmisiä -- niinkuin hän usein teki -- hän

liioitteli italialaista kohteliaisuutta: olisi luullut hänen olevan

erittäin ylhäisten henkilöitten edessä. "Teidän ylhäisyytenne,

järjestyksen edustaja", sanoi hän nostaen lakkia ja kumartaen syvään

konstaapelille, "voitteko minulle näyttää asetusta, jonka mukaan

olisi kiellettyä tällaisten kurjain ilveilijäin harjoittaa halpaa

elinkeinoaan tässä yleisellä paikalla?"

Poliisikonstaapeli vastasi, ettei tässä ollut väittelemistä, vaan oli

toteltava.

"Niinpä vain", vastasi Vitalis, "ihan niin minäkin ymmärrän.

Senpävuoksi minä lupaan taipua määräykseenne heti, kun osotatte,

minkä asetuksen nojalla sen annatte."

Sinä päivänä konstaapeli käänsi meille selkänsä, ja isäntäni, hattu

kädessä ja selkä kumarassa, saattoi häntä hiljaa naureskellen. Mutta

seuraavana päivänä tuli konstaapeli, harppasi köysien yli, jotka

olivat teatterimme seinänä, ja kiiruhti keskellemme. "Teidän pitää

panna kuonokoppa koirillenne", sanoi hän tuimasti Vitalikselle.

"Kuonokoppa koirille!"

"Niin, sitä vaatii ohjesääntö, ja se teidän tulisi tietää."

Me näyttelimme juuri "Parannettua sairasta". Ja kun sitä näyteltiin

nyt vasta ensi kerran Toulousessa, niin yleisömme oli hyvin

innoissaan. Konstaapelin tulo senvuoksi herätti nurinaa ja huutoja:

"Älkää häiritkö!" -- "Antakaa näytellä loppuun!" Mutta Vitalis

teki kädellään liikkeen ja sai hiljaisuuden aikaan. Hän otti hatun

päästään ja kumarsi niin syvään, että hatunsulat maata pyyhkivät,

lähestyi konstaapelia ja vetäytyi kolme askelta taaksepäin kumartaen

syvään.

"Teidän ylhäisyytenne, järjestyksen edustaja, tehän sanoitte, että

pitää panna kuonokopat koirille, eikö niin?"

"Niin, ja heti."

"Kuonokoppa Capille, Zerbinolle ja Dolcelle", sanoi Vitalis

enemmän yleisölle kuin konstaapelille. "Mitä teidän ylhäisyytenne

ajatteleekaan! Millä tavoin oppinut lääkäri Capi, jonka koko maailma

tuntee, voisi määrätä ulostuttavia lääkkeitä herra Joli-Coeurille,

jos mainittu Capi olisi kuonokoppa päässä? Jos se olisi edes joku muu

instrumentti, joka paremmin sopii lääkärille hänen ammatissaan!"

Tämä synnytti naurunrähinää yleisössä, josta kuului lasten

kirkkaita ääniä ja vanhempain karkeaa naurunhörötystä. Vitalis

tästä rohkaistuneena jatkoi: "Ja miten ihastuttava Dolce, meidän

sairaanhoitajattaremme, voisi käyttää kaunopuheisuuttaan ja

sulouttaan saadakseen sairaamme taipumaan lääkärinhoitoon, jos

Dolcen nenällä olisi moiset laitokset, joita hänen ylhäisyytensä,

järjestyksen edustaja, tahtoo siihen asettaa? Minä kysyn

kunnioitettavalta yleisöltä ja pyydän sen ratkaisemaan asian."

Ja yleisö vastasi naurulla. Se oli Vitaliksen puolella ja pilkkasi

konstaapelia. Yleisöä huvitti varsinkin Joli-Coeur, joka oli

asettunut konstaapelin taakse, pannen ristiin käsivartensa niinkuin

konstaapelikin ja pään taaksepäin mahtavan näköisenä. Konstaapeli

kiihtyneenä Vitaliksen puheesta ja yleisön naurusta pyörähti rutosti

ympäri ja samassa huomasi apinan, joka seisoi siinä kerskuvan

näköisenä. Muutamia sekunteja eläin ja ihminen seisoivat vastatusten

katsellen toisiaan aivan kuin olisi ollut kysymyksessä: sinä herra,

minä herra, kumpi meistä kontin kantaa! Yleisö purskahti yhä

kiihkeämmin nauramaan, ja siihen loppui tämä kohtaus.

"Jollei koirillanne huomenna ole kuonokoppaa, niin minä haastan

teidät oikeuteen."

