TOHTORI HERDAL. Niin juuri minä. (_Solnessille_.) Me tapasimme toisemme
tänä kesänä ylhäällä eräällä tunturimajalla. (_Hildelle_.) Minnekä ne
muut naiset sitten sieltä joutuivat?
HILDE. Oh, he lähtivät länteen päin.
TOHTORI HERDAL. He eivät kai oikein pitäneet, että me niin
hulluttelimme sinä iltana.
HILDE. Eivät tosiaan.
TOHTORI HERDAL (pudistaa uhkaavasti sormeaan). Eikä voinekaan kieltää,
että Te hiukan veikeilitte meille!
HILDE. Se nyt kai oli hauskempaa kuin istua sukkia parsimassa noiden
eukkojen parissa.
TOHTORI HERDAL (nauraen). Siinä olen aivan samaa mieltä kuin Te.
SOLNESS. Tulitteko Te kaupunkiin tänä iltana?
HILDE. Tulin, nyt suoraan.
TOHTORI HERDAL. Aivan yksinkö, neiti Wangel?
HILDE. Aivan.
SOLNESS. Wangel? Onko nimenne Wangel?
HILDE (katsoo hullunkurisen kummastuneena _Solnessiin_). Kyllä, se kai
se on!
SOLNESS. Sitten Te olette ehkä Lysangerin piirilääkärin tytär?
HILDE (samaan tapaan kuin äskenkin). Ja mikäpä muu minä olisinkaan?
SOLNESS. No, siinä tapauksessa me olemme tavanneet toisemme siellä
ylämaassa. Sinä kesänä, jolloin minä kävin rakentamassa tornin siihen
vanhaan kirkkoonne.
HILDE (vakavammin). Niin, silloin se oli.
SOLNESS. Ja siitä -- on pitkä aika.
HILDE (katsoo lujasti _Solnessiin_). Siitä on täsmälleen kymmenen
vuotta.
SOLNESS. Ja siihen aikaan Te olitte aivan lapsi, muistaakseni.
HILDE (sutkauttaen). Aina toki kaksi-, kolmetoista vuotias.
TOHTORI HERDAL. Ensi kertaako olette käymässä tässä kaupungissa, neiti
Wangel?
HILDE. Aivan ensimäistä.
SOLNESS. Ja ette kai ketään täällä tunne?
HILDE. En ketään, paitsi Teidät. Niin, ja Teidän vaimonne.
SOLNESS. Te tunnette siis _hänetkin_?
HILDE. Hiukkasen vaan. Me olimme yhtaikaa muutaman päivän
sanatoriossa --
SOLNESS. Siellä vuoristossa.
HILDE. Hän pyysi minua hartaasti käymään luonansa, jos tulisin tänne
kaupunkiin. (Hymyilee.) Sitä hänen ei muuten olisi tarvinnut sanoa.
SOLNESS. Kas, ettei hän ole siitä minulle puhunut -- (_Hilde_ asettaa
keppinsä uuninnurkkaan, riisuu reppunsa ja panee sen ja matkahuovan
sohvalle. _Tohtori Herdal_ auttelee häntä alttiisti. _Solness_ seisoo
ja katselee _neiti Wangelia_.)
HILDE (käy _Solnessia_ kohti). No, sitten pyytäisin, että saisin jäädä
tänne yöksi.
SOLNESS. Se sopinee kyllä.
HILDE. Sillä minulla ei ole muuta pukua kuin tämä. Ja hiukkasen
alusvaatetta repussa. Mutta ne täytyy pestä. Sillä ne ovat niin kauhean
likaisia.
SOLNESS. Oh, siitä kyllä selvitään. Nyt minä vain ilmoitan
vaimolleni --
TOHTORI HERDAL. Ja minä käyn sillä aikaa potilaani luona.
SOLNESS. Niin, käykää. Ja sittenhän Te tulette takaisin.
TOHTORI HERDAL (kujeilevasti, katsoen _Hildeen_). Kyllä, siitä voitte
panna päänne pantiksi. (Nauraen.) Te ennustitte sittenkin oikein, herra
Solness.
SOLNESS. Kuinka niin?
TOHTORI HERDAL. Nuoruus tuli kuin tulikin oveenne kolkuttamaan.
SOLNESS (vilkastuen). Kyllä, mutta aivan _toisella_ tavalla.
TOHTORI HERDAL. Toisella, sitä ei voi kieltää.
