Hän riensi vuoteeni luo.
"Ethän anna minua viedä lastentalolle?"
"En, en, pikku Remini, en!" Hän suuteli minua hellästi ja sulki
syliinsä. Hänen hyväilynsä rohkaisi minua ja pysähdytti kyyneleeni.
"Sinä et nukkunutkaan?" sanoi hän minulle leppeästi.
"En saanut unta."
"Sinä siis kuulit kaikki, mitä Jérome sanoi?"
"Kuulin. Sinä et siis ole minun äitini, vaan eipä hänkään ole minun
isäni!"
Toisesta olin pahoillani, mutta toisesta hyvilläni.
"Sinä olet ollut minulle kuin oma lapsi, niin että en ole
hennonut sinulle sanoa, miten asia oikeastaan on", selitti äiti.
"Vanhemmistasi ei tiedetä mitään. Kun Jérome Parisissa eräänä
aamuna pimeän hämyssä meni työhön, niin hän kuuli lapsen itkua
muutaman talon puutarhan porttikäytävästä ja huomasi lapsen makaavan
portinpielessä. Kun Jérome katseli ympärilleen saadakseen apua,
niin hän näki muutaman miehen lähtevän suuren puun takaa ja menevän
tiehensä. Mies epäilemättä oli piiloutunut sinne katsomaan, tuliko
joku ottamaan lapsen, jonka hän oli pannut portinpieleen. Jéromen
siinä miettiessä, mitä tuli tehdä, saapui toisia työmiehiä, ja
päätettiin viedä lapsi poliisikonttoriin. Lapsi oli jonkun kuuden
kuukauden vanha, ja kaikki vaatteet ja vaipat, joihin hän oli
kääritty, osottivat, että hän oli rikkaitten vanhempain lapsi.
Hänet oli ehkä varastettu ja sitten jätetty. Niin poliisikomisarius
selitti. Komisarius kirjoitti kaikki, mitä Jérome tiesi, ja myöskin
selityksen lapsen vaatteista, joissa ei ollut mitään nimeä, ja sanoi
lähettävänsä lapsen löytölastentaloon, jollei joku läsnäolevista
tahtoisi ottaa. Vanhemmat varmaan hakevat lastaan ja maksavat
runsaasti sille, joka on ottanut lapsen hoitoonsa, oli komisarius
selittänyt. Ja siihen oli Jérome sanonut, että hän ottaa. Minulla oli
silloin juuri samanikäinen lapsi, mutta minun ei ollut vaikea ruokkia
kahtakin. Ja niin minusta tuli äitisi. Kolmen kuukauden kuluttua oma
lapseni kuoli ja minä kiinnyin sinuun yhä enemmän. Minä unhotin, että
sinä et ole omani. Ikävä asia, ettei Jérome voinut unhottaa, vaan
kolmen vuoden kuluttua, kun vanhempasi eivät tulleet sinua noutamaan,
tai eivät olleet sinua löytäneet, hän käski viedä sinut lastentaloon.
Sinä olet kuullut, minkävuoksi hänen käskyään en ole totellut."
Minä tartuin hänen kaulaansa: "Älä anna, äiti, hänen minua viedä,
ethän anna? Minä rukoilen sinua."
"Ei sinua, lapseni, viedä. Minä pidän siitä huolen. Jérome ei ole
paha ihminen, sen sinä vielä näet. Suru ja toimeentulon huolet ovat
hänen mielensä katkeroittaneet. Mutta me teemme työtä, sinä myöskin."
"Minä teen mitä vain tahdotte. Vaan ei lastentalolle!"
"Ei, ei. Mutta mene nyt nukkumaan, ettei hän tapaa sinua valveilla."
Suudeltuaan minua hän käänsi minut seinään päin. Minä olisin tahtonut
nukkua, mutta mieleni oli niin kiihtynyt, että uni ei tullut. --
Barberinin emäntä ei siis ollut äitini, ja kuitenkin hän oli niin
hyvä ja niin lempeä. Mutta kukahan oli äitini? Olisiko hän vielä
parempi ja lempeämpi? Se on mahdotonta. Mutta sen ymmärsin, että isä
ei olisi voinut olla niin julma kuin Barberin eikä minua katselisi
sellaisella silmällä eikä uhkaisi kepillä. Ja hän aikoi viedä minut
lastentalolle. Voikohan äiti estää?
Kylmä kalisutti hampaitani. Enkä minä saanut unta. Ja Barberin pian
tulee kotia! Mutta onneksi hän ei tullutkaan niin pian kuin oli
aikonut, ja minä olin nukahtanut ennen hänen tuloaan.