Aamulla herätessäni heti ensimäiseksi koettelin sänkyäni ja katselin
ympärilleni, että oliko minut viety. Barberin ei koko aamuna puhunut
minulle mitään, ja minä aloin uskoa, että hän oli luopunut koko
aikeestaan. Mutta puolenpäivän aikaan hän käski minun ottaa lakkini
ja tulla hänen mukaansa. Minä säikähdin ja käännyin katsomaan äitiä
rukoillakseni häneltä apua. Hän salaa viittasi minua tottelemaan,
mutta samalla hän teki kädellä liikkeen, joka minua rohkaisi. Ja
sanaa puhumatta lähdin Barberinin mukaan. Koko sillä pitkällä
matkalla, joka meiltä oli kylään, hän ei puhunut minulle sanaakaan.
Hän vain asteli edellä, pää kallellaan, vähänväliä silmäsi taakseen,
että tulinko minä siellä hänen jäljessään. Kylässä kaikki ohikulkevat
katselivat meitä, sillä minä olin vastahakoisen näköinen kuin
kahlekoira.
Kun menimme kahvilan ohi, niin ovella seisova mies kutsui Barberinia
tulemaan sisään. Barberin tarttui minua korvasta ja pyöräytti
edellään menemään. Minusta tuntui hyvin huojentavalta. Kahvila ei
minusta tuntunut niin vaaralliselta paikalta, ja toisekseen olin
pitkät ajat tuuminut mielessäni uteliaana, että mikähän se on tuo
Neitsyt Maarian ravintolan kahvila. Usein sivu kulkiessani olin
kuullut sieltä laulua ja huutoa, niin että akkunat tärisivät. Mitähän
siellä tehtiin? Nyt saan nähdä.
Barberin istahti pöydän ääreen isännän kanssa, joka meidät oli
käskenyt sisään, ja minä istahdin kamiinin luo ja katselin
ympärilleni. Toisella puolen huonetta, minua vastapäätä, oli
suurikasvuinen, valkopartainen ukko, joka oli niin hullunkurisessa
puvussa, etten moista ollut vielä nähnyt. Päässä harmaja
huopahattu, koristettu punaisilla ja viheriöillä sulilla, hihaton
lammasnahkatakki, karvapuoli sisällepäin. Sen alta näkyi toisen
takin samettiset hihat, jotka ennen aikaan lienevät olleet siniset.
Villaiset säärystimet ulottuivat polviin asti ja olivat pauloitetut
punaisilla nauhoilla, jotka kiertelivät ristiin säärien ympäri.
Hän istui tuolilla, nojaten kyynärpäällä toisen jalan varaan
koukistettuun polveen, leuka kämmenpään varassa. En vielä ikänäni
ollut nähnyt ihmistä niin liikkumattomana; hän oli aivan kuin
mikähän puusta tehty pyhimys kirkossamme. Hänen tuolinsa alla istui
kolme koiraa hievahtamatta. Niistä oli kaksi villakoiraa, toinen
valkoinen, toinen musta, ja kolmas oli pieni, vikkelän ja lempeän
näköinen. Valkoisella villakoiralla oli päässä vanha sotamieslakki,
joka oli nahkahihnalla kiinnitetty leuan alle. Minä katselin ukkoa
uteliaana ja ihmeissäni, ja sillä aikaa Barberin ja kahvilan isäntä
puhelivat matalalla äänellä, mutta minä kuulin, että oli kysymys
minusta. Barberin sanoi lähteneensä viemään minua pormestarin luo,
että tämä toimittaisi vaivaishoidolta maksun minun kasvattamisestani.
Tämän siis äiti oli saanut aikaan, ja minä ymmärsin heti, että jos
Barberin saisi jotakin maksua siitä, että piti minua luonaan, niin
minun ei tarvitsisi pelätä enää. Tuo vieras vanhus, vaikka ei siltä
näyttänytkään, kuunteli myöskin tätä keskustelua. Yhtäkkiä hän
viittasi kädellään minua ja sanoi Barberinille:
"Tämäkö poika se on teille vaivaksi?"
"Se juuri."
"Ja uskotteko, että paikkakuntanne vaivaishoitohallitus rupeaa
maksamaan?"
"Totta kai, kun tällä ei ole vanhempia, ja kun tämä on ollut minun
elätettävänäni, niin jonkun kai täytyy maksaa hänen edestään, sehän
on oikeus ja kohtuus, eikö niin?"