(_Tohtori Herdal_ poistuu eteisovesta. _Solness_ avaa oikealla
olevan oven ja puhuu vierushuoneeseen.)
SOLNESS. Aline! Ole kiltti ja tule tänne. Täällä on neiti Wangel, jonka
sinä tunnet.
ROUVA SOLNESS (ilmestyy kynnykselle). Kuka siellä on, sanoit? (Näkee
_Hilden_.) Oh, Tekö se olitte, neiti? (Menee lähemmäksi ja ojentaa
neiti Wangelille kätensä.) Te siis tulitte kaupunkiin kuin tulittekin.
SOLNESS. Neiti Wangel on saapunut juuri nyt. Ja hän pyytää jäädä tänne
yöksi.
ROUVA SOLNESS. Tänne meille? Kyllä, mielelläni.
SOLNESS. Saadakseen asunsa hiukan kuntoon, näetkös.
ROUVA SOLNESS. Minä koetan pitää siitä huolta niin hyvin kuin suinkin
voin. Se on ainoastaan velvollisuuteni. Matkalaukkunne tulee kai
perästä?
HILDE. Minulla ei _olekaan_ matkalaukkua.
ROUVA SOLNESS. No, kyllä selvitään. Mutta nyt saatte viihtyä mieheni
parissa sen aikaa. Niin minä koetan hommata Teille huoneen,
viihdyttävään kuntoon.
SOLNESS. Mutta emmekö voi majoittaa vierasta johonkin lastenkamareista?
Sillä nehän ovat jo valmiit.
ROUVA SOLNESS. Kyllä. _Siellä_ on paikkaa liiaksikin. (_Hiidelle_.)
Istukaa nyt ja levätkää hiukkasen.
(_Rouva Solness_ poistuu oikealle. _Hilde_ kiertelee kädet
seljän takana huoneessa ja katselee minkä mitäkin. _Solness_
seisoo pöydän ääressä, samoin kädet seljän takana ja seuraa
neiti Wangelia katseillaan.)
HILDE (pysähtyy ja katsoo _Solnessiin_). Onko Teillä montakin
lastenkamaria?
SOLNESS. Tässä talossa on niitä kolme.
HILDE. Sepä tavatonta! Teillä on siis julman paljon lapsia?
SOLNESS. Ei. Meillä ei ole yhtään lasta. Mutta nythän voitte Te olla
lapsena jonkin aikaa.
HILDE. Tämän yön, niin. Minä en huuda. Koettelen, enköhän nyt makaa
kuin tukki.
SOLNESS. Niin, olette kai kovin väsynyt.
HILDE. Enkö mitä. Mutta kuitenkin. -- Sillä on niin hurjan ihanaa maata
ja nähdä unta.
SOLNESS. Näettekö Te usein yöllä unta?
HILDE. Näen. melkein aina.
SOLNESS. Mistä Te sitten näette _enimmän_ unia?
HILDE. Sitä minä en sano tänä iltana. Ehkä -- toisen kerran.
(Kiertelee jälleen edestakaisin huoneessa, pysähtyy pulpetin
ääreen ja selailee siinä olevia kirjoja ja papereita.)
SOLNESS (menee lähemmäksi neiti _Wangelia_). Etsittekö tai
tahtoisitteko jotakin?
HILDE. Ei, minä vain katselin tässä kaikkea. (Kääntyy.) Enkö _saisi_
sitten?
SOLNESS. Äh, olkaa hyvä.
HILDE. Tekö kirjoitatte tähän suureen protokollaan?
SOLNESS. En, vaan kirjanpitäjä.
HILDE. Nainen?
SOLNESS (hymyillen). Tiettävästi.
HILDE. Sellainen, joka on täällä luonanne?
SOLNESS. Niin.
HILDE. Onko hän naimisissa?
SOLNESS. Ei, hän on neiti.
HILDE. No, _niin_?
SOLNESS. Mutta hän menee luultavasti pian naimisiin.
HILDE. Se on hyväksi hänelle.
SOLNESS. Mutta ei kovin hyväksi minulle. Sillä silloin ei minulla ole
apulaista.
HILDE. Ettekö voi saada toista, joka on yhtä hyvä?
SOLNESS. Ehkäpä Te tahtoisitte jäädä tänne -- kirjoittamaan tuohon
protokollaan?
