Seuraavana päivänä lähdimme varhain taipaleelle. Taivas oli selkeä,
ja tuuli yön aikana oli kuivannut tiet, niin että ne eivät olleet
kovin lokaiset. Linnut laulelivat pensaikoissa tien varrella, ja
koirat hyppelivät iloisina ympärillämme. Vähänväliä Capi hypähti
minua vasten ja haukahti pari kolme kertaa. Minä ymmärsin mitä se
tarkotti: "Rohkaise mielesi!"
En ollut koskaan käynyt kylämme ulkopuolella, ja minä senvuoksi
olin hyvin utelias näkemään, millainen on kaupunki. Mutta Ussel ei
minua hämmästyttänyt ollenkaan. Minä en joutanut katselemaan muuta
kuin kenkäkauppaa, muusta en välittänyt. Missä oli se onnellinen
kauppapuoti, joka sai minut varustaa kengillä? Oli pimeä savustunut
puoti, jonka edustalla oli vanhoja pyssyjä, rautaromua, vanhoja
lamppuja, hopealla kirjailtu takki, lukkoja, ruostuneita avaimia
ja kaikenlaista tavaraa. Sisään mennessä laskeuduttiin portaita
ja tultiin suureen saliin, johon päivän valo ei ollut sen koommin
päässyt, kun katto oli tehty. Miten voidaan kenkiä myydä tällaisessa
kauheassa paikassa! Mutta siellä minä vedin jalkaani kengät, jotka
olivat varmaankin kymmentä vertaa keveämmät kuin saappaani. Sitten
isäntäni osti minulle sinisen takin, housut, huopahatun, siis kaikki,
mitä oli minulle luvannutkin. Minulla samettitakki, kengät ja hattu!
Minä olin maailman paras, rikkain ja onnellisin mies! Tosin sametti
oli kulunutta, ja vaikea oli sanoa, mitä väriä hattu alkuaan oli
ollut, mutta minä olin niin hurmaantunut, että niiden entisyys
peittyi niiden nykyiseen loistoon. Minulla oli kiire saada ne ylleni,
mutta ennenkuin Vitalis ne minulle antoi, muodosteli hän niitä
hämmästyksekseni. Majapaikassamme hän saksilla rapsahutti housuista
lahkeet poikki polvieni kohdalta. Kun minä sitä suurin silmin
katselin, niin hän sanoi:
"Sinä et saa olla puettu niinkuin kaikki muut. Me olemme Ranskassa,
ja minä puen sinut italialaiseksi. Jos menemme Italiaan, niinkuin
on luultavaa, niin siellä minä puen sinut ranskalaiseksi. Mitä
olemme? Me olemme taiteilijoita. Me olemme näyttelijöitä, joitten
jo ulkomuodoltaan täytyy herättää huomiota. Jos menisimme
torille samanlaisessa puvussa kuin kaupunkilaiset tai maalaiset,
niin luuletko, että ihmiset meitä katsoisivat ja pysähtyisivät
ympärillemme? Eivät. Eriskummaisuus on välistä välttämätöntä. Ikävää
se on, mutta sille ei mitään mahda."
Aamulla olin ranskalainen ja ennen iltaa olin siis italialainen.
Housut yltivät ainoastaan polviin, sukat Vitalis pauloitti punaisilla
nauhoilla, hattuun hän laittoi myöskin nauhat ja lisäksi koristi sen
tekokukilla. En tiedä mitä muut minusta olisivat sanoneet, omasta
puolestani olin mahtavan näköinen ja kai olinkin, sillä ystäväni
Capi, katseltuaan minua pitkän aikaa, ojensi minulle käpälänsä
tyytyväisenä. Pukeutuessani uusiin vaatteisiin Joli-Coeur asettui
eteeni ja matki liikkeitäni. Puettuani se asetti kätensä lanteilleen
ja taivuttaen päänsä taaksepäin nauroi pilkallisesti. Nauraako apina?