"Siis huomiseen, hyvä herra, jääkää hyvästi!" Ja kun konstaapeli

poistui pitkin askelin, niin Vitalis seisoi syvään kumartuneena

suurta kunnioitusta osottaen. Ja sitten jatkui näytelmä.

Kun illalla isäntäni ei näyttänyt välittävän asiasta mitään, niin

minä muistutin häntä, huomauttaen, että kuonokopat olisi ajoissa

ostettava, että koirat tottuisivat niihin. "Ole huoleti. Kyllä minä

asian hoidan niin, että konstaapeli ei voi minua oikeuteen saattaa,

ja samalla niin, ettei minun tarvitse rääkätä koiriani. Toisekseen

toimitan niin, että yleisöllä on hauska. Konstaapelin avulla sillä

tavoin saamme tuottavia näytäntöjä. Hän näyttää hullunkurista

osaa kappaleessa, jonka hänelle valmistan. Siitä on vaihtelua

näytöksiämme, ja itsekin saamme vähän nauraa. Senvuoksi huomenna

sinä menet yksin Joli-Coeurin kanssa, asetat köydet ja soitat

muutamia kappaleita harpullasi. Kun on tarpeeksi kokoontunut yleisöä

ja konstaapeli tullut, silloin saavun minä. Ja silloin myöskin

huvinäytelmä alkaa."

Minä tein työtä käskettyä. Muutamia säveliä soitettuani harpullani

juoksi väkeä joka suunnalta. Näinä viime aikoina ja varsinkin tässä

kaupungissa isäntäni oli minua opettanut harpulla soittamaan, ja

muutamia kappaleita soittelinkin jo melko hyvin. Erittäin muuan

pieni italialainen laulu, jota minä harpun säestyksellä lauloin,

miellytti yleisöä, joka taputti minulle aina käsiään. Minä olin siis

jo monipuolinen taiteilija ja senvuoksi taipuisa uskomaan, että kun

seurueellamme oli menestystä, niin se oli minun ansiotani. Mutta tänä

päivänä oli hyvä syy uskoa, että väki ei rynnännyt näytäntöpaikalle

tuon laulun vuoksi. Eiliset ihmiset tulivat ystävineen uteliaina

katsomaan, millä tavoin vanha italialainen suoriutuu vihollisestaan

konstaapelista. Kun Vitalis oli sanonut: "Siis huomiseen, hyvä

herra", niin kaikki ihmiset olivat ymmärtäneet, että tänään syntyy

suuri näytäntö, jossa saa nauraa konstaapelille. Ihmiset nähdessään

minut Joli-Coeurin kanssa kyselivät, eikö italialainen tulekaan.

"Hän tulee pian."

Ja minä jatkoin lauluani.

Poliisikonstaapeli saapui pian paikalle. Joli-Coeur huomasi hänet

ensiksi ja pani heti kädet puuskaan, pään nojasi taaksepäin ja alkoi

kävellä minun ympärilläni edestakaisin jäykkänä selkäkenossa ja hyvin

naurettavan arvokkaana.

Yleisö purskahti nauramaan ja taputti käsiään hurjasti. Konstaapeli

joutui hämilleen ja katseli minua julmin silmin. He tietysti vain

yllytti yleisön hilpeyttä. Olin levoton, miten tässä lopuksikin käy.

Silloin kun Vitalis oli läsnä, tunsin varmuutta, mutta nyt olin yksin

enkä tiennyt mitä vastata, jos hän kävisi kyselemään. Hän näytti

olevan kiihtynyt ja vihanvimmassa. Hän kuljeskeli edestakaisin köyden

luona ja ohimennessään katseli minua olkansa yli. Se mielestäni

ennusti huonoa loppua. Joli-Coeur, joka ei ymmärtänyt miten

vaarallinen asemamme oli, käveli edestakaisin niinkuin konstaapelikin

ja katseli minua olkansa yli niin hassusti, että yleisö nauroi.

Minua pelotti, että konstaapeli siitä suuttuu raivoihinsa, ja käskin

Joli-Coeuriä luokseni, mutta se ei totellut minua, vaan lähti

juoksemaan, kun minä rupesin sitä ottamaan kiinni. Konstaapeli

vihanvimmoissaan luuli, että minä vain yllytin apinaa, harppasi

köysien yli, oli parilla askeleella luonani ja löi minua korvalle,

niin että kaaduin. Kun olin taas jaloillani, näin Vitaliksen

pitelemässä konstaapelia kädestä.