HILDE (katsoo _Solnessia_ päästä jalkoihin). Kyllä kai, sen nyt arvaa!
Ei kiitoksia, -- siitä ei puhetta. (Kiertelee jälleen edestakaisin ja
asettuu sitten keinutuoliin. _Solness_ menee pöydän luokse. Aivan kuin
jatkaen äskeistä lausettaan.) Sillä täällä kai on muutakin tekemistä
kuin tuo. (Katsoo hymyillen _Solnessiin_.) Eikö niin _Teistäkin_?
SOLNESS. Luonnollisesti. Ensinnä Teidän täytyy tietysti rientää
kauppoihin ja somistaa itsenne oikein hienoksi.
HILDE (ilvehtien). Luulenpa melkein, etten tee sitä.
SOLNESS. Kuinka?
HILDE. Sillä minä olen tuhlannut kaikki rahani, näetkös.
SOLNESS (nauraen). Ei siis rahaa eikä matkalaukkuakaan!
HILDE. Ei kumpaistakaan. Mutta viis siitä, -- se onkin samantekevää.
SOLNESS. Kuulkaa, tuosta minä teissä oikein pidän.
HILDE. Siitä pelkästään?
SOLNESS. Siitä muun muassa. (Asettuu nojatuoliin). Elääkö Teidän isänne
vielä?
HILDE. Kyllä, isä elää.
SOLNESS. Ja nyt Te kai aiotte jäädä lueskelemaan tänne?
HILDE. Ei, se ei ole pälkähtänyt päähäni.
SOLNESS. Mutta kai Te jäätte tänne joksikin aikaa?
HILDE. Aivan miten nyt sattuu. (Istuu ja keinuu hetkisen ja katsoo
_Solnessiin_ puolittain vakavana, puolittain hillitty hymy huulillaan.
Sitten ottaa hän hatun pois päästänsä ja asettaa sen eteensä pöydälle).
Herra Solness?
SOLNESS. Niin?
HILDE. Oletteko hyvin huonomuistinen?
SOLNESS. Huonomuistinenko? En tietääkseni.
HILDE. Te ette siis tahdo puhua minun kanssani, miten oli siellä
_ylämaassa_?
SOLNESS (hätkähtää hieman). Lysangerissa? (Välinpitämättömästi.) No,
siitä ei liene paljon puhumista, mielestäni.
HILDE (katsoo moittivasti _Solnessiin_). Mitenkä Te voitte sanoa niin?
SOLNESS. No puhukaa Te sitten minulle siitä.
HILDE. Kun torni tuli valmiiksi, oli meillä kaupungissa suuret juhlat.
SOLNESS. Niin, sitä päivää minä en aivan hetkessä unohda.
HILDE. Ettekö? Sepä on _kiltisti_ tehty.
SOLNESS. Kiltisti?
HILDE. Kirkkotarhassa soitti musiikki. Ja satoja, satoja ihmisiä. Me
koulutytöt olimme valkeissa puvuissa. Ja kaikilla meillä oli liput.
SOLNESS. Ah niin, ne liput, -- ne minä hyvin muistan.
HILDE. Sitten Te kiipesitte ylös telineille. Suoraan, kaikkein
korkeimmille. Ja Teillä oli kädessä suuri seppele. Ja sen seppeleen Te
ripustitte ylös viiriin.
SOLNESS (lyhyesti keskeyttäen). Niin, minulla oli se tapa siihen
aikaan. Se on näet vanhan kansan menoja.
HILDE. Oli ihmeellisen jännittävä seistä siellä alhaalla ja katsella
Teihin. Ajatella, että jos hän nyt putoaisi! -- Hän, itse rakentaja!
SOLNESS (aivankuin vältellen keskustelun ydintä). Niin, niin, niin, se
olisikin voinut helposti tapahtua. Sillä yksi noista valkopukuisista
paholaisista, -- _metelöi_ kuin mikä -- ja huusi sinne ylös minulle --
HILDE (kiihkeän iloisena). "Eläköön rakentaja Solness!" Niin juuri!
SOLNESS. -- ja heilutti ja huiskutti lippuaan niin että minä, -- minun
päätäni alkoi melkein huimata sitä nähdessäni.
HILDE (hiljaisemmalla äänellä, vakavasti). Se pieni paholainen, -- se
olin _minä_.
SOLNESS (katsoo kiinteästi neiti Wangeliin). Siitä olen nyt varma. Sen
täytyi olla _Te_.