"Kai, kai, mutta luuletteko, että kaikki, mikä on oikein ja
kohtuullista, myöskin tehdään? Minä uskon, ettette koskaan saa
maksua, jota pyydätte."
"No sitten poika saa mennä lastentalolle."
"Minä ehkä tietäisin keinon, miten hänestä pääsette ja voitte vähän
hyötyäkin", sanoi vanhus jonkun aikaa mietittyään.
"Neuvokaa se keino, niin minä tarjoan pullon viiniä ja oikein hyvällä
sydämellä."
"Käskekää tuoda pöytään", sanoi ukko siirtyen pöytään. la samalla
hänen nahkatakkinsa povi liikkui kummallisesti, niin että minä
luulin hänellä olevan povessakin koiran. Katselin ukkoa ja pelkäsin
kauheasti. "Te ette halua enää elättää tätä poikaa, sillä hänestä on
teille kulunkia, eikö niin? Antakaa poika minulle."
"Teille?"
"Niin, tehän haluatte hänestä päästä."
"Tuollainen lapsi, kaunis lapsi, sillä hän on kaunis, katselkaa.
Remi, tule tänne!"
"No, älä pelkää, poikaseni", sanoi ukko.
"Katselkaa, eikö hän ole kaunis poika", sanoi Barberin.
"Minä en tahdo väittää, että hän on ruma. Jos hän olisi ruma, niin en
ottaisi häntä; minä en halua mitään kummitusta."
"Jospa tämä olisikin joku kaksipäinen kummitus, tai edes kääpiö..."
"Niin ette lähettäisikään häntä lastentalolle", keskeytti ukko.
"Te tiedätte, että kummituksilla saa rahaa, joko vuokraamalla tai
kulkemalla itse niitä näyttelemässä, Mutta tämä on vain tavallinen
lapsi, hänestä ei ole mitään hyötyä."
"Mutta hän on hyvä työtä tekemään", Barberin nyt kehui.
"Hän on heikko työntekijäksi."
"Heikko! Joka on vankka kuin pässi, roteva ja terve. Katsokaahan
jalkoja, oletteko nähnyt noin suoria jalkoja koskaan?" Ja Barberin
nosti päällystakkini helmoja.
"Liian hienot jalat."
"Ja käsivarret", kehui yhä Barberin, "koetelkaahan hänen
käsivarsiaan."
Ukko laihalla kädellään kopeloi jalkojani ja käsivarsiani, pudisti
päätään ja oli hyvin tyytymättömän näköinen. Ihan näin kävi, kun
lehmänkauppoja tehtiin. Lehmän ostajakin kopeloi Kullanomenaa,
pudisti päätään tyytymättömänä ja moitiskeli, mutta lopuksikin osti.
Ostaakohan tämä ukkokin minut? Äiti! Äiti! Mutta hän ei ollut täällä
minua puolustamassa. Minä seisoin siinä pöydän päässä, ja minua
vedettiin ja työnnettiin kauppaa tehtäessä. Vihdoin ukko sanoi:
"Minä otan hänet. Mutta minä en osta, vaan vuokraan ja maksan teille
kaksikymmentä markkaa vuodessa."
"Ainoastaan kaksikymmentä markkaa!"
"No, siinä on tarpeeksi, ja minä maksan etukäteen."
Siinä tingittiin ja väiteltiin. Ukko kaivoi kukkarostaan neljä viiden
markan hopearahaa ja heläytti ne pöydälle.
"Mutta ajatelkaa", huudahti Barberin, "jos jonakuna päivänä tämän
pojan vanhemmat ilmestyisivät."
"No, mitä sitten?"
"Siitä olisi hyötyä niille, jotka ovat lapsen kasvattaneet. Jos en
sitä olisi toivonut, niin en olisi häntä koskaan ottanutkaan."
"Ja senvuoksi te nyt ajatte pojan kadulle, ettette enää usko hänen
vanhempainsa ilmestyvän. No, sovitaan niin, että jos ilmestyvät, niin
jaamme saaliin kahtia, ja minä maksan vuokraa kolmekymmentä markkaa."
"Antakaa neljäkymmentä."
"En, sillä minun ei kannata maksaa enempää siitä työstä, johon hän
tulee."
"No, mitä hänellä teetätte?"
"Hän tulee signor Vitaliksen seurueeseen."
"Missä se seurue on?"