Minä sanon vain, että minä huomasin Joli-Coeurin nauravan minulle
monta kertaa niin ivallisesti, että olin ihan raivostua. Hänen
naurunsa ei tosin ollut samanlaista kuin ihmisen nauru. Mutta kun
hänessä syntyi joku iloinen tunne, niin hänen suunsa venyi leveäksi,
silmäkulmansa menivät kurttuun, huulensa tärisivät ja mustat
niiniänsä hehkuivat kuin tulinen hiili, kun siihen puhalletaan.
"No nyt me käymme työhön", sanoi Vitalis, "sillä huomenna on meidän
annettava suuri näytäntö torilla, ja sinun pitää esiintyä silloin
ensi kerran. Sinun tulee näytellä osaa, jonka sinulle määrään."
Hämmästyksestäni hän näki, etten ymmärtänyt mitä hän tarkotti.
"Osalla tarkotetaan sitä tehtävää, joka sinun tulee suorittaa tässä
näytelmässä. Minä en ole ottanut sinua mukaani ainoastaan huviksesi.
En ole niin rikas. Työtä sinun tulee tehdä. Ja työnäsi on juuri
näytellä huvinäytelmää koiraini ja apinani kanssa. Ja nyt minä käyn
sinulle sitä opettamaan. Capi on oppinut kävelemään pystyssä ja
Dolce tanssimaan nuoralla. Ne ovat tehneet kauan aikaa ja paljon
työtä tämän taidon saavuttamiseksi. Sinun myöskin täytyy tehdä työtä
oppiaksesi eri osat, jotka sinun on näyteltävä heidän kanssaan. Siis
työhön ja toimeen."
Ja hän jatkoi:
"Näytelmä, jonka aiomme esittää, on nimeltä: _Herra Joli-Coeurin
palvelija, eli tyhmempi näistä kahdesta ei ole se, jota luulisi_.
Ja näytelmän aiheena on: herra Joli-Coeurillä on tähän asti ollut
palvelija, johon hän on ollut varsin tyytyväinen, se on Capi. Mutta
Capi käy vanhaksi, ja toisekseen, herra Joli-Coeur tahtoo uuden
palvelijan. Capi ottaa toimekseen sen hankkimisen. Mutta hän ei
toimita seuraajakseen koiraa, vaan ihmisen, nuoren pojan, jonka nimi
on Remi."
"Aivan niinkuin minunkin nimeni!"
"Niin, sinä itse. Sinä tulet kyläkunnastasi Joli-Coeurin
palvelijaksi."
"Eihän apinoilla ole palvelijaa!"
"Huvinäytelmissä niillä on. Sinä tulet, ja Joli-Coeuristä sinä näytät
tyhmältä."
"Mutta se ei ole hauskaa."
"Mitä se sinua haittaa? Sinä nauratat muita. Kuvittele mielessäsi,
että sinä todella tulet jonkun herran luo palvelijaksi ja sinun
esimerkiksi käsketään kattaa pöytä. Tässähän onkin pöytä, joka sopii
näytelmäämme. Tule ja korjaa ruoka."
Pöydällä oli lautasia, juomalasi, veitsi, kahveli ja valkoinen liina.
Mitä minun pitää tehdä? Tätä miettiessäni seisoin siinä etukumarassa,
kädet ojennettuina, tietämättä mistä oli alotettava. Isäntäni rupesi
taputtamaan käsiään nauraen ääneen. "Hyvä, hyvä!" sanoi hän. "Sinun
kasvojesi ilme on kerrassaan mainio. Poika, joka minulla ennen oli,
näytti aina onnistumattomalta, ja hänen ilmeensä aina sanoivat:
katsokaa, kuinka minä hyvästi näyttelen tyhmää. Sinun ilmeesi ei sano
mitään, sinä vain olet, luonnollisuutesi on ihastuttava!"