HILDE (jälleen elävästi). Sillä se oli hirvittävän ihanaa ja
jännittävää. Minä en saattanut ymmärtää, miten voi koko maailmassa olla
mies, joka osasi rakentaa niin tavattoman korkean tornin. Ja se, että
Te seisoitte siellä itse ylimpänä! Ilmi-elävänä! Ja ettei Teitä
ollenkaan huimannut. Se ajatus se oli -- noin -- huimaavinta ajatella.
SOLNESS. Mistä Te sitten niin varmaan tiesitte, ettei minua --?
HILDE (kieltävästi). Oh ei! Hyi! Sen minä tunsin sisällisesti. Sillä
muutenhan Te ette olisi siellä seissyt ja laulanut.
SOLNESS (katselee kummissaan neiti Wangeliin). Laulanut? _Minäkö_
lauloin?
HILDE. Kyllä, Te tosiaan lauloitte.
SOLNESS (pudistaa päätänsä). Minä en ole koskaan eläissäni laulanut
nuottiakaan.
HILDE. Kyllä, silloin Te lauloitte. Ilmoissa soivat kuin kanteleet.
SOLNESS (ajatuksissaan). Tämä on jotain merkillistä, -- koko juttu.
HILDE (on vaiti hetkisen, katsoo _Solnessiin_ ja sanoo hillitysti).
Mutta sitten, sen jälkeen, -- sitten tuli se _oikea_.
SOLNESS. Oikea?
HILDE (säkenöivän vilkkaasti). Niin, _siitä_ kai ei minun tarvitse
Teille muistuttaa?
SOLNESS. Kyllä, muistuttakaa nyt hiukan _siitäkin_.
HILDE. Ettekö muista, että Teille pidettiin suuret päivälliset
klubilla.
SOLNESS. Kyllä. Se oli kai saman päivän iltapuolella. Sillä seuraavana
aamuna minä matkustin sieltä.
HILDE. Ja klubilta pyydettiin Teitä illaksi meille.
SOLNESS. Aivan oikein, neiti Wangel. Merkillistä, kuinka tarkoin Te
olette painanut kaikki nämä pikkuseikat mieleenne.
HILDE. Pikkuseikat! No, Te nyt vasta olette! Oliko ehkä sekin
pikkuseikka, että minä olin yksin salissa, kun Te tulitte?
SOLNESS. Olitteko?
HILDE (vastaamatta Solnessille). Silloin Te ette sanonut minua pieneksi
paholaiseksi.
SOLNESS. En, sitä en uskottavasti tehnyt.
HILDE. Sanoitte, että minä olin kaunis siinä valkeassa puvussani. Ja
että minä olin kuin pieni prinsessa.
SOLNESS. Niin Te olittekin, neiti Wangel. Ja vielä lisäksi, -- kun
tunsin niin kevyeksi ja vapaaksi itseni sinä päivänä --
HILDE. Ja sitten Te sanoitte, että kun minä tulen isoksi, täytyy minun
olla Teidän prinsessanne.
SOLNESS (vetää suutansa hiukan hymyyn). Ohoh, -- sanoinko minä niinkin?
HILDE. Niin sanoitte. Ja kun minä kysyin, miten kauan minun täytyy
odottaa, sanoitte Te tulevanne takaisin kymmenen vuoden päästä, -- kuin
peikko, -- ryöstämään minut. Viemään Espanjaan tai jonnekin. Ja siellä
Te ostaisitte minulle kuningaskunnan, lupasitte.
SOLNESS (äskeiseen tapaan). Hm, kunnon päivällisten päälle ei liioin
kolikkoja lasketa. Mutta _sanoinko_ minä tosiaan tuota tuollaista?
HILDE (hiljaa hymyillen). Kyllä. Ja sanoitte myöskin, mikä sen
kuningaskunnan piti olla nimeltään.
SOLNESS. No mikä sitten?
HILDE. Se oli Appelsiinia, sanoitte.
SOLNESS. No, sehän oli maistuva nimi!
HILDE. Ei, minä en siitä ollenkaan pitänyt. Sillä tuntuihan kuin
olisitte ilveillyt kustannuksellani.
SOLNESS. Jota minä en kai _tarkoittanut_.
HILDE. Ette. sehän minun oli ymmärrettävä. Siitä päättäen, mitä Te
sitten teitte --
SOLNESS. Mitä kummaa minä sitten vielä tein?
