Olin löytölapsi. Mutta olin jo kahdeksanvuotias, kun vielä olin
siinä luulossa, että minulla oli äiti niinkuin muillakin lapsilla,
ja äitinäni pidin Barberinin emäntää. Sillä aina kun itkin, hän
sulki minut syliinsä ja hyvitellen keinutteli minua, kunnes
kyyneleeni kuivuivat. Ja kun joulukuun lumiset tuulet pyryttivät
akkunat valkoisiksi, niin hän palelevia käsiäni ja jalkojani hieroi
lämpöisillä käsillään. Kun kesäisin, ollessani tien laitamilla tai
kankaalla paimentamassa lehmäämme, minut yllätti rankkasade, niin
hän kiiruhti minua vastaan ja suojasi minut hameellaan, käärien sen
hartioilleni. Ja aina hän minulle puheli, minua katseli ja hyväili ja
nuhteli lempeästi.
Kylä, jossa asuimme, oli nimeltään Chavanon. Se on keskisen Ranskan
köyhimpiä seutuja. Kaikkialla vain laajoja kanervanummia ja korkeita
kankaita, joissa tuimat tuulet pieksävät käyräoksaisia vaivaispuita,
joita hapsottaa siellä täällä. Oikeita puita ei näe kuin laaksoissa,
missä jokivarrella on kapeita hedelmällisiä maakaistaleita. Siellä
kasvaa suuria kastanjoita ja tanakoita tammia. Muutamassa tällaisessa
laaksossa virtavan puron varrella oli talo, jossa vietin lapsuuteni
ensimäiset vuodet. -- Kahdeksanteen ikävuoteeni saakka en ollut
koskaan nähnyt talon isäntää. Tämä nimittäin oli kivityöntekijä,
ja niinkuin useimmat tämän seudun miehistä, oli hän työansioilla
Parisissa. Eikä hän ollut käynyt kotonaan koko minun muistini aikana.
Hän vain lähetti silloin tällöin jonkun kotia palaavan toverinsa
mukana tietoja: "Miehenne on terveenä, työ käy hyvin, ja hän lähetti
nämä rahat teille."
Siinä hänen terveisensä. Työ pidätti häntä siellä, sillä hän aikoi
koota rahoja vanhojen päiväin varaksi, jotta voisi elellä vaimonsa
kanssa huolettomia päiviä, kun ei enää kykene työhön.
Muutamana marraskuun päivänä illan suussa, ollessani puita
pilkkomassa, tuli eräs mies ja pysähtyi veräjälle, jonka yli katseli
minua ja kysyi, asuiko tässä Barberinin emäntä. Käskin hänen käydä
taloon. Hän työnsi veräjän auki, joka vinkui saranoissaan, ja sitten
hän verkalleen asteli talolle. "Terveisiä Parisista", sanoi hän.
Nuo yksinkertaiset sanat olin kuullut jo monastikin, mutta minusta
niissä oli nyt eri sävy kuin ennen, jolloin aina jatkona oli:
"Miehenne on terveenä ja työ sujuu hyvin."
"Hyvä Jumala", Barberinin emäntä huudahti kädet ristissä, "Jéromen on
varmaan käynyt huonosti!"
"Niin on, vaan ei ole toki syytä noin säikähtyä. Miehenne on
loukkautunut, se on tosi, vaan ei hän kuollut ole. Kuitenkin jäänee
raajarikoksi iäkseen. Tätä nykyä hän on sairaalassa, jossa minäkin
olin. Olimme siellä vierustovereita, ja kun lähdin kotia, niin hän
pyysi minua sivumennessäni pistäytymään täällä kertomassa, miten
asiat ovat."
Mies kertoi meille, miten Barberin oli ollut musertua kaatuneiden
telineiden alle.
Barberinin emäntä olisi halunnut lähteä Parisiin, mutta matka
oli pitkä ja kallis. Seuraavana aamuna lähdimme kysymään neuvoa
pastorilta. Pastori ei pitänyt viisaana, että Barberinin emäntä
lähtee Parisiin ennenkuin saa tarkempia tietoja, onko hänen menostaan
miehelleen mitään hyötyä. Pastori kirjoitti sairaalan pastorille, ja
muutamain päiväin kuluttua saatiin vastaus. Kirjeessä kiellettiin
Barberinin emäntä tulemasta Parisiin, mutta käskettiin hänen lähettää
määrätty summa rahaa miehelleen, koska tämä aikoi nostaa oikeusjutun
rakennuttajaa vastaan saadakseen korvausta. Vieri päiviä, vieri
viikkoja, ja aina vähänväliä tuli kirjeitä, joissa pyydettiin
lähettämään lisää rahoja. Viimeisessä kirjeessä pyydettiin kiireemmin
kuin koskaan ennen, ja käskettiin myydä lehmä, jos ei muuten ole enää
rahoja.