"Minä en tiedä mitä minun on tehtävä."
"Se juuri on hyvä. Huomenna sinä tiedät hyvästi mitä sinun on
tehtävä. Mutta silloin sinun tulee muistaa nykyistä hämilläoloasi ja
olla olevinasi hämilläsi. Jos silloin saat esiin tuollaiset ilmeet
ja tuollaisen asennon, niin minä voin ennustaa sinulle menestystä.
Näytelmässämme sinulla on sellaisen nuoren maalaispojan osa, joka
ei ole nähnyt mitään eikä tiedä mitään. Hän tulee apinan luo ja on
taitamattomampi ja tietämättömämpi kuin apina. Siitä on näytelmän
nimi: tyhmempi näistä kahdesta ei ole se, jota luulisi. Sinun
tehtävänäsi on olla tyhmempi kuin Joli-Coeur. Näytelläksesi tätä osaa
täydellisesti pitää sinun olla sellainen kuin nyt olet, mutta kun se
on mahdotonta enää, niin sinun pitää muistaa, mitä olet ollut, ja
taiteellisesti suorittaa se, jota et enää voi luontoperäisesti tehdä."
"Herra Joli-Coeurin palvelija" ei ollut pitkä näytelmä, sen
esittäminen ei kestänyt kahtakymmentä minuuttia. Mutta harjoituksemme
kestivät kolme tuntia. Vitalis teetti uudestaan kaksi kertaa, kolme
kertaa, kymmenen kertaa samat kohtaukset niin minulla kuin koirilla.
Koirat olivat unhottaneet joitakin kohtia, ja niille piti opettaa ne
uudestaan. Ja minä hämmästyin suuresti nähdessäni, miten isäntäni
oli kärsivällinen ja maltillinen ja lempeä. Koko tällä pitkällä
harjoitusajalla hän ei kertaakaan suuttunut eikä kertaakaan kironnut.
"Uudestaan!" sanoi hän vakavasti, kun tehtävä ei onnistunut.
"Huonosti, Capi! Te ette ole tarkkaavainen, Joli-Coeur!" Siinä
kaikki, mutta siinä olikin tarpeeksi.
"No, luuletko oppivasi näyttelemään?" kysyi isäntäni harjoitusten
loputtua. "En tiedä." -- "Oliko sinusta ikävää?" -- "Ei, minusta oli
hyvin hauskaa." -- "No sitten tulee hyvä. Sinä olet ymmärtäväinen
ja opinhaluinen poika. Tarkkaavainen ja opinhaluinen saavuttaa
kaikki. Katsohan koiriani ja vertaa niitä Joli-Coeuriin. Joli-Coeur
on vilkkaampi ja älykkäämpi kuin koirat, mutta hän on haluton. Hän
oppii helposti mitä hänelle neuvotaan, mutta unhottaa heti. Hän ei
koskaan mielihalulla tee mitä käsketään, aina vain on vastahakoinen.
Se on hänen luonnossaan, ja senvuoksi minä en hänelle suutu
koskaan. Apinalla ei ole niinkuin koiralla velvollisuudentuntoa,
ja siinä suhteessa hän on alhaisempi koiraa, ymmärrätkö? Ole siis
tarkkaavainen, poikani, ole halukas oppimaan. Koeta tehdä parhaasi
mukaan mitä on tehtävänäsi. Tässä maailmassa on niin elettävä."
Toverini, koirat ja apina, olivat siinä suhteessa paljon edellä
minusta, että olivat esiintyneet yleisön edessä. Niillä ei ollut
pelkoa huomispäivästä, sillä ne olivat jo satoja, ehkä tuhansia
kertoja tehneet sen, mikä oli huomenna tehtävä. Minä olin levoton.
Mitä Vitalis sanoisi, jos huonosti suorittaisin tehtäväni? Ja tämä
huoli häiritsi untani. Seuraavana päivänäkin olin hyvin rauhaton,
kun lähdimme majapaikastamme torille, missä näytteleminen tapahtui.
