Jonkun neljännestunnin kuljettuamme Vitalis hellitti kädestäni.
"Kulje nyt sievästi vierelläni ja muista, että jos yrität karkaamaan,
niin Capi ja Zerbino pian sinut saavuttavat, ja niillä on terävät
hampaat."
Minulta pääsi nyyhkytys.
"Itke niin paljon kuin haluttaa", sanoi Vitalis. "Mutta koeta
ymmärtää, että omaksi hyväksesi olen ottanut sinut mukaani. Mikä
sinusta olisi tullut siellä? Sinut olisi viety lastentaloon.
Kasvattajasi eivät ole vanhempiasi. Äitisi, joksi häntä sanot, on
ollut sinulle hyvä ja rakastaa sinua, pahalta tuntuu sinusta jättää
hänet. Mutta ajattele, että hän ei olisi voinut pitää sinua luonaan
miehensä vuoksi. Mies ei ole niin paha kuin sinä ehkä luulet. Hän on
raajarikko, työhön kykenemätön, ja arveli, että hän ei rupea nälkään
kuolemaan sinua elättääkseen. Elämä on usein taistelua, ei voi aina
tehdä niinkuin haluaa."
Puhe tuntui minusta järkevältä. Mutta oli muuan seikka, joka vaikutti
mieleeni enemmän kuin paraskin puhe, ja se oli ero äidistä. En
koskaan enää saa häntä nähdä, kasvattajaani, jota rakastin -- äitiä.
Ja tämä ajatus nostatti itkun kurkkuuni. Minä astelin Vitaliksen
vierellä ja koetin mielessäni kertoa, mitä hän oli sanonut äsken.
Laskeuduttuamme jyrkän rinteen olimme aavalla tasangolla, joka
ulottui silmänkantamattomiin. Ei taloa, ei puuta, ei muuta kuin
punaista kanervaa ja pieniä pensaita, jotka huojuivat tuulessa.
Turhaa olisi minun yrittää karkuun. Ja minne menisin? Kenen luo? Tämä
valkopartainen vanhus ei ehkä olekaan niin pelottava kuin alussa olin
luullut, hän kenties on hyvinkin hyvä.
Vanhus asteli pitkään ja säännöllisesti, Joli-Coeur olkapäällä,
ja koirat juoksentelivat ympärillämme. Silloin tällöin Vitalis
sanoi niille jonkun ystävällisen sanan, milloin ranskaksi, milloin
toisella kielellä, jota en ymmärtänyt. Ei yksikään niistä näyttänyt
väsyneeltä, niinkuin minä olin kuljettuamme tätä autiota aavikkoa
pitkän ajan. Minä laahustelin jalkojani, ja vaikea minun oli seurata
heitä.
"Nuo sinun saappaasi ovat raskaat", sanoi Vitalis. "Usselissa ostan
sinulle uudet, keveämmät kengät."
Se ilahutti mieltäni.
"Onko Ussel vielä kaukana?"
"Sinä siis haluat kenkiä?" sanoi Vitalis naurahtaen. "Minä ostan
sinulle housutkin, ja samettitakin ja hatun. Toivon, että kyyneleesi
kuivuvat ja jalkasi keventyvät, että jaksat astua kymmenen
kilometriä, mitkä meillä vielä on taivalta."
Taivas oli vetäytynyt pilveen ja pian alkoi tihkusade, jota sitten
kesti herkeämättä. Vitaliksella oli hyvä suoja nahkatakistaan,
jonka alle Joli-Coeur pistäytyi heti, kun tunsi ensimäiset
sadepisarat, mutta koirat ja minä kastuimme pian ihoa myöten. Koirat
pudistelivat vähänväliä veden itsestään, minulla ei ollut edes tätä
luonnon lahjoittamaa etua, niin että minun piti astua vettyneissä
vaatteissani, jotka olivat raskaat ja kylmätkin.
"Tuleeko sinulle helposti yskä?" kysyi Vitalis.
"En tiedä. En muista minulla yskää olleen koskaan."
