Menin tervehtimään, mutta hän kohotti keppinsä. "Mikä tämä on?" hän
sanoi. "Sinä minulle sanoit..."
"Niin sanoin", keskeytti äiti, "vaan se ei ollut totta, sillä kun..."
"Vai niin!" sanoi mies ja lähestyi minua keppi pystyssä, ja minä
vaistomaisesti vetäysin syrjään.
Mitähän minä olin tehnyt? Minkävuoksi hän minua niin kohteli?
"Huomaan, että pidätte laskiaista", hän sanoi. "Sehän sattuikin
mainiosti, sillä minun on tuima nälkä. Mitä on illalliseksi?"
"Paistan kakkua."
"Niinpä näkyy, vaan kakulla et sammuta nälkää mieheltä, joka on
tallustellut kolmattakymmentä penikulmaa."
"Mutta muutakaan ei ole. Emmehän osanneet arvata, että tulet."
"Eikö mitään illalliseksi?" mies ihmetteli ja katseli ympärilleen.
"Onhan tuossa voita." Hän silmäili kattoon, jossa aina oli ollut
sianlihaa riippumassa. Mutta nyt sillä kohtaa ei ollut pitkiin
aikoihin ollut kuin tyhjä koukku. Orressa riippui sipulikimppuja.
Hän pudotti niitä sauvallaan muutamia. "Neljä viisi sipulia ja
kipene voita, niin saadaan hyvä herkku", hän sanoi. "Ota pois
kakkulaitoksesi pannusta ja paista sipulia!"
Äiti ei puhunut sanaakaan, alkoi vain joutuisasti hommata mitä
miehensä käski. Ja mies istahti siksi aikaa penkille uuninloukkoon.
Minä en ollut uskaltanut liikahtaa siitä, mihin olin paennut. Istuin
pöytää vasten nojallani ja katselin miestä. Hän oli viidenkymmenen
vaiheilla ja tuiman näköinen, hyvin karkeakasvoinen. Pää oli
kallellaan oikealle olkapäälle, varmaankin saamansa vamman takia, ja
se teki hänet vielä oudomman näköiseksi. -- Äiti oli asettanut taas
pannun tulelle.
"Tuon vertaisella voillako aiot sen laatia?" kysyi mies, sieppasi
voilautasen ja kaasi kaiken voin pannuun.
Ajattelin, että tuoko mies, joka näytti olevan niin julma, olisi isä?
Isä! Tätä sanaa pyörittelin mielessäni. Minä en ollut koskaan oikein
ajatellut tarkalleen, mikä isä on. Mutta katsellessani tätä, joka oli
kuin pilvistä pudonnut, tunsin tuskallista pelkoa.
"Siinä sinä istut kuin mikähän patapölkky. Pane lautasia pöytään!"
tiuskaisi mies minulle.
Tottelin kiireellä. Keitos oli valmis. Muori kaatoi sen lautasille.
Mies tuli pöytään ja alkoi syödä, silmäten minua vähänväliä. "Eikö
tuo tavallisestikaan syö tuon enempää?" kysyi hän viitaten minua
lusikallaan.
"Kyllä hän on hyvä syömään", vastasi äiti, joka kulki edestakaisin
valmiina palvelemaan miestään.
"Sitä pahempi! Kunpa ei edes söisi", murisi hän ja tikasi minulle
sitten: "Sinun ei siis ole nyt nälkä?"
"Ei."
"No laittaudu nukkumaan siitä, ja heti, muuten minä suutun."
Niin meilläkin kuin muissa maalaistaloissa oli sama huone keittiönä
ja makuuhuoneena. Peräloukossa oli äidin sänky ja toisessa minun.
Minä riisuin kiireesti ja pistäysin maata. Mutta ei sitä vain nukuta
käskyn mukaan. Minä olin siksi levoton, peloissani ja allamielin,
että uni pysyi ulohtaalla. Tämäkö mies olisi isäni! Minkävuoksi hän
minua sitten kohteli noin ankarasti? Nenä puristettuna sängynselkää
vasten, minä koetin karkottaa näitä ajatuksia mielestäni ja nukkua,
niinkuin oli käsketty, mutta se oli mahdotonta! Kotvasen kuluttua
kuulin jonkun tulevan vuoteeni luo. Raskaista askelista huomasin
heti, ettei se ollut äiti. Kuuma henkäys tuntui niskassani.
"Nukutko?" kuului käheä ääni.
Minä en uskaltanut vastata.
"Hän nukkuu", sanoi äiti. "Hän nukkuu heti kun vuoteelleen kaatuu.
Voit huoleti puhua."
Minun olisi pitänyt sanoa, etten nuku, mutta enhän uskaltanut.
"No miten on sinun oikeusjuttusi?" kysyi äiti.
"Olen hävinnyt. Tuomarit sanoivat, että oli oma syyni, kun olin
telineitten alla, niin että rakennuttaja ei ole velvollinen maksamaan
minulle mitään korvausta." Hän löi nyrkkiä pöytään vihan vimmassa.
"Rahamme ovat menneet", sanoi hän. "Minä olen raajarikko, kurjuus
käy meitä ahdistamaan. Eikö siinä ole jo kylliksi. Mutta kun tulen
kotia, niin täällä on vielä elätti, tuo poika. Minkävuoksi et tehnyt
niinkuin olin käskenyt? Hä?"
"En voinut."
"Et ole voinut viedä löytölasten talolle?"
"Ei sitä niinkään vain helposti voi viedä lasta, jota rakastaa."
"Eihän se ole sinun lapsesi."
"Minä aioin hänet viedä, mutta lapsi tuli sairaaksi, enkä voinut
häntä silloin viedä sinne kuolemaan."
"Kuinka vanha hän nyt on?"
"Kahdeksan vuoden."
"Sillä iällä hänen ei ole enää hauska mennä sinne, mutta ei auta."
"Jérome, sinä et vie poikaa sinne."
"Mikä estäisi? Luuletko, että voimme elättää häntä koko ikänsä."
Syntyi hetkeksi äänettömyys, ja minä sain vetää henkeä. Olin niin
levoton, että olin aivan tukehtua.
"Kylläpä olet Parisissa muuttunut, Jérome", sanoi äiti vihdoin.
"Parisissa olen muuttunut, se on tosi, minusta on siellä tullut
raajarikko. Ja miten nyt tulemme toimeen, miten elämme? Meillä ei
ole rahoja, lehmä on myyty. Ja kun meillä ei ole mitä syödä, niin
pitäisikö olla vielä elätettävä lapsi, joka ei ole edes omamme?"
"Hän on ahkera, viisas ja hyväsydäminen. Hän meitä vielä auttaa, kun
varttuu."
"Siihen on aikoja, ja millä siihen asti elätämme?"
"Mutta jos hänen vanhempansa tulisivat häntä hakemaan, niin mitä
sanoisit?"
"Jos hänellä olisi vanhempia, niin totta kai jo kahdeksassa vuodessa
olisivat ehtineet hakea ja löytää. Ovat ehkä kuolleet."
"Vaan jos eivät ole? Ja jos jonakuna päivänä tulevat kysymään? Niin
minusta tuntuu, että tulevat."
"No, jos tulevat, niin neuvomme heidät lastentalolle. Ja sinne vien
pojan huomenna. Nyt lähden tervehtimään Francoista. Tunnin kuluttua
palaan."