Vitalis kulki edellä, pää pystyssä, rinta korkeana, ja soitti
huilua. Hänen jäljessään kulki Capi, jolla Joli-Coeur ratsasti,
englantilaisen kenraalin puvussa, takki ja punaiset housut kullalla
kirjaillut, päässä korkea hattu, jossa oli suuri töyhtö. Sitten hyvän
matkan päässä tuli Zerbino ja Dolce, ja kulkueen viimeisenä olin minä.
Huilun kimakka ääni tunkeutui huoneisiin ja herätti Usselin asukasten
uteliaisuutta. Ihmiset juoksivat portaille katsomaan meidän komeaa
kulkuettamme. Meitä seurasi lapsijoukko, johon yhtyi töllisteleviä
maalaisia, ja kun tulimme torille, niin jäljessämme ja ympärillämme
oli koko suuri saattojoukko. -- Näytelmäsali oli pian tehty: köydellä
rajoitettiin neliön muotoinen ala, jonka keskelle me sijoituimme.
Ensin näyteltiin kaikenlaista, jossa koirat esiintyivät yksinään,
ja sillä aikaa minä en joutanut ajattelemaan muuta kuin osaani. En
muuta muista kuin että Vitalis viululla soitti, kun koirat tekivät
temppujaan, väliin soitti tanssisäveltä, väliin jotakin vienoa.
Joukkoa oli tungoksenaan ympärillämme, ja minä näin vain silmiä,
jotka tähystelivät meitä. Kun ohjelman ensimäinen osa oli suoritettu,
niin Capi otti pienen lippaan hampaisiinsa ja kulki kahdella jalalla
ympärinsä kunnioittavan yleisön edessä. Kun ei vain joku pannut rahaa
lippaaseen, niin se heitti sen hampaistaan kehyksen sisäpuolelle,
nousi sitten tenästelevää katsojaa vastaan seisomaan, haukahteli
muutamia kertoja ja käpälällään taputteli hänen taskuaan. Tämä
miellytti yleisöä, joka siitä sai aihetta nauruun ja leikinlaskuun.
"Aika veitikka tuo koira, se tietää kenellä on lihava kukkaro." --
"No, mies, anna vain koiralle lantti. Kyllä sinun kannattaa, kun olet
saanut periä rikkaan setäsi." Ja lähti kuin lähtikin raha. Koko tämän
ajan Vitalis viulullaan soitteli iloisia säveleitä pitäen silmällä
Capin kulkua. Ja sitten Capi palasi isäntänsä luo ylpeänä kantaen
täysinäistä rahalipasta.
Nyt oli Joli-Coeurin ja minun vuoroni astua näyttämölle.
"Kunnioitettavat naiset ja hyvät herrat", puhui Vitalis, viulu
toisessa kädessä, toisessa käyrä. "Nyt tulee hupainen huvinäytelmä
nimeltä Herra Joli-Coeurin palvelija, eli tyhmempi näistä kahdesta
ei ole se, jota luulisi. Minunlaiseni mies ei alennu edeltäpäin
ylistelemään näytelmiään eikä näyttelijöitään, minä sanon vain:
avatkaa silmänne, avatkaa korvanne ja pitäkää kätenne valmiina
taputtelemaan!"