"Minä kiellän teitä lyömästä tätä lasta!" sanoi hän. "Te olette

tehnyt laittomuutta."

Konstaapeli koetti kiskoa kättään irti, mutta Vitalis puristi sitä

kovemmin. Muutamia sekunteja miehet katselivat toisiaan silmästä

silmään. Konstaapeli oli raivoissaan, isäntäni oli mahtavan ja ylpeän

näköinen; hänen kaunis valkotukkainen päänsä oli pystyssä, ja hänen

muodollaan näkyi itsensähillitsemistä ja käskeväisyyttä. Minusta

näytti, että konstaapelinkin olisi pitänyt painua maahan tämän

mahtavuuden edessä. Mutta siinä hän seisoi. Rajulla liikkeellä hän

tempasi kätensä irti, tarttui isäntääni niskasta kiinni, ja töykkäsi

häntä menemään edellään. Vitalis kompastui, mutta hypähti vikkelästi

pystyyn ja tarttui konstaapelin käteen.

Isäntäni oli vikkelä vanhus, mutta kuitenkin vanhus, jotavastoin

konstaapeli oli vielä nuori, voimakas, niin että heidän ottelunsa ei

olisi kauan kestänyt, mutta tappelua ei syntynytkään.

"Mitä te tarkotatte?" kysyi Vitalis.

"Minä vangitsen teidät, seuratkaa minua vahtikonttoriin."

"Minkävuoksi löitte tätä poikaa?"

"Ei sanaakaan, seuratkaa vain minua."

Vitalis kääntyi minuun. "Mene ravintolaan, ole siellä koirain kanssa.

Minä toimitan sinulle tiedon."

Hän ei saanut sen enempää sanotuksi, kun konstaapeli lähti häntä

viemään. Tämä näytelmä, jonka isäntäni oli ajatellut huvinäytelmäksi,

loppui näin surullisesti.

Minä nyt huomasin, että koirilla oli kuonokoppa, mutta ei raudasta.

Turvan ympärille oli sidottu silkkinauha, jossa oli tupsuja. Nämä

olivat koiranpäitsiä, joita teatterissa käytetään, ja Vitalis oli

varustanut näin koirat kepposta varten, jonka hän aikoi tehdä

konstaapelille.

Yleisö oli hajaantunut, ainoastaan muutamia oli jäänyt jäljelle,

jotka väittelivät, kumpiko, Vitalis vai konstaapeli, oli väärässä.

"Paha juttu", sanoi heistä muuan, "ukko ei pääse vankeudetta, kun hän

vastusti poliisia."

Minä palasin majapaikkaan hyvin levottomana.

Milloinkahan näemme toisemme? Oli puhuttu vankeudesta. Kuinkahan

kauan se kestää? Mitä minä tekisin sillä aikaa? Miten eläisin?

Isäntäni ei ollut saanut aikaa antaa minulle rahaa. Minulla ei ollut

kuin muutamia pennejä. Miten voin niillä saada ruokaa itselleni,

apinalle ja koirille?

Sillä tavoin kului kaksi päivää, ja minä olin huolissani,

uskaltamatta mennä majapaikan pihaa ulommas. Joli-Coeur ja koirat

näyttivät olevan hyvin levottomia. Vihdoin kolmantena päivänä

muuan mies toi minulle kirjeen Vitalikselta. Kirjeessä hän kertoi,

että häntä pidetään vankeudessa ja lauvantaina viedään oikeuteen,

jossa häntä syytetään järjestyksenvalvojan vastustamisesta ja

väkivaltaisuuden harjoittamisesta tätä vastaan.

"Antautuessani vihani valtaan", jatkoi hän, "olen tehnyt hairauksen,

jonka saan maksaa kalliisti. Mutta nyt on myöhäistä sitä katua. Tule

oikeuteen, siellä saat oppia jotakin."

Sitten hän neuvoi, miten minun oli meneteltävä, ja hän lopetti

kirjeensä syleillen minua ja pyytäen hyväilemään Capia, Joli-Coeuriä,

Dolcea ja Zerbinoa hänen puolestaan.

Kun minä luin kirjettä, niin Capi oli jalkaini välissä ja haisteli

kirjettä heiluttaen häntäänsä, osottaen siten, että tiesi mistä kirje

oli, hän kun hajusta tunsi, että se oli kulkenut hänen isäntänsä

hyppysten läpi. Ja nyt ensi kerran kolmeen päivään koira osotti ilon

merkkejä.