"Se on hyvä", sanoi Vitalis. "Mutta minä en tahdo panna sinua
vaaralle alttiiksi, niin ettemme nyt kuljekaan edemmäksi tänään.
Tuossa kylässä, joka tuolla näkyy, levähdämme yön."
Kylässä ei ollut majapaikkaa, eikä kukaan tahtonut ottaa suojiinsa
maankulkijaa, jolla oli mukana poika ja kolme koiraa, kaikki
likomärkinä. Pitikö vielä levähtämättä astua kahdeksan kilometriä
Usseliin? Yö oli tulossa, yhä satoi, oli kylmä, ja jalkani olivat
jäykkinä.
Vihdoin muuan talon isäntä laski meidät latoon, mutta sillä ehdolla,
että me emme saa pitää tulta, jonkavuoksi meidän piti antaa hänelle
tulitikkumme. No, olihan meillä edes katto suojanamme, ettei sade
meitä pieksänyt.
Vitalis otti laukustaan leivän, jonka jakoi neljään osaan. Nyt ensi
kerran näin miten Vitalis piti kurissa joukkoaan. Kun me yösijaa
etsiessämme kuljimme talosta taloon, niin Zerbino oli pistäytynyt
muutamaan taloon sisälle ja palasi sieltä leivänkannikka suussa.
Vitalis sanoi sille silloin: "Odotahan iltaa, Zerbino!" Nyt muistin
hänen sanansa, kun leipää leikatessa Zerbino kävi hyvin noloksi.
Me istuimme heinäkasalla, Vitalis ja minä vierekkäin, Joli-Coeur
keskellämme ja koirat edessämme, Capi ja Dolce katsellen isäntäänsä
silmiin, Zerbino allapäin ja korvat hipallaan. "Varas joukosta
pois!" sanoi Vitalis käskevästi. "Menköön loukkoon. Siellä saa maata
illallisetta." Zerbino heti lähti matelevasti vetäytymään loukkoon.
Sinne peittyi heiniin, ihan näkymättömiin, ja me kuulimme vain hienoa
valittavaa vikinää. Vitalis ojensi minulle leipäosani, ja syödessään
hän leikkeli Joli-Coeurille, Capille ja Dolcelle pieniksi paloiksi
heidän osansa.
Kotona näinä viime kuukausina minua ei suinkaan oltu hemmoteltu.
Mutta sittenkin minusta muutos tuntui kovalle. Miten hyvälle tuntui
lämmin velli, jota Barberinin muori keitti joka ilta, niin voitonta
kuin se olikin! Miten mieluista olisi nyt ollut tulen ääressä istua,
miten hyvälle olisi tuntunut mennä vuoteeseen ja pistäytyä huppuun
peitteitten alle! Nyt ei ollut vuodetta, ei peitettä, ja saimme
olla tyytyväisiä, kun oli heiniä. Olin väsyksissäni, jalat rikki
hankautuneet, kylmä värisytti ruumistani märissä vaatteissa.
"Hampaasi kalisevat", sanoi Vitalis, "onko sinun kylmä?"
"On vähän."
Hän avasi laukkunsa. "Minulla ei ole suuria vaatevarastoja, mutta
tuossa on kuiva paita ja takki, riisu määrät yltäsi ja kääriydy
noihin. Peittäydy sitten heiniin, niin pian tulee lämmin ja pääset
uneen."
Kauan aikaa pyöriskelin heinävuoteellani saamatta unta.
Tällaistakohan on oleva joka päivä? Joka päivä marssia sateessa,
maata ladoissa, kärsiä kylmää, ruokana kuiva leipäpala, ei ketään,
joka minua säälisi, ei ketään, joka rakastaisi? Näitä surullisia
ajatuksia pyöritellessäni tunsin kostean henkäyksen kasvoillani.
Ojensin käteni ja tunsin Capin villavan turkin. Capi oli tullut
hiljaa luokseni ja haisteli minua. Sitten se paneusi maata viereeni
ja hyväillen nuoleksi kättäni. Minä hyväilin sitä, ja se laski
käpälänsä minun käteeni. Minä unhotin väsymykseni ja suruni. En ollut
enää yksinäni: minulla oli ystävä.