"No mitä sanoi pormestari?" kysyi äiti, kun astuimme nisään.
"Emme tavanneet", vastasi Barberin. "Neitsyt Maarian kahvilassa oli
tovereita, niin viivähdin siellä, jotta oli myöhäistä enää mennä.
Mutta huomenna lähdemme uudestaan."
Siis ei ollut syntynyt kauppoja tuon koiraherran kanssa. Tiellä
tullessamme olin miettinyt, että eiköhän ole sulaa petosta tämä kotia
palaaminen, mutta tämä epäilys nyt haihtui. Kun huomenna menemme
tapaamaan pormestaria, niin olihan selvää, että Barberin ei ollut
hyväksynyt Vitaliksen tarjousta. Uhkauksista huolimatta olisin
äidille kertonut epäluuloni, mutta en päässyt hetkeksikään hänen
kanssaan kahdenkesken. Barberin oli kotona koko illan, ja minun piti
mennä maata saamatta puhua äidin kanssa. Päätin, että sanon huomenna.
Mutta aamulla herätessäni ei äitiä näkynytkään. Minä hain häntä
kaikkialta, ja Barberin kysyi mitä etsin.
"Äitiä."
"Hän on kylällä eikä tule ennenkuin jälkeenpuolisten."
Tämä sai minut hyvin levottomaksi. Äiti ei ollut puhunut kylälle
menostaan mitään. Ja minkävuoksi hän ei odottanut siihen saakka, kun
mekin lähdemme? Sydäntäni ahdisti salainen pelko, ja minä aavistin
vaaran olevan tarjona. Barberinkin katseli minua tavalla, joka ei
poistanut levottomuuttani. Karttaakseni hänen katsettaan menin
kasvitarhaan. Tämä pieni kasvitarha oli meille varsin suuriarvoinen,
sillä siitä me saimme melkein kaiken elatuksemme: perunoita, papuja,
kaalia, porkkanoita, nauriita. Siinä ei ollutkaan viljelemätöntä
kohtaa. Äiti oli minulle siitä antanut pienen kulmauksen, jota sain
viljellä mieleni mukaan, ja minä sitä hoidinkin huolella ja sanoin
sitä omaksi puutarhakseni. Siinä olin alkanut viljellä muuatta
juurikasvia, joka oli vielä melkein tuntematon seudullamme. Ja olin
nyt juuri tätä kylvöäni katsomassa, kun kuulin Barberinin minua
käskevän. Kiiruhdin sisään ja hämmästyin kovasti, kun siellä näin
Vitaliksen.
Vitalis tuli minua hakemaan, ja sitä varten äiti oli toimitettu
kylälle, ettei hän olisi estämässä. Minä tiesin, ettei minulla ollut
odotettavissa armoa eikä sääliä Barberinilta, ja sen vuoksi menin
Vitaliksen luo: "Hyvä herra, älkää viekö minua, minä rukoilen."
"Mutta poikaseni", sanoi hän minulle lempeästi, "ei sinun ole paha
ollaksesi minun kanssani. Minä en lyö lapsia. Ja sinä saat olla
oppilaitteni kanssa, jotka ovat hyvin mukavia."
"Missään tapauksessa sinä et jää meille!" sanoi Barberin ja tarttui
minua korvasta. "Sinä menet joko herran kanssa tai lastentaloon.
Valitse!"
"Minä jään äidin luo."
"Sinä saat minut raivoon!" tiuskaisi Barberin vihoissaan. "Jos
haluat, että sinut pitää ajaa täältä keppikyydillä, niin siihen minä
olen heti valmis."
"Lapsi kaipaa kasvattajaansa", sanoi Vitalis. "Ei saa lyödä häntä sen
vuoksi. Hänellä on hellä sydän, ja se on hyvä merkki."
"Jos rupeatte häntä säälimään, niin hän alkaa ulvoa yhä kovemmin."
"No niin, päätetään asia." Ja Vitalis levitti pöydälle kahdeksan
viidenmarkan rahaa, jotka Barberin vikkelästi pisti taskuunsa. "Missä
hänen vaatteensa ovat?" kysyi Vitalis.
Barberin antoi pienen, siniseen nenäliinaan sidotun mytyn. Vitalis
aukaisi mytyn ja katsoi, mitä siinä oli. Siinä oli kaksi paitaa ja
yhdet housut. "Me olimme sopineet, että te annatte hänen vaatteensa,
mutta täällähän ei ole kuin rääsyjä."
"Sen enempää hänellä ei ole."
"Jos kysyn lapselta, niin hän sanoo, että te ette puhu totta.
Mutta minulla ei ole halua eikä aikaa väittelemään. Pitää joutua
taipaleelle. No niin, poikaseni. Mikä on nimesi?"
"Remi."
"No niin, Remi, ota myttysi ja eteenpäin, mars!"