"Signor Vitalis olen minä, niinkuin voinette aavistaa, ja seurueeni
esittelen teille heti, kun niin haluatte siihen tutustua." Hän avasi
lammasnahkatakkinsa ja otti povestaan oudon näköisen eläimen. Se
ei ollutkaan koira, niinkuin olin luullut. Tuollaista olentoa en
ollut eläissäni nähnyt, ja minä katselin sitä tyhmistyneenä. Sillä
oli punainen, kultareunuksilla koristettu pusero, mutta karvaiset
käsivarret ja jalat olivat paljaina.
"Hoo, inhottava apina!" huudahti Barberin.
"Kas tässä on joukkoni ensimäinen", sanoi Vitalis, "herra Joli-Coeur,
Jalosydän. Joli-Coeur, ystäväni, tervehtikää seuraa." Joli-Coeur
nosti käden huulilleen ja lähetti meille sormisuukkosia. "Ja tässä",
jatkoi Vitalis viitaten valkoista villakoiraa, "on signor Capi, jolla
on kunnia esittää ystävänsä arvoisalle yleisölle. -- Capi! Esittely!"
Valkea villakoira, joka tähän asti oli ollut hyvin hiljaa, hypähti
vikkelästi jaloilleen, nousi takakäpälilleen, pani etukäpälät
ristiin rinnalleen ja sitten kumarsi isännälleen niin syvään, että
sotilaslakki kosketti maata. Tämän tehtyään se kääntyi tovereihinsa
ja toisella käpälällään viittasi niitä tulemaan. Toiset koirat,
jotka koko ajan herkeämättä katsoivat tarkkaavasti toveriaan,
nousivat heti pystyyn ja etukäpälillä pidellen toisistaan astuivat
arvokkaasti kuusi askelta eteenpäin, sitten kolme askelta taaksepäin
ja tervehtivät yleisöä.
"Tällä, jonka nimi on Capi", jatkoi Vitalis, "on ennen ollut nimenä
Capitano, joka italiankielellä merkitsee päällikköä. Tämä on älykkäin
näistä kaikista ja välittää näille minun käskyni. Tämä nuori, musta
keikari on signor Zerbino, joka merkitsee: kohtelias, siivo, kaunis,
ja sen nimen se ansaitsee kaikissa suhteissa. Tämä nuori, kainon
näköinen henkilö on signora Dolce, ihastuttava englannitar, joka
ei suinkaan varastamalla ole saanut suloutta merkitsevää nimeänsä.
Näiden merkillisten seuralaisteni kanssa minä kierrän maailmaa
ansioikseni, ansaiten milloin enemmän, milloin vähemmän, miten
milloinkin onnistaa. -- Capi!"
Koira pani käpälänsä ristiin.
"Capi, tulkaa tänne, ystäväni, ja olkaa niin hyvä, erinomaisen
hyvä, minä pyydän -- minä puhun ylhäisille henkilöille aina näin
kohteliaasti -- olkaa hyvä ja sanokaa tälle nuorelle pojalle, joka
teitä katsoo silmät pyöreinä, paljonko kello on."
Capi tuli isäntänsä luo, pisti käpälänsä lammasnahkatakin alle, veti
sieltä esiin hopeakellon, katsoi siihen ja haukahti kaksi kertaa
hyvin terävästi ja sitten kolme kertaa heikosti. Kello oli kaksi ja
kolme neljännestä.
"Aivan oikein", sanoi Vitalis, "kiitoksia paljon, signor Capi. Olkaa
nyt niin hyvä ja kutsukaa signora Dolce köydellä tanssimaan tässä
vähän huviksemme."
Capi heti pisti käpälänsä isänsä poveen, josta veti köyden. Sitten
se antoi merkin Zerbinolle, joka heti asettui Capia vastapäätä
seisomaan. Capi viskasi köyden toisen pään Zerbinolle, ja sitten ne
yhdessä alkoivat sitä pyörittää. Kun köysi oli päässyt säännöllisesti
pyörimään, niin Dolce syöksähti keskelle ja alkoi hyvin ketterästi
hypähdellä katsoen kauniilla silmillään isäntäänsä.
"Te näette", Vitalis sanoi, "että minun oppilaani ovat hyvin
nerokkaita. Mutta niiden nero ei tule oikein näkyviin, jollei ole
vertailua. Ja senvuoksi otan minä tämän pojan seurueeseeni. Hän
näyttelee tyhmyrin osaa, ja minun oppilaitteni nerokkaisuus huomataan
selvemmin."
"Hoo! Tyhmyrin osaa", keskeytti Barberin.
"Niin, siihen tarvitaan älyä", Vitalis sanoi, "ja minä luulen,
että tämä poika ei ole tyhmä, kunhan hän vain saa vähän opetusta.
Ja pianhan nähdään. Jos hän on älykäs, niin hän ymmärtää, että
hänen onnekseen on, kun pääsee kulkemaan signor Vitaliksen kanssa,
kiertämään Ranskassa ja kymmenissä muissa maissa, viettämään vapaata
elämää, joka on toista kuin kuljeksia härkäin jäljissä aina samoilla
seuduilla aamusta iltaan. Jos hän ei ole älykäs, niin hän itkee ja
huutaa, ja kun Vitalis ei välitä tyhmistä lapsista, niin hän ei ota
sellaista mukaansa. Sellainen lapsi saa mennä lastentaloon, jossa on
ankara työ ja ruokaa niukalta."
Signor Vitaliksen oppilaat olivat tosin hyvin hupaisia, ja varmaan
oli hauskaa aina nähdä uusia seutuja, mutta minun olisi pitänyt
jättää äiti. Mutta jos kieltäyn, niin minut viedään lastentaloon.
Seisoessani siinä neuvotonna, kyynelten vuotaessa silmistäni, Vitalis
taputteli minua poskelle ja sanoi lempeästi: "Kas niin, poika
ymmärtää, koska ei huuda. Tuohon pieneen päähän tulee järkeä, ja
huomenna..."
"Hyvä herra", sanoin hänelle, "antakaa minun jäädä äidin luo, minä
pyydän!" Mutta en saanut enempää sanotuksi, kun Capi keskeytti
ruveten kauheasti haukkumaan, ja samalla se syöksähti pöydän luo,
jolla apina istui. Sillä aikaa kuin kaikki olivat kääntyneinä minuun,
apina käytti hyväkseen tilaisuutta, otti hiljaa isäntänsä viinilasin
ja rupesi juomaan. Mutta Capi oli huomannut apinan viekkaan aikeen ja
esti sen siitä.
"Herra Joli-Coeur", sanoi Vitalis ankarasti, "te olette aika
herkuttelija ja velikulta. Menkää tuonne loukkoon ja kääntykää
seinään päin. Ja te, Zerbino, olkaa vartioimassa. Jos hän
liikahtaakaan, niin antakaa hänelle tarpeellista kuritusta. Ja te,
herra Capi, olette hyvä koira, antakaa minulle käpälänne kiittääkseni
teitä." -- Apina totteli, ja Capi hyvillään ja ylpeänä ojensi
käpälänsä isännälleen. "No nyt", jatkoi Vitalis, "ryhdytäänpä taas
asiaamme. Minä siis annan teille kolmekymmentä markkaa."
"Antakaa neljäkymmentä", tinki Barberin.
Syntyi keskustelu taas, mutta Vitalis keskeytti pian: "Pojalla
varmaan on täällä ikävä", hän sanoi. "Menköön tuonne pihalle
leikkimään." Ja hän antoi samalla merkin Barberinille.
"Niinpä vainenkin", sanoi Barberin, "mene pihalle, mutta pysy siellä
niin kauan kuin sinua käsken, muuten julmistun."
Minulla ei ollut muutakaan neuvoa kuin totella, ja minä lähdin
pihalle. Mutta eihän minua tietysti haluttanut leikkiä. Istahdin
kivelle ja jäin miettimään. Minun kohtaloni tällä hetkellä
ratkaistaan. Mitenkähän käy? Kylmä karsi ruumistani. -- Runsaan
tunnin kuluttua Barberin tuli pihalle. "No, lähdetään nyt kotia",
sanoi hän minulle.
Kotia! Minä siis sainkin jäädä kotia, äidin luo? Minua halutti kysyä,
mutta en uskaltanut, sillä hän näytti olevan hyvin pahalla tuulella.
Kuljettiin sanaa puhumatta. Mutta vähää ennen kuin tultiin kotia,
hän pysähtyi ja kääntyi minuun. "Kuule sinä!" hän sanoi minulle ja
nipisti koivista. "Jos sinä puhut sanaakaan tästä, niin sinun käy
huonosti. Muista siis, että pidät suusi kiinni!"