Vanhan tornikellon viimeinen juhlallinen lyönti oli juuri kumeana
kaikuna kiirinyt yli kaupungin, kun riippuvan ratakiskon rämisevä
soitto ilmoitti rakennustyöläisille, että työpäivä oli päättynyt. Nämä
jättivät heti työnsä ja alkoivat leveänä, tummana tulvana työntyä ulos
tiilikasojen reunustamasta portista, — ja kahden samean virran lailla
lähti tuo likainen, uupunut joukko vyörymään vastakkaisiin suuntiin.
* * * * *
Salvumies Vanhala oli parhaillaan veistämässä ylimmäistä seinähirttä,
kun soitto alkoi kuulua. Hän löi vielä muutaman lastun, suoristi
sitten vaivaloisesti selkänsä — niinkuin hänen hartioitaan olisi
painanut raskas taakka — ja huokasi syvään. Sitten otti hän vanhan
hattureuhkanan päästään ja pyyhkäsi tomuisella puseronhihallaan
ryppyisiä kasvojaan, joilta vieri suuria hikikarpaloita.
Vanhala vilkasi vaistomaisesti ympärilleen varmistuakseen siitä, että
työkalut olivat tallessa, ja lähti laskeutumaan telineiltä. Sitten
asetti hän tuomansa piilukirveen ja »vatupassin» kalulaatikkoon, sulki
sen ja nostettuaan ennen valitsemansa kuivan hirrenpölkyn olalleen,
otti eväskorin käteensä ja lähti toisten jälkeen.
— Ohhoh, kylläpä oli taas raskas päivä! — huokasi Vanhala itsekseen. Ja
kun hän saapui portille viimeisenä ja huomasi jonon alkupään jo kaukana
häipyvän tomuun jo ihmisvilinään, tunsi hän väsymyksen ja katkeruuden
sekaisen masennuksen herpaisevan koko olemustaan. Nuo nuoret ovat
jo pian kotona, ja hänen täytyy raahustaa toista tuntia tällaisessa
kuumuudessa.
Ilma oli ollut jo kolmatta viikkoa tavattoman helteinen. Nytkin, vaikka
kello oli yli kuuden, tuntui pölyinen, auringonpaisteessa värisevä
ilma tukehuttavan kuumalta: katukivet ja kiviseinät tuntuivat aivan
hehkuvan, ja pehmenneet asfalttikäytävät levittivät pahanhajuista
katkua.
Tämä kaikki vaikutti Vanhalaan yhä uuvuttavammin. Hänen korvissaan
alkoi humista, polvet notkahtelivat omituisesti, ja hänen selkänsä oli
aivan märkä hiestä. Pölkky tuntui painavan hänen laihaa olkaansa kuin
suuri, teräväsärmäinen kivi, — ja kotiin oli vielä kolme kilometriä.
Hän puri hammastaan ja käveli edelleen, mutta silloin viilsi
sydänalassa taas tuo outo kivuntunne ja päätä alkoi huimata...
Hänen täytyi pysähtyä erääseen porttikäytävään ja istahtaa pölkylleen
lepäämään. Nojaten seinään hän otti hatun päästään, pyyhkäisi
taaksepäin harmahtavan tukkansa ja kuivasi taas puseronhihallaan
hikistä otsaansa.
Mutta samassa ryntäsi pihalta suuri, kiukkuinen koira ja alkoi
ahdistaa häntä raivoisasti haukkuen. Hän koetti torjua sen hyökkäyksiä
eväskorillaan, ottipa jo maasta multakokkareenkin, mutta siitä
koiran raivo vain yltyi, — ja lopulta se iski kuin iskikin hänen
housunlahkeeseensa, joka ratisten repeytyi. Hän potkasi voimattomasti,
mutta ei osannut, sitten sieppasi hän korinsa ja pölkkynsä ja peräytyi
kadulle koiran ahdistamana.
Mutta sepä ei hellittänyt vieläkään, ja hänellä oli täysi työ
puolustautuessaan tuon ympärillä pyörivän pedon hyökkäyksiä vastaan.
Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti ja epämiellyttävästi, samalla
kun kylmä, voimaton viha ja katkeruus valtasi hänen mielensä. Miksi
pidetään tuollaisia petoja vapaana, niin ettei ihminen saa edes
rauhassa kulkea? Hänen teki mieli ottaa kivi ja viskata sillä, niin
että vaikenisi iäksi, — mutta hiki sokaisi hänen silmänsä ja henkeä
salpasi. Hän katui jo sitäkin, että oli ottanut niin suuren pölkyn,
mutta muisti samassa, ettei kotona ollut yhtään puita.