Minä ojensin käteni häntä kohden, sitten Barberinia kohden, mutta
kumpikin käänsi päänsä pois, ja minä tunsin Vitaliksen tarttuvan
käteeni. Täytyi lähteä. Mennessäni katselin ympärilleni. Kyyneleet
sumensivat silmäni, en nähnyt ketään, jolta pyytää apua. Ei yhtään
ihmistä tiellä eikä näkyvissä. Minä aloin huutaa: "Äiti!" Kukaan ei
vastannut, ja ääneni sammui nyyhkytykseen. Täytyi seurata Vitalista,
joka ei hellittänyt kädestäni.
Kohtaloni oli ratkaistu.
"No, Remi, astutaanpa nyt, lapseni", sanoi Vitalis ja veti minua
kädestä.
Minä astuin hänen vierellään. Hän ei kävellyt kiireesti, vaan asetti
askeleensa minun kulkuni mukaan. Tie kohosi kiemurrellen vuoren
kuvetta. Tien käänteessä näin kotitalon, joka pieneni pienenemistään.
Usein olin juossut tätä tietä ja tiesin, että viimeisessä mutkassa
näin vielä kerran talon, mutta sitten en enää muutamia askeleita
kuljettuamme. Edessäni oli tuntematon maailma, takanani talo, jossa
olin tähän asti elänyt niin onnellisena ja jota varmaankaan en enää
koskaan näe. Vuoren rinnettä oli pitkältä, mutta vihdoinhan se
loppui, ja olimme harjalla.
"Antakaa minun vähän levähtää", pyysin häneltä.
"Levähdä vain, poikaseni." Ja nyt hän ensi kerran hellitti käteni.
Mutta samalla näin hänen katsovan Capiin ja antavan merkin. Capi
heti asettui viereeni ja oli vahtinani. Minä asetuin istumaan tien
laitamalle.
Allamme oli laakso, josta olimme nousseet, ja siellä niittyjen
ja metsän seasta näkyi kotitalo ja kaikki aivan selvään, vaikka
pienempänä. Pihalla astuskeli kana, joka näytti pieneltä kyyhkyseltä.
Rakennuksen päässä oli pölkky, jota olin käyttänyt hevosenani. Puro
kimaltelevana vyönä kulki viheriässä ruohikossa, ja sen varrella
tiesin olevan kaivamani kanavan, johon olin rakentanut vesimyllyn.
Kaikki oli tavallisella paikallaan, tuolla käsikärryni, tuolla
aurani, joka oli tehty käyristä puunoksista, tuolla kaniinikoppini ja
tuolla oma kasvitarhani. Nyt kun muutaman askeleen siirrymme, kaikki
katoaa näkyvistäni.
Siinä katsellessani huomasin valkoisen päähineen tiellä, joka kylältä
johti talollemme. Päähine katosi metsän taakse, mutta tuli taas
pian näkyviin. Siellä tuli äiti, minä tunsin hänen päähineensä. Hän
se oli. Hän kulki kiireesti, aivan kuin olisi ollut kotia tulinen
hoppu. Hän työnnälti veräjän auki ja juoksujalassa kiiruhti pihan
poikki. Sisällä hän ei viipynyt kauan, ja tultuaan taas pihalle hän
alkoi juosta sinne tänne. Hän haki minua, ja minä aloin kaikin voimin
huutaa: "Äiti! Äiti!" Ääneni ei kuulunut sinne alas asti, se hukkui
ilman avaruuteen.
"Mikä sinua vaivaa?" sanoi Vitalis. "Oletko hullu?" En vastannut
sanaakaan, silmäni olivat kiinni Barberinin emännässä. Mutta tämä ei
arvannut minun olevan niin lähellä eikä huomannut nostaa päätään.
Hän meni tielle uudelleen ja katseli joka puolelle. Minä huusin
yhä kovemmin, mutta turhaan. Nyt Vitaliskin arvasi asian ja tuli
viereeni. Hän heti huomasi valkoisen päähineen. "Poika raukka", sanoi
hän hiljaisella äänellä.
Rohkaistuneena hänen sanoistaan rukoilin: "Antakaa minun palata
kotia, minä rukoilen teitä."
"Kun olet jo levähtänyt, poikaseni, niin lähdetään taipaleelle", hän
sanoi ja tarttui käteeni.
Minä koetin irrottautua, mutta hän piteli lujasti. "Capi, Zerbino!"
kutsui hän koiria, ja molemmat tulivat ympärilleni, Capi edelle ja
Zerbino jälkeen.
Minä käännyin katsomaan taakseni. En nähnyt enää laaksoa enkä
kotitaloa, ainoastaan kaukana siintäviä vuorenharjuja, jotka
kohosivat taivaslaelle, ja katseeni katosi äärettömään avaruuteen.