HILDE. Sekö vielä puuttuisi, että _senkin_ olisitte unohtanut! Sillä
ainakin sellainen on muistettava, tietääkseni.
SOLNESS. Kyllä, kyllä, auttakaahan minua vaan hiukan uralle, niin
ehkä --. No?
HILDE (katsoo lujasti _Solnessiin_). Te suutelitte minua, rakentaja
Solness.
SOLNESS (katselee neiti _Wangeliin_ suu auki, nousee paikaltaan).
_Niinkö_ tein!
HILDE. Niin, niin, sen Te teitte. Te kiedoitte minut syliinne,
taivutitte taaksepäin ja suutelitte minua, monta kertaa.
SOLNESS. Oh. mutta rakas, hyvä neiti Wangel!
HILDE (nousee ylös). Sitä Te ette kai aio kieltää?
SOLNESS. Kyllä, sen minä jyrkästi kiellän!
HILDE (katsoo pilkallisesti _Solnessiin_). Vai niin!
(Kääntyy ja menee hitaasti uunin luokse, jonka eteen hän asettuu
ja seisoo siinä kääntyen katsomaan poispäin, liikkumatta ja kädet
seljän takana. Lyhyt hiljaisuus.)
SOLNESS (menee varovasti neiti _Wangelin_ luokse ja jää seisomaan hänen
viereensä). Neiti Wangel --?
HILDE (on vaiti eikä liikahda).
SOLNESS. Älkää nyt seiskö siinä kuin kivipatsas. Tuo, mitä puhuitte,
mahtaa olla jotakin, jota olette uneksinut. (Laskee kätensä neiti
_Wangelin_ käsivarrelle.) Kuulkaa nyt --
HILDE (liikauttaa kärsimättömästi käsivarttaan).
SOLNESS (aivan kuin jokin ajatus välkähtäisi hänen päässään). Tahi --!
Odottakaas! -- Tässä piilee takana jotakin syvempää, saattehan nähdä!
HILDE (ei liikahdakaan).
SOLNESS (hillitysti, mutta merkitsevällä tavalla). Minun on täytynyt
silloin _ajatella_ tätä tällaista. Minä olen varmaan sitä _tahtonut_.
Sitä _toivonut_. Halunnut sitä. Ja niin ollen --. Eiköhän asia ole
sillä tavoin?
HILDE (on yhä ääneti).
SOLNESS (kärsimättömästi). No, piru vie, -- silloin minä sen olen
varmaan _tehnytkin_!
HILDE (kääntää hiukan päätänsä, mutta ei katso _Solnessiin_).
Myönnättekö sen nyt?
SOLNESS. Kyllä. Kaikki, mitä vain tahdotte.
HILDE. Että otitte ja kiedoitte minut syliinne?
SOLNESS. Niin!
HILDE. Taivutitte minua taaksepäin?
SOLNESS. Kovasti taakse.
HILDE. Ja suutelitte minua?
SOLNESS. Niin, sen minä tein.
HILDE. Monta kertaa.
SOLNESS. Niin monta kuin vain tahdotte.
HILDE (käännähtää nopeasti _Solnessiin_ päin, silmissään jälleen
kimaltava, iloinen ilme). No näittekös, että viimeinkin sain teidät sen
myöntämään.
SOLNESS (vetäen suutaan hymyyn). Niin, ajatelkaas mokoma, -- että minä
voin sellaisen unohtaa.
HILDE (tullen jälleen hiukan nyrpeäksi, väistyy kauemmaksi
_Solnessista_). Oh. Te kai olette suudellut eläissänne niin monta, sen
arvaan.
SOLNESS. Ei, sitä Teidän ei pidä minusta uskoa. (_Hilde_ asettuu
nojatuoliin. _Solness_ seisoo nojaillen keinutuolin selustaan. Katselee
tarkkaavasti neiti _Wangeliin_.) Neiti Wangel?
HILDE. Niin?
SOLNESS. Kuinka se nyt olikaan? Miten kävi sitten tämän asian, -- tämän
meidän keskisen?
HILDE. Eihän siitä sen enempää tullut. Sen kai hyvin tietänette. Sillä
sittenhän tulivat toiset vieraat, ja sitten, -- uh!
SOLNESS. Aivan niin! Toiset tulivat. Ihme, että olen _senkin_ voinut
unohtaa.