Koira jätti hänet vihdoin ja hän alkoi vähitellen rauhoittua. Mutta
väsymys ja masentava voimattomuuden tunne yhä lisääntyivät.
Silloin hän muisti, että hän tänään täyttää viisikymmentä vuotta.
Se saattoi hänen mielensä vielä alakuloisemmaksi. Hän tunsi yhä
selvemmin työmiehen kauheimman vihollisen — _vanhuuden_ — uhkaavana
edessään. Se oli vähitellen hiipinyt yhä lähemmäksi, hän tunsi, ettei
hän enää mitenkään kykenisi suorittamaan samaa työmäärää kuin muutama
vuosi sitten. Hänen jäsenensä tuntuivat kummallisen hervottomitta ja
kankeilta, tänäänkin oli hänen täytynyt ponnistaa viimeiset voimansa
pysyäkseen toisten rinnalla. Eikä uskaltanut edes levähtää.
Vanhala vavahti, hän tunsi ensikerran, ettei enää kauan jaksaisi.
Silloin hänet eroitetaan työstä — _iäksi_. Mihin joutuvat silloin
Kallen pienokaiset, mihin joutuu hän itse? — Vaivaistaloon...?
Sitä ajatellessa tunsi hän oudon voimattomuuden ja jäykkyyden leviävän
jäseniinsä. Askeleet tuntuivat raskailta kuin olisi kenkiin tarttunut
paksulti savea, ja hän huohotti kuin vanha, väsynyt hevonen liian
suuren kuorman edessä. Ja hänen mielensä oli niin raskas ja toivottoman
alakuloinen...
Silloin leyhähti hänen sieramiinsa omituinen, kiihoittava tuoksu.
Aa! Anniskelun ikkunat olivat avoinna, ja sieltä se virtasi — tuo
miellyttävä oluen, makkaran ja paistetun sipulin tuoksu. Sieltä kuului
vilkasta, moniäänistä puheensorinaa, lautasien ja lasien kilinää...
Vanhalan askeleet muuttuivat omituisen epävarmoiksi astuessaan noiden
avattujen ikkunoiden ohi. Hän seisahtuikin kerran, astui pari askelta
eteenpäin, seisahtuen uudestaan; ja hänen kasvoillaan kuvastui
neuvottomuus, — niinkuin ihmisen, joka tuntemattomalla seudulla saapuu
tienhaaraan...
— Menisinköhän juomaan puolikkaan olutta? — tuumiskeli hän itsekseen. —
Se ei totisesti tekisi pahaa tällaiseen janoon, — ja kun koko päivän on
tehnyt näin heikkoa...
— Vaikka kyllä ne pennit ruokaankin tarvittaisiin... Ja odottavat ne
siellä kotonakin, — kun muutenkin viipyy niin kauan...
— Mutta eihän 25-penninen sentään vie sinne eikä tänne! — päätti
hän vihdoin. — Eikä sitä puolikasta kauan juo... Ja onhan nyt
syntymäpäiväkin!
Vanhala laski päättävästi pölkkynsä porttikäytävään ja astui sisään
anniskeluun.
* * * * *
Ilma oli täällä vielä kuumempaa kuin ulkona, ja sakea tupakansavu
levisi yli huoneen kuin harmaa sumu. Mutta tästä huolimatta tuntui
siltä kuin olisi jotain lohduttavaa virrannut hänen alakuloiseen
sieluunsa, — niinkuin jokin salaperäinen, ystävällinen käsi olisi
ojentunut häntä vastaan... Hän osti puolikkaan olutta, otti
tarjoilupöydältä lasin ja katsahti ympärilleen istumapaikkaa etsien.
— Vanhala! Tulkaa tänne! — kuului samassa iloinen, tuttu ääni.
Huutaja oli nuori salvumies, joka istui aivan yksin erään pöydän
ääressä.
— Ja hah... Sinulla on siellä tilaa.
— On, on, — istukaa pois!
Vanhala joi ensimmäisen lasin ja istui äänettömänä. Mutta syöntinsä
lomassa alkoi nuori mies kysellä:
— Missä Vanhala nyt on työssä?
— Tuollahan minä. Kirkkokadulla.
— Minkälaiset palkat siellä on?
— Kolmekymmentäkaksi penniä minä saan tunnilta, vastasi Vanhala ja
lisäsi hiljaa, katkerasti:
— On siellä parempiakin palkkoja, mutta mitäs mi mistä enää...
— No, ei sillä palkalla paljon herrastella, huomautti toinen hetken
äänettömyyden jälkeen.