Oikeuden istunto alkoi lauvantaina kymmenen aikana. Minä menin sinne

jo yhdeksän aikana ja olin ensimäinen. Vähitellen sali täyttyi, ja

kuulijoista tunsin useita niiksi, jotka olivat olleet läsnä tuossa

kohtauksessa, joka isännälläni oli poliisin kanssa. Minulla ei ollut

mitään tietoa korkeasta oikeudesta eikä tuomioistuimesta, vaan

vaistomaisesti pelkäsin kauheasti: minusta tuntui, että vaikka olikin

kysymys isännästäni eikä minusta, niin minä kuitenkin olin vaarassa.

Vetäydyin uunin taakse ja puristausin seinää vasten niin pieneksi

kuin mahdollista.

Ensin tuomittiin muita, sellaisia miehiä, jotka olivat varustaneet

tai tapelleet ja jotka kaikki sanoivat olevansa syyttömiä ja jotka

kaikki kuitenkin tuomittiin. Vihdoin Vitalis tuotiin sisään. Minä

en tiedä, mitä sanottiin ensin, mitä häneltä kysyttiin ja mitä hän

vastasi; olin niin kiihdyksissäni, että en kuullut, vielä vähemmän

ymmärsin. Enkä minä kuunnellutkaan, minä vain katselin. Katselin

isäntääni, joka seisoi siinä häpeissään ja huolestuneena, pitkä

valkoinen tukka valuen harteille. Katselin tuomaria, joka häneltä

kyseli.

"Te siis tunnustatte pieksäneenne konstaapelia, joka teidät vangitsi?"

"En ole pieksänyt, herra tuomari, vaan ainoastaan kerran lyönyt,

kun minä tullessani paikalle, missä meidän piti näytellä,

näin poliisikonstaapelin sivaltavan korvalle lasta, joka oli

seuralaisenani."

"Onko se lapsi teidän?"

"Ei, herra tuomari. Mutta minä rakastan häntä aivan kuin omaa

poikaani. Ja senvuoksi minä vihastuin, kun näin poikaa lyötävän, ja

tartuin poliisikonstaapelin käteen estääkseni häntä enää lyömästä."

"Te olette lyönyt poliisikonstaapelia?"

"Niin, kun hän tarttui minua kurkusta, niin unohdin, että hän oli

poliisikonstaapeli, ja aivan vaistomaisesti, tietämättäni löin

kiihdyksissäni."

"Teidän iällänne ei pitäisi joutua niin vihansa valtaan."

"Ei pitäisi, mutta paha kyllä ei aina tule tehdyksi niinkuin pitäisi,

sen nyt huomaan."

Tämän jälkeen kuulusteltiin poliisikonstaapelia, joka kertoi asian,

miten se oli tapahtunut, mutta ei välittänyt siitä niin paljoa, että

häntä oli lyöty, kuin siitä, että oli pilkattu hänen persoonaansa,

ääntään ja liikkeitään. Tämän kuulustelun aikana Vitalis katseli

ympärilleen saliin. Minä ymmärsin, että hän katseli minua. Minä

senvuoksi tulin suojapaikastani ja pujottelin uteliaan väkijoukon

läpi etumaiseen riviin. Kun Vitalis huomasi minut, niin hänen

kasvonsa kirkastuivat. Minä tunsin, että hän oli hyvillään nähdessään

minut, ja minulla vastoin tahtoani tunkeusi kyyneleet silmiin.

"Teillä ei ole muuta sanottavaa puolustukseksenne?" kysyi vihdoin

tuomari.

"Omasta puolestani minulla ei ole mitään lisättävää, mutta lapsen

puolesta, jota rakastan ja joka jää yksikseen, hänen puolestaan minä

pyydän oikeutta armahtavaisuuteen, niin ettei meitä tuomittaisi

erillemme kuin niin lyhyeksi aikaa kuin mahdollista."

Minä luulin, että isäntäni lasketaan vapauteen, mutta niinpä ei

käynytkään. Tuomari puheli toisten oikeudenjäsenten kanssa vähän

aikaa ja sitten juhlallisella äänellä julisti, että Vitalis

poliisikonstaapelin solvaamisesta ja harjoittamastaan väkivallasta

tätä vastaan tuomitaan kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen ja sadan

markan sakkoon.

Kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen! Kyynelteni läpi näin avautuvan oven,

josta Vitalis oli tullut. Vitalis seurasi vartijaa, ja ovi taas

sulkeutui. Kahden kuukauden ero. Minne mennä?