Myydä lehmä! Mitä surua ja mielenmustuutta onkaan näissä sanoissa.
Lehmä oli elättänyt meidät, Barberinin emännän ja minut. Mutta se
ei ollut ainoastaan elättäjämme, vaan toverimmekin ja ystävämme. Me
sitä hyväilimme, me sille puhelimme kuin ystävällemme konsanaan, ja
se meitä ymmärsi, ja me taas puolestamme sen suurista, pyöreistä ja
lempeistä silmistä ymmärsimme, mitä se tahtoi ja mitä sen mielessä
liikkui. Sanalla sanoen, me sitä rakastimme, ja se meitä. Ja siitäkö
meidän nyt piti luopua? Niin, eihän rahoja enää ollut, lehmä piti
siis myydä.
Lehmän ostaja tuli. Kullanomena parka, aivan kuin olisi ymmärtänyt
mitä oli tekeillä, ei tahtonut millään lähteä, navetasta ja ammui
kauheasti. "Käy ajamaan", käski kauppias minua ja ojensi minulle
ruoskan.
"Ei niin", sanoi Barberinin emäntä ja kävi lehmää puhuttelemaan
lempeästi: "Tule Kullanomena, tule ämmäni, tule."
Ja Kullanomena lähti. Tielle tultua kauppias sitoi sen kärryjen
perään, jolloin sen oli pakko seurata, kun hevonen veti. Kauan aikaa
kuulimme Kullanomenan ammumista palattuamme taloon.
Nyt ei ollut enää maitoa, ei voita. Aamulla vain kuiva leipäpalanen
ja illalla perunoita suolan kanssa. Pian tämän jälkeen oli
laskiainen. Viime vuonna laskiaisena oli äiti tehnyt minulle
laskiaiskakun ja minä olin sitä syönyt niin mielelläni, että hän
oli oikein hyvillään. Mutta nyt ei ollut enää Kullanomenaa, ei siis
maitoa eikä voita laskiaiskakkuun, ja minusta tuntui, että nyt ei
ollut enää laskiaistakaan. Mutta Barberinin emäntä hämmästytti
minua. Hänellä ei tosin ollut tapana lainata mitään, mutta nyt hän
oli käynyt pyytämässä toisesta naapurista kipeneen voita ja toisesta
vähän maitoa, ja kun puolenpäivän aikaan tulin kotia, niin hän oli
täydessä puuhassa laittamassa laskiaiskakkua.
"Arvaatko, Remi poikani, mitä tässä teen? Ettei mieleni olisi surkea,
laitan laskiaiskakun. Silmäähän sinne kaukaloon."
Siellä oli maitoa, voita, munia ja kolme omenaa.
"Ojennahan tänne ne munat ja kuori sitten ne omenat!"
Kun taikina oli vastattu, niin hän asetti taikinapurtilon liedelle.
Taikina nousi hyvin ja levitti käydessään huoneeseen makean maidon ja
munan hajun. "Pilkohan risuja", sanoi äiti, "ja tee hyvä tuli".
Minä en kahta käskyä tarvinnut. Pian suuri tuli loimusi liedessä
ja valoi häilyvää hohdettaan huoneeseen. Äiti otti seinältä
paistinpannun ja asetti sen tulelle, otti voita veitsenkärjellä
pienen nokareen ja pani pannuun, jossa se ratisten suli. Sitä
makeaa hajua! Se sai suun vesille, ja tuntui sitä makeammalle, kun
emme pitkiin aikoihin olleet saaneet sellaista haistella. Ja miten
hauskalta kuuluikaan voin rätinä ja kihinä! Niin kiintynyt kuin
olinkin sitä kuuntelemaan, huomasin kuitenkin kopinaa etehisestä.
Kukahan meitä nyt tulee häiritsemään? Varmaan joku naapuri tulee
asioilleen. Sen tarkemmin en joutanut asiaa tuumailemaan, sillä
äiti juuri kaatoi valkoista taikinaa pannuun, ja tämä oli tärkeä
hetki, niin ettei joutanut muuta ajattelemaan. Samassa sauva kolahti
kynnykseen ja ovi kiskaistiin auki.
"Kuka se on?" kysyi äiti kääntymättä tulijaa katsomaan.
Tulija oli mies, puettu valkoiseen puseroon ja kädessä sauva.
"Täällähän juhlitaan!" hän sanoi kumealla äänellä.
"Hyvä Jumala!" äiti huudahti ja pani pannun kiireesti maahan.
"Jérome!" Hän tarttui minua kädestä ja työnsi miehen luo, joka oli
pysähtynyt ovensuuhun. "Siinä on isäsi."