— Ei herrastella. Ja kun on niin monta syöjää...
Hetkeen ei kuulunut muuta kuin kapakan epämääräinen, sekava sorina ja
sähköventtiilin vihainen sihinä. Vihdoin sanoi nuori mies hiljaa:
Niin, niin, sellaista se on... Mitenkä se teidän Kalle nyt jaksaa?
— Kai se Kalle-parka siitä jo pian pääsee... On ruvennut yskimään niin
tavattomasti ja sylkee yhtämittaa verta. Ylhäällä ei enää jaksa yhtään
olla.
No, tekös sitten vain hänen perhettään elätätte?
— Kukas heitä sitten elättäisi? — vastasi Vanhala alakuloisesti
huoahtaen. — Kai se miniä menee pian samaa tietä, koska yhä vaan
laihtuu ja rykii. Ja kun niitä lapsiakin on ehtinyt tulla heille jo
niin monta...
Hän oli ehtinyt juoda loppuun oluensa ja tunsi itsensä paljon
virkummaksi ja saaneensa kuin uutta voimaa. Kalvava alakuloisuus ja
väsymys alkoi vähitellen hälvetä. Kapakan moniääninen sorina tuntui
kuuluvan aivankuin jostakin kauempaa, — se herpasi ja huumasi kuin
vanha, lapsuusaikainen laulu. Ja tuo nuori mies häntä vastapäätä, joka
kuunteli hänen puhettaan tarkkaavaisena, jopa kunnioittaen, näytti
kerrassaan kunnon mieheltä...
— Jaa, kuulkaas Vanhala! Nyt minä tilaan, ja teidän pitää juoda
kanssani. Tehän opetitte minut sahaa viilaamaan, — enkä minä ole sitä
unohtanut.
— En oikein tiedä... Pitäisi kai jo lähteä kotiinkin — änkytti
Vanhala epävarmasti, mutta sisimmässään hän oli iloinen toisen
huomaavaisuudesta.
— Joutavia! Onhan vielä aikaa.
Ja nuori mies lähti reippaasti tarjoilupöytää kohden.
— Mikä rehti mies! —ihasteli Vanhala mielessään. — Muistella tuollaisin
vanhoja, pieniä.
Samassa palasi nuori mies mukanaan kaksi pulloa olutta ja sanoi
leikillisesti:
— Niin, Vanhala. Kotiinsa on moni kuollut, ja sentähden se on hiukan
vaarallinen paikka! Ja kyllä tekin sinne vielä joudatte! Kippis sen
asian päälle!
Vanhalan täytyi nauraa tuolle reippaudelle ja nuoruudelle, josta hän
niin paljon piti, — ja jota hän ei enää koskaan saisi tuntea...
Kummallista? Mitä useamman lasin he joivat, sitä omituisemmalta alkoi
Vanhalasta tuntua. Hän ei ollut syönyt juuri mitään koko päivänä, ja
alkoholi imeytyi hänen heikkoon ruumiiseensa kuin vesi sieneen. Tuo
kurja kapakka tuntui hänestä kokonaan toiselta kuin äsken. Ja tuo nuori
mies, hän oli ystävä, — enemmän kuin ystävä: hän oli kuin oma poika.
Ehkä hän Vanhalan mielestä tuntui vielä läheisemmältä sentähden, että
hänen oma, ainoa poikansa pian auttamattomasti kuolisi.
Aika kului, mutta yhä hän istui nuorta miestä vastapäätä ja kertoi
hänelle surullista elämäänsä. Hän tuli liikutetuksi, ja hänen äänensä
kuulosti käheältä ja tukahutetulta, kun hän taas jatkoi:
— Niin, sellaista on elämäni... Mitä hyötyä tai iloa minulla siitä on
ollut? Poika minulla oli, — ja nyt hän makaa sängyssä heikompana kuin
minä. Ja minä elätän häntä, hänen vaimoaan ja kolmea pienokaistansa.
Ymmärrätkö sinä, minä, näillä käsilläni, elätän heitä! Katsos näitä...
Hän ojensi nuorta miestä kohden känsäiset, vapisevat kätensä. Sormet
olivat käyristyneet ankarassa työssä, ja jäsenten kohdalta olivat ne
niin paksut ja muodottomat. Kokonaisen historian, surullisen, kovan
ja armottoman historian saattoi lukea noista vanhoista, ryppyisistä
käsistä...
— Älä sinä vaan käsitä minua väärin, — en tarkoita, etten tahtoisi
tehdä työtä heidän hyväkseen... Ei — minä tekisin paljonkin, mutta...
mutta kun kaikki on turhaa... Ajattelehan, että hän kuolee... Hänen
äänensä muuttui yhä korkeammaksi ja käheämmäksi, kun hän lisäsi:
— Ja minä olen häntä näillä käsilläni kantanut... Poikani...
