ROUVA PERONIUS. Niin, tullaksemme entiseen asiaan, sanon vielä että se
on Arvolta tuhmasti ajateltu, jos ei hän sitä kunniata minulle suo,
että saan vanhoilla päivilläni asua tyttäreni kanssa, niinkuin nytkin.
Se olisi eri asia, jos mieheni vielä eläisi, -- sitähän emme
silloin vaatisikaan, mutta nyt, kun olen leski, niin katsonpa
velvollisuudekseni seurata lapsiani ja...
AILI (keskeyttäen). No, äidin ei huoli sitä asiaa nyt niin vakavalta
kannalta ottaa esille, sillä luulenpa, että Arvo tämän huomaa itsekin
ja että sen myös ensimmäiseksi ehdottelee niin tapahtuvaksi. (Hetken
kuluttua). Kas niin, nyt on matotkin paikoillaan! Nyt nostan tämän
pöydän vaan paikoilleen, niin sitten onkin kaikki reilassa ja hyvässä
kunnossa. Eikös ole äiti?
ROUVA PERONIUS (tarkastelee ympärilleen). Kyllä minustakin näyttää
kaikki olevan paikoillaan.
(Kävelee edestakaisin).
AILI. Tietääkös äiti, mitä Aino sanoi hommailevansa kesä-aikoina?
ROUVA PERONIUS (pysähtyen). Enhän minä ole kuullut!
AILI. Hän sanoi kulkevansa siellä maakylissä etsimässä niitä vanhoja
runolaulajia ja soittajia...
ROUVA PERONIUS (nauraen). Voi sitä lasta, mitä se ajattelee! Tokko
niitä semmoisia enää löytynee Karjalassa!
AILI (nauraen). Riittäähän sillä Ainolla puhetta! (Äitiinsä kääntyen).
Mutta kyllä me saamme Ainosta hauskan toverin tulevassa kodissamme. Ei
sieltä ilo lopu niinkauvan kun Aino on siellä!
ROUVA PERONIUS. Ja mitäs tätisi vielä?
AILI. Niin täti todellakin! Hän joka myös osaa puhella niin, ettei
hänen kanssaan ikävä tule! Ja setä myös!
ROUVA PERONIUS. Einonkin luulen mielellään vuodeksi tai pariksi ottavan
vapautta toimestaan ja siirtyvän pienempään kaupunkiin lepäilemään, ja
sopiihan se vallan hyvin, että hänkin tulee luoksemme -- oma perheen
jäsen.
AILI. Sopii kyllä! Minä kirjoitan siitä Einolle tuonnenpana. Mutta minä
ihmettelen, hän kun ei ole vastannut viimeiseen kirjeeseeni, jossa
ilmoitin kihlaukseni Arvon kanssa!
ROUVA PERONIUS. Eihän vastine nyt vielä ole ennättänyt saapua. Ehkäpä
hän on ollut matkoilla nykyään.
AILI. Sinnepäin minäkin vähän olen ajatellut. Mutta onhan hän Uudessa
Suomettaressa tai Päivälehdessä nähnyt kihlausilmoituksemme! Sehän oli
niissä jo viime keskiviikkona.
ROUVA PERONIUS. Ei sitä tiedä, jos se on niitä lehtiä nähnyt, matkoilla
kun on, niin ei siellä joka paikassa ole lehtiä. Ja eihän ne ole
täälläkään vielä älynneet jokainen kihlausilmoitustanne niistä
lehdistä.
AILI. Niin todellakin! Olihan molemmilla lehdillä sen päivän numeroilla
painoeste! Vastahan ne saapuivatkin tänä aamuna tänne.
(Sisästä kuuluu kanteleensoittoa).
ROUVA PERONIUS (kuuntelee). Kanteleensoittoa! Vai mitä se on?
AILI (on aukaissut oikeanpuoleisen oven, kuuntelee ovella). Niin on.
Kyökistä se kuuluu.
Seitsemäs kohtaus.
Edelliset. Aino.
AINO (tulee juosten käsiään yhteen lyöden; iloisesta). Äiti!...
Aili!... Kuulitteko kanteleen soittoa?
ROUVA PERONIUS. Kuka se on, joka siellä soittaa?
AINO (hyppien ja tanssien). Se semmoinen kuleksiva kanteleen soittaja
-- vanha, harmaapartainen mies. Hän soittaa niin kauniita kansanlauluja
ja... ja...
AILI. No, mistäs sinä sen tapasit?
AINO. Hän tuli itse kyökkiin ja kysyi, saako hän herrasväelle...
ajatelkaapas! herrasväelle hän sanoi... Minä tietysti lupasin, kun niin
paljon pidän kanteleensoitosta ja kun aina olen ikävöinyt semmosia
saapuvan.
ROUVA PERONIUS (ottaa taskustaan rahakukkaron ja antaa 50 penniä
Ainolle). Vie nyt tämä hänelle, kun olet pyytänyt kerran soittamaan.
AINO (iloisesti hyppien ja tanssien). Kiitoksia äiti! Kyllä hän vielä
soittaa jonkun kauniin laulun.
AILI (äidilleen). Emmekö pyydä häntä tänne sisälle soittamaan? Arvokin
voipi jo kohta tulla ja...
AINO (iloisesti). Samaa minäkin aijoin sanoa. Arvo kun niin pitää
soitosta...
ROUVA PERONIUS (nauraa). Mutta kyllä Ainolla nyt on hauska. Voithan
hänet nyt pyytää vähäksi aikaa tänne soittamaan.
AINO (iloisesti käsiään paukuttaen). Ai, ai! Nyt vasta tulee hauska
vastaanotto Arvolle.
(Juoksee oikealle).
AILI (nauraen). Sitä on vaan rasavilli! Milloinhan se lukee läksynsä.
ROUVA PERONIUS (nauraen). Saapi aamulla nousta taasen viiden aikana
ylös.
Kahdeksas kohtaus.
Edelliset. Aino ja Mika Karppanen.
MIKA KARPPANEN (tulee Ainon seuraamana oikealta, pysähtyy oven suuhun).
Hyvä ilta, herrasväki! Tämä nuori neiti...
AINO (kantaen kanteletta, iloisesti). Tässä hän on. Katsokaa, kuinka
kaunis tämä kantele on. (Mika Karppaselle). Tässä on tuoli. (Antaa
kanteleen hänelle). Ja nyt soittakaa ensimäiseksi se ihmeen surullisen
kaunis: "Sen kukkasen, jonk' istutin" j.n.e. Sanoittehan sen olevan
Karjalassa suosituimpia lauluja.
MIKA KARPPANEN (virittää kanteletta). Onhan se nuorien keskuudessa.
(Alottaa, mutta keskeyttää). Ei ole kantele nyt oikein virityksessä
(virittää muutamia kieliä).
(Rouva Peronius ja Aili istuutuvat sohvaan; Aino ottaa tuolin
ja asettaa sen vastapäätä Mika Karppasta; istuu siihen.)