HILDE. Oh, totta puhuen Te ette ole unohtanut mitään. Ainoastaan
hiukkasen hävennyt. Ei suinkaan ihminen sellaista unohda, sen tiedän.
SOLNESS. Ei, niinpä luulisi.
HILDE (jälleen elävästi, katselee _Solnessiin_). Vai oletteko ehkä
unohtanut, mikä päivä se oli?
SOLNESS. Mikä päiväkö --?
HILDE. Niin, se päivä, jolloin nostitte seppeleen torniin? No, sanokaa
nyt?
SOLNESS. Tarkkaa päivämäärää en siunaamakseni enää muista. Tiedän
ainoastaan, että siitä on kymmenen vuotta. Syyspuolella se tapahtui.
HILDE (nyökäyttää monta kertaa hitaasti päätänsä). Se tapahtui kymmenen
vuotta sitten. Syyskuun 19:s päivä.
SOLNESS. Ahaa, vai _sinä_ päivänä! Kas vain, senkin Te muistitte.
(Keskeyttää.) Mutta malttakaahan! -- Aivan niin, -- tänään on samoin
syyskuun 19:s päivä.
HILDE. Niin on, ja ne kymmenen vuotta ovat lopussa. Ettekä Te tullut,
-- vaikka minulle lupasitte.
SOLNESS. Lupasinko? Peloittelin kai Teitä, tarkoitatte?
HILDE. Minun mielestäni ei _sellaisella_ voinut peloitella.
SOLNESS. No, ilveilin sitten hiukan laskuunne.
HILDE. Sitäkö pelkästään halusitte? Ilveillä laskuuni?
SOLNESS. No, tehdä pientä pilaa! Sitä en, Jumala sen tietää, tosiaan
muista. Mutta jotakin sellaista se mahtoi olla. Sillä Tehän olitte
siihen aikaan vasta lapsi.
HILDE. Oh, en minä ehkä niinkään lapsi ollut. En sellainen tytön
typykkä kuin _Te_ luulette.
SOLNESS (katselee tutkivasti _Hildeen_). Oletteko Te siellä aivan
tosissanne ajatellut, että minä tulisin takaisin?
HILDE (salaten puolittain ilveilevää hymyä). Kyllä! Minä odotin sitä
Teiltä.
SOLNESS. Ettäkö minä tulisin kotiinne ja ottaisin teidät sieltä?
HILDE. Aivan kuin peikko, niin!
SOLNESS. ja tekisin Teistä prinsessan?
HILDE. Tehän lupasitte minulle.
SOLNESS. Ja antaisin kuningaskunnankin Teille?
HILDE (katsoo kattoon). Ja miksikä ette? Sillä eihän sen tarvinnut olla
juuri tuollainen tavallinen, oikea kuningaskunta.
SOLNESS. Mutta jotakin muuta, ehkä yhtä hyvää?
HILDE. Niin, _ainakin_ yhtä hyvää. (Vilkaisee _Solnessiin_.) Jos Te
kerran voitte rakentaa maailman korkeimman kirkontornin, niin totta kai
teillä oli keino hommata jonkinlainen kuningaskuntakin, ajattelin.
SOLNESS (pudistaa päätänsä). Minä en oikein pääse perille Teistä, neiti
Wangel.
HILDE. Ettekö? Minusta se on niin selvää.
SOLNESS. En, minä en voi käsittää, tarkoitatteko sitä, mitä sanotte.
Vai istutteko Te siinä ja laskette pilaa --
HILDE (hymyillen). Lasken pilaa kustannuksellanne? Minäkin muka?
SOLNESS. Aivan niin. Pilaa meidän kummankin kustannuksella. (Katsoo
tutkivasti neiti _Wangeliin_.) Oletteko Te tiennyt kauan, että minä
olen naimisissa?
HILDE. Kyllä, sen olen aina tiennyt. Miksi Te sitä kysytte?
SOLNESS (nopeasti). Ei ei, pälkähti vain päähäni. (Katsoo vakavasti
_Hildeen_ ja sanoo matalalla äänellä.) Miksi Te tänne tulitte?
HILDE. Siksi, että minä tahdon kuningaskuntani. Nyt on määräaika
tullut.
SOLNESS (nauraa väkistenkin). Oh, kyllä olette hyvä!
HILDE (ilvehtien). Tänne minun kuningaskuntani, rakentaja. (Naputtaa
sormellaan pöytään.) Kuningaskunta pöytään!
SOLNESS (työntää keinutuolin lähemmäksi ja asettuu siihen). Vakavasti
puhuen, -- miksi Te tulitte tänne? Mitä Te oikeastaan aiotte täällä
tehdä?
HILDE. Oh, ensinnäkin kävelen katselemassa kaikkea, mitä Te olette
rakentanut.
SOLNESS. Silloin saatte juosta enemmän kuin tarpeeksenne.
HILDE. Niin, Tehän olette rakentanut niin hirveän paljon.
SOLNESS. Olen. Enimmät viime vuosina.
HILDE. Myöskin monta kirkontorniako? Sellaisia suunnattoman korkeita?
SOLNESS. En, minä en rakenna kirkontorneja enää. Enkä kirkkojakaan.
HILDE. Mitä Te nyt sitten rakennatte?
SOLNESS. Koteja ihmisille.
HILDE (aprikoivasti). Ettekö Te voisi rakentaa -- ikäänkuin -- kuin
kirkontorneja noihin koteihinkin?
SOLNESS (hätkähtää). Mitä Te tarkoitatte tuolla?
HILDE. Tarkoitan sellaista -- jotakin, mikä viittaa -- aivan kuin
vapaihin ilmoihin. Viiri huimaavan ylhäällä.
SOLNESS (mietiskelee hetkisen). Kummallista, että Te noin sanotte.
Sillä sitähän minä itse kaikkein mieluimmin tahtoisin.
HILDE (kärsimättömästi). Mutta miksi Te ette sitä sitten tee?
SOLNESS (pudistaen päätänsä). Siksi, että ihmiset eivät sellaista
tahdo.
HILDE. Kummallista. -- etteivät he sitä tahdo!
SOLNESS (keveämmin). Mutta nyt minä rakennan itselleni uuden kodin.
Tuonne lähelle, vastapäätä.
HILDE. Itsellenne?
SOLNESS. Niin. Se on jo melkein valmis. Ja _siinä_ on tornikin.
HILDE. Korkea torni?
SOLNESS. Niin.
HILDE. Hyvin korkea?
SOLNESS. Ihmiset sanovat kai kyllä, että se on hyvin korkea. Kodin
korkeudeksi nimittäin.
HILDE. Sitä tornia minä lähden jo varhain huomisaamuna katsomaan.
SOLNESS (istuu poski käden nojassa ja tuijottaa neiti _Wangeliin_).
Sanokaa, neiti Wangel, -- mikä Teidän nimenne on? Ristimänimenne,
tarkoitan.
HILDE. Minähän olen Hilde.
SOLNESS (samoin kuin äsken). Hilde? Niinkö?
HILDE. Ettekö sitten sitä muista? Sanoittehan Te itse minua Hildeksi.
Sinä päivänä, jolloin käyttäysitte niin sopimattomasti.
SOLNESS. Olinko sellainenkin?
HILDE. Mutta sillä kertaa Te sanoitte: _Pikku_ Hilde; enkä minä pitänyt
siitä.
SOLNESS. Vai ette siitä pitänyt, neiti Hilde?
HILDE. En, _siinä_ tilaisuudessa. -- Muuten -- "prinsessa Hilde". Se
kuuluu sangen komealta, mielestäni.
SOLNESS. Se on totta. Prinsessa Hilde von -- von --. _Mikäs_ se
kuningaskunta nyt _olikaan_ nimeltään?
HILDE. Uh taas! Siitä kuningaskunnasta en tahdo enää kuullakaan. Minä
vaadin aivan toisenlaista, minä.
SOLNESS (nojautuu tuolin selkämykseen ja katselee yhä edelleen
_Hildeä_). Eikö tämä olekin merkillistä --? Kuta enemmän minä nyt sitä
ajattelen, -- minulle selkenee niinkuin minä monet pitkät vuodet olisin
täällä kiusannut itseäni -- hm --
HILDE. Millä?
SOLNESS. Löytääkseni jälleen jotakin -- jotakin sellaista, _elettyä_,
jonka olin unohtanut, siltä tuntui. Mutta josta en mitenkään päässyt
perille, mitä se oli.
HILDE. Olisitte pistänyt nenäliinanne solmuun, rakennusmestari.
SOLNESS. Silloin taas olisin mietiskellyt, mitä varten se solmu oli
tehty.
HILDE. Niin, niin, sellaisiakin peikkoja taitaa maailmassa olla.
SOLNESS (nousee hitaasti). Oli siunatun hyvä, että Te tulitte minun
luokseni.
HILDE (katsoo syvästi _Solnessiin_). _Oliko_ se hyvä?
SOLNESS. Sillä minä olen ollut täällä niin yksin. Ja tuijottanut
iki-avuttomana joka asiaa. (Hiljaisemmalla äänellä.) Minäpä tunnustan
Teille, -- minä olen alkanut niin peljätä, -- kauheasti peljätä
nuorisoa.
HILDE (puhaltaen huultensa välitse halveksivasti). Pyh, -- mitä
nuorissa on pelkäämistä.
SOLNESS. On, juuri heissä. Siksi minä olen sulkeutunut lukittujen ovien
taakse. (Salaperäisesti.) Tietäkää, että nuoriso aikoo tulla
jyskyttämään minun oveeni! Se murtautuu sisään.
HILDE. Minun mielestäni Teidän pitäisi mennä ulos ja avata ovi
nuorisolle.
SOLNESS. Avata?
HILDE. Niin. Että nuoriso pääsisi Teidän luoksenne. Aivan hyvällä.
SOLNESS. Ei, ei, ei! Nuoriso, -- tämä on tilintekoa, näettekös. Se
tulee ja tuo mukanaan käänteen. Ikäänkuin uuden lipun alla.
HILDE (nousee, katsoo _Solnessiin_; hänen suupielessään käy vavahtava
nykäys, ja hän sanoo). Voitteko Te käyttää johonkin _minua_, rakentaja?
SOLNESS. Kyllä, voin todellakin, juuri nyt! Sillä _Tekin_ tulette --
ikäänkuin uuden lipun alla. Nuoruutta vastaan nuoruus --.
(_Tohtori Herdal_ tulee sisään eteisovesta.)
TOHTORI HERDAL. No, -- täälläkö te ja neiti vielä olette?
SOLNESS. Niin, meillä on ollut monenlaista puhelemista, meillä.
HILDE. Sekä vanhaa että uutta.
TOHTORI HERDAL. Tosiaanko?
HILDE. Oi, se on ollut niin hirveän hauskaa. Sillä rakennusmestari
Solnessillahan on niin tavattoman hyvä muisti. Kaikenlaiset pikkuseikat
hän muistaa pilkulleen.
(_Rouva Solness_ tulee sisään oikealla olevasta ovesta.)
ROUVA SOLNESS. Niin, nyt, neiti Wangel, on huone kunnossa Teitä varten.
HILDE. Oh, kuinka kiltti Te olette minulle!
SOLNESS (vaimolleen). Lapsenkamariko?
ROUVA SOLNESS. Niin, keskimmäinen. Mutta ensin kai me mennään
aterialle.
SOLNESS (nyökkää _Hildelle_). Hilde nukkuu lastenkamarissa, niin.
ROUVA SOLNESS (katsoen mieheensä). Hilde?
SOLNESS. Niin, neiti Wangelin ristimänimi on Hilde. Minä olen tuntenut
hänet lapsena.
ROUVA SOLNESS. _Niinkö_, Halvard? No, olkaa nyt hyvä, pöytä on katettu.
(_Rouva Solness_ laskee kätensä _tohtori Herdalin_ käsivarrelle
ja poistuu hänen kanssaan oikealle. _Hilde_ on sillä välin
kokoillut matkatamineitaan.)
HILDE (hiljaa ja nopeasti _Solnessille_). Onko se totta, mitä Te
sanoitte? _Voitteko_ Te käyttää _minua_ johonkin?
SOLNESS (ottaa tamineet _Hilden_ kädestä). _Te_ olette se, jota olen
kipeimmin kaivannut.
HILDE (katsoo _Solnessiin_ iloisin, kummastuvin silmin ja lyö kätensä
yhteen). Mutta oi, suuri, ihana maailma --!
SOLNESS (jännityksessä). Niin --?
HILDE. Minullahan siis _on_ kuningaskunta.
SOLNESS (huudahtaen tahtomattaankin). Hilde --!
HILDE (jälleen vavahtavin suupielin). Melkein, tarkoitin sanoa.
(Poistuu oikealle. _Solness_ menee hänen perästään.)