Viimeinen sana värähti vain hiljaisena, tukehtuneena kuiskauksena.
Mutta siinä kuvastui niin sanomaton toivottomuus ja suru. Hänen
hartiansa alkoivat vavista ja hänen harmaa päänsä vaipui voimattomasti
ryppyisten käsien varaan.
— Kyllä se on kovaa, mutta ehkä hän vielä paranee, koetti nuori mies
lohduttaa. Hänenkin silmänsä olivat kosteat ja hän tarttui noihin
kangistuneisiin käsiin.
— Ei hän enää... Mutta sinä olet oikeassa, — ei se valituksista parane.
Ja aivankuin häveten otti hän pöydän alla eväskorinsa ja lisäsi hiljaa:
— Kai tästä on sentään lähdettävä.
— Niinpä minunkin!
He tulivat yhdessä ulos, nuori mies hyvästeli vakavasti ja
ystävällisesti ja lähti kotiinsa vastakkaiseen suuntaan.
Vanhala lähti hiljalleen astelemaan esikaupunkia kohden. Kello oli jo
puoli yhdeksän, ja ilmakin oli muuttunut viileämmäksi. Hän meni erään
pienen puiston lävitse, jossa ilma oli täynnä moniväristen kukkien
tuoksun. Siellä istui penkeillä puitten siimeksessä rakastavia pareja
hiljaa kuiskaillen, ja puiston laidalla näyttivät pika-ajurit torkkuvan
kuskipenkeillä. Hänen edellään kulki pieni sanomalehtipoika, jonka
hento ääni oli innokkaasta huutamisesta käheytynyt, — ja jossakin
kauempana, luultavasti kesäravintolassa, alkoi torvisoittokunta
soittaa surumielistä valssia. Vanhalan jalat alkoivat horjahdella, ja
kun sanomalehtipoika istahti syömään taskusta ottamaansa leipäpalaa,
pysähtyi Vanhalakin ja istahti viereiselle penkille.
Ei kuulunut rattaiden jyryä, tuulenhenkäyskään ei liikuttanut tuuheita
lehmuksia, joiden latvat loistivat kuin kullattuina laskevan auringon
valossa. Hänen kuunnellessaan tuota etäistä soittoa tuntui se omituisen
tutulta, ja kun keskiosa alkoi, tunsi hän sydämensä vavahtavan: hän
oli kuullut tuon valssin kolmekymmentä vuotta sitten, käydessään ensi
kerran morsiamensa kanssa kaupungissa palokunnanjuhlassa.
— Kolmekymmentä vuotta, — kuiskasi Vanhala itsekseen, ja entisyyden
muistot syöksähtivät hänen aivoihinsa huumaten kuin väkevä viini.
Muistamatta missä oli, kuunteli hän vain tuota surumielistä valssia,
ja hän oli näkevinään taas tyttönsä vierellään valkohihaisessa
kansallispuvussaan, kauniina, onnea hymyilevänä. He kulkevat ympäri
puistoa katsellen akrobaatteja, juovat limonaadia, ja heidän
ympärillään vilisee valkomekkoisia, kypäräpäisiä palokuntalaisia,
hienopukuista herrasväkeä, maalaisia ja kaupunkilaisia — yhtenä
sorisevana, loppumattomana tungoksena. Mutta hän ei välitä muusta kuin
tytöstä, he katsovat toisiinsa onnellisina, hän oli vasta tulomatkalla
ilmaissut, että tuvan hirret olivat jo kaadettuina, valmiiksi
veistettyinä Takasuon reunassa. Ja huomenna hän lähtee kuokkimaan
heille ruismaata; ja syksyllä, kun se ensikerran viheriöitsee, on
tupakin jo valmis ja he pääsevät omaan kotiin...
Soitto taukosi ja Vanhala katsahti säpsähtäen ympärilleen. Hän muisti
taas kurjan, toivottoman todellisuuden, ja tuo kaukainen muisto tuntui
kauniilta unelta. — Olisiko mahdollista, että hän olisi ollut noin
onnellinen, luottanut tulevaisuuteen.
Vanhala oli aina koettanut unohtaa menneisyyden, sillä se oli liian
surullinen, mutta nyt nuo kaukaiset muistot valtasivat kokonaan
hänen järkytetyn sielunsa. Hän muisti, miten jokavuotinen halla oli
tuhonnut heidän toiveensa ja vihdoin karkoittanut heidät