Tämä ihastuttava huvinäytelmä oli itse asiassa ainoastaan pantomiimi
eli sellainen näytelmä, jota näytellään osottelemalla, puhumatta
sanaakaan. Ja niinhän piti ollakin tietysti, kun ei kumpikaan pääosan
näyttelijä, Joli-Coeur eikä Capi, osannut puhua, ja kolmas, joka
olin minä, ei olisi kyennyt saamaan sanaa suustaan. Mutta näytelmän
kuluessa Vitalis muutamin sanoin selitti näytelmän tapaukset, jotta
yleisön oli helpompi ymmärtää. Niin hän sotilaan tavoin ilmoitti
englantilaisen kenraalin, Joli-Coeurin tulon. Tämä kenraali, sanoi
hän, oli saavuttanut arvonsa ja rikkautensa Intian sodassa. Tähän
päivään asti kenraali Joli-Coeurillä oli ollut vain yksi palvelija,
Capi, mutta nyt hän tahtoi palvelijakseen ihmisen, kun hänellä oli
varoja näin ylellisesti elämään: eläimet olivat tarpeeksi kuin olleet
ihmisten orjia, nyt oli aika vaihtaa osia...
Odotellessaan tämän palvelijan tuloa herra Joli-Coeur asteli
edestakaisin poltellen sikaria. Teidän olisi pitänyt nähdä hänet, kun
hän puhalteli savuja yleisölle vasten silmiä!
Kenraali alkoi jo tuskastua odottamiseen ja mulkoili silmillään
aivan kuin ihminen suutuksissaan; hän murti suutaan ja polki jalkaa.
Kolmannella jalan polkaisulla minun piti astua näyttämölle Capin
taluttamana. Jos minä olisin sattunut unhottamaan, niin kyllä koira
olisi muistanut. Määrättynä hetkenä se ojensi minulle käpälänsä ja
talutti minut kenraalin luo. Herra kenraali nähdessään minut kohotti
tyytymättömänä kätensä. Mitä? Tuollainen palvelija hänelle! Sitten
hän katseli minua kiireestä kantapäähän, nostellen olkapäitään.
Hän oli niin hullunkurisen näköinen, että koko yleisö purskahti
nauramaan: jokainen ymmärsi, että hän piti minua pöllöpäänä.
Näytelmä oli laadittu osottamaan tätä tyhmyyttä kaikissa muodoissa.
Joka näytelmässä minun oli tehtävä uusia tyhmyyksiä, jotavastoin
Joli-Coeur sai tilaisuuden osottaa älyään ja taitoaan.
Tarkasteltuaan minua kotvan aikaa herra kenraalin kävi sääliksi minua
ja hän käski kattaa minulle pöydän.
"Herra kenraali arvelee", selitti Vitalis, "että kun tämä poika saa
syödä, niin hän ei sitten enää ole niin tyhmä. No, saadaanhan nähdä."
Ja minä istuin pienen pöydän ääreen, johon oli pantu ruokaa ja pieni
liina lautaselleni. Mitä tällä liinalla? -- Capi neuvoi, että minun
tuli sitä käyttää. Tuumittuani hyvän aikaa minä niistin siihen
nenäni. Ja sillekö herra kenraali nauroi, ja Capi hämmästyi niin
tyhmyyttäni, että kaatui selälleen, sääret ilmaan... Huomattuani,
että olen erehtynyt, katselin uudestaan liinaa, tuumiskellen miten
sitä pitäisi käyttää. Minä käärin liinan kokoon ja sidoin kaulaani
huiviksi. Kenraali uudestaan nauramaan ja Capi selälleen. Ja niin
edespäin, kunnes kenraali suuttuneena tempasi minulta tuolin ja
istahti syömään aterian, joka minulle oli määrätty, ja kenraali
totta tosiaan osasi käyttää liinaa! Sulavilla liikkeillä hän pisti
liinan nurkan takkinsa napinläpeen ja levitti liinan polvilleen. Ja
kuinka sievästi hän taittoi leipää ja tyhjensi lasinsa! Ja syötyään
hän tahtoi hammastikun ja kaiveli hampaitaan. Käsiä taputettiin joka
taholla, ja näytäntö loppui myrskyisillä suosionosoituksilla. --
Miten viisas tuo apina oli! Ja miten tuo poika oli tyhmä!
Majapaikkaan palatessamme Vitalis minua kiitti, ja minä olin sen
verran näyttelijä, että olin ylpeä tästä kiitoksesta.