Signor Vitaliksen näyttelijät olivat kieltämättä taitavia, mutta
heidän alansa oli hyvin rajoitettu. Kun oli annettu kolme tai neljä
näytäntöä, niin koko ohjelma oli tunnettu. Senvuoksi ei voitu viipyä
kauan yhdessä paikassa. Oltuamme kolme päivää Usselissa meidän piti
taas lähteä taipaleelle.
"Mihin nyt menemme?" -- "Tunnetko sinä maita?" -- "En." -- "No
minkävuoksi sitten kysyt?" -- "Tietääkseni." -- "Mitä tietääksesi?"
Osaamatta mitään vastata katselin äänettömänä tietä, joka aukeni
edessämme laaksoon.
"Jos sinulle sanon", jatkoi Vitalis, "että menemme ensin Aurillaciin,
sieltä sitten taas Pyreneitten yli, niin mitä siitä viisastut?" --
"Tunnetteko te ne maat?" -- "En ole siellä koskaan käynyt." -- "Ja
kuitenkin osaatte sinne?"
Hän katseli minua pitkään, aivan kuin olisi jotakin minusta
etsinyt. "Sinä et osaa lukea?" -- "En." -- "Tiedätkö mikä kirja
on?" -- "Tiedän. Kun mennään kirkkoon, niin otetaan kirja mukaan.
Ja minä olen nähnyt kauniita kirjoja, joissa on kuviakin." -- "Kun
levähdämme, niin minä sinulle näytän kirjan, jossa on maiden nimiä
ja kaikenlaisia tietoja maista. Ihmiset, jotka ovat näissä maissa
asuneet tai matkustaneet, ovat panneet kirjaan mitä ovat nähneet
tai saaneet tietää. Ja minun ei tarvitse kuin avata kirja ja lukea,
niin minä näen maita aivan kuin omilla silmilläni ja saan niistä
tietoa aivan kuin minulle kerrottaisiin." -- "Onko vaikeakin oppia
lukemaan?" kysyin jonkun aikaa nukuttuani mietteissäni. "On vaikea
sellaisen, joka on huono-oppinen, ja vielä vaikeampi sen, joka on
haluton. Oletko sinä huono-oppinen?" -- "En tiedä, mutta kyllä minä
haluaisin oppia." -- "Hyvä. Kyllähän meillä on aikaa opetella."
Seuraavana päivänä isäntäni otti tieltä laudanpalan, joka sattui
olemaan siinä, puoleksi hiekkaan peittyneenä. "Kas tässä kirja, josta
saat opetella lukemaan."
Tuoko laudanpalanen kirja? Minä katselin isäntääni, että pilkkaako
hän minua. Kun hän näytti vakavalta, niin katselin tarkkaavasti hänen
löytöään. Mutta se ei ollut kuin laudanpalanen, käsivarren pituinen,
kahden kämmenen levyinen sileä lauta, jossa ei ollut minkäänlaisia
merkkejä. Miten siitä lukea?
"Sinä tuumailet!" sanoi Vitalis minulle naurahtaen. -- "Te teette
minusta pilkkaa", sanoin hänelle. -- "En, poikaseni. Pilkka tekee
hyvää vallattomalle, mutta joka pilkkaa toisen tietämättömyyttä, on
tyhmä. Kunhan päästään tuonne puun luokse, tuolla kaukana, niin saat
nähdä, millä tavoin opetan sinua lukemaan tällä laudanpalalla."
Tultuamme puun luo ja laskettuamme laukkumme maahan istahdimme
nurmikolle. Joli-Coeur päästyään kahleistaan hyppäsi puuhun, jota
vastoin koirat, kun olivat väsyneempiä, asettuivat ympärillemme
maata. Vitalis kiskoi laudasta säleitä, vuoli ne sileäpintaisiksi ja
katkoi ne sitten nelikulmaisiin paloihin.
"Näihin minä huomenna kaiverran kirjaimia", sanoi Vitalis, "ja sinä
opettelet ne tuntemaan, niin että heti kun näet, voit sanoa kunkin
nimen. Ja sitten sinä saat asetella niitä vierekkäin ja muodostella
sanoja. Kun opit muodostelemaan sanoja, niin silloin osaat lukeakin."
Pian minulla oli taskut täynnä puupalikoita, joista opettelin
kirjaimet, mutta lukemaan oppiminen ei ollut niinkään helppo asia,
se kävi hitaasti, ja väliin minua kadutti, että olin halunnut oppia
lukemaan. Mielenmasennukseeni ei kuitenkaan ollut syynä laiskuus,
vaan itserakkaus. Opettaessaan minulle kirjaimia oli Vitalis
päättänyt, että hän opettaa ne Capillekin. Kun koira oli oppinut
muistamaan kellonmäärät, niin totta kai se oppii kirjaimetkin.
Ja niin me olimme opetelleet yhdessä. Me Capin kanssa olimme
siis luokkatovereita. Tietysti se ei voinut nimittää kirjaimia,
kun ei osannut puhua, mutta eteensä levitetyistä kirjaimista se
veti käpälällään aina sen, jonka isäntänsä mainitsi. Alussa minä
edistyin nopeammin kuin Capi, minulla oli vilkkaampi ymmärrys, mutta
koiralla oli varmempi muisti: minkä se kerran oli oppinut, sitä se
ei unhottanut, eikä se koskaan erehtynyt. Kun minä erehdyin, niin
Vitalis oli aina valmis sanomaan: "Capi oppii lukemaan pikemmin kuin
Remi." Ja koira heilutti häntäänsä iloissaan. Tämä suututti minua, ja
koetin panna kaiken tarmoni liikkeelle.
Koiraparan taito päättyikin siihen, että se oppi kirjoittamaan
nimensä, niin että kirjain joukosta valitsi nimeensä Tarvittavat
neljä kirjainta. Minä jo luin kirjaa.
"No nyt kun olet oppinut lukemaan kirjaa, niin haluatko oppia
lukemaan laulujakin?" -- "Osaisinko sitten laulaa niinkuin te?"
-- "Haluaisitko siis laulaa niinkuin minä?" -- "En minä voi sillä
tavalla laulaa kuin te, mutta haluaisin minä oppia." -- "Miellyttääkö
sinua minun lauluni?" -- "Te teette laulullanne minulle mitä
tahdotte. Väliin minua itkettää, väliin tuntuu mieli iloiselta,
kun te laulatte. Ja kun te laulatte jotain surullista, niin minä
ajatuksissani aina joudun Barberinin talolle, ajattelen äitiä ja näen
hänet siellä talossa, vaikka en ymmärrä sanaakaan mitä te laulatte."
Minä näin hänen silmäinsä vettyvän ja tulin hyvin pahoilleni ja
pyysin anteeksi, jos jotenkin olin loukannut hänen mieltään.
"Ei, poikaseni", sanoi hän heltyneenä. "Puheesi vain johti mieleeni
nuoruuteni ajat, loistoaikani. -- Minä opetan sinut laulamaan, ja
kun sinä olet tunteellinen, niin sinäkin saat kuulijasi itkemään,
sinullekin taputetaan käsiä, sinä saat sen nähdä..." Hän keskeytti
yhtäkkiä, ja minä olin ymmärtävinäni, ettei hän tahtonut tästä
asiasta sen enempää puhua.
Seuraavana päivänä hän alkoi tätä opetusta varten valmistella
opetusvälineitä, joissa oli paljon enemmän työtä kuin kirjaimissa. Ja
opetus alkoi pian. Minun täytyy tunnustaa, että tämä oli vaikeampaa
kuin lukemaan opetteleminen. Niin kärsivällinen kuin Vitalis olikin
koiriaan opettaessaan, hän kuitenkin minulle kiivastui monasti.
"Eläimiä opettaessa voi hillitä itseään, kun tietää, että ne
ovat eläimiä, mutta sinä saatat minut ihan raivoon!" Hän nosti
kätensä taivasta kohden ja pudotti ne sitten polvilleen, niin että
paukahti kovasti. Joli-Coeur, josta oli mieluista matkia kaikkea,
mikä näytti hassulle, teki samat liikkeet. Ja kun se melkein aina
oli läsnä laulutunneilla, niin se aina harmikseni, heti kun näki
minun epäröivän vastatessani, nosti kätensä taivasta kohden ja löi
polviinsa, niin että paukahti. "Joli-Coeurkin tekee sinusta pilkkaa",
sanoi Vitalis.
Jos olisin uskaltanut, niin olisin sanonut, että se pilkkaa yhtä
paljon mestariakin kuin oppilasta, mutta minä kunnioitin isäntääni
niin, että tämä vastaus jäi onneksi kesken. Tyydyin siihen,
että mutisin hiljaa itsekseni, kun Joli-Coeur huitoi käsiään ja
vääntelihe. Vihdoin sain ensimäiset alkeet päähäni ja osasin laulaa
Vitaliksen paperille kirjoittamista nuoteista muutaman laulun. Sinä
päivänä hän ei huitonut käsiään, vaan taputti minua poskelle ja
selitti, että jos näin jatkuu, niin minusta tulee suuri laulaja.
Tämä oppi ei ollut tietysti niin pian saavutettu. Viikottain,
kuukausittain minä tein työtä. Sitäpaitsi ei työntekoni ollut niin
säännöllistä kuin koulussa oppilailla. Ainoastaan joutoaikoina
isäntäni voi minua opettaa. Meidän oli kuljettava taipaleita,
annettava näytäntöjä kaikkialla, missä vähänkin oli toivoa saada
yleisöä, piti harjoittaa koiria ja herra Joli-Coeuriä, piti valmistaa
ruokamme, ja kaiken tämän välissä harjoitettiin lukua ja laulua, jos
oli aikaa, ja harjoitukset toimitettiin useimmiten pysähtyessämme
levähtämään jonkun puun juurelle tai kallion rinteelle, jolloin
nurmikko tai tie olivat pöytänäni, jolle levitin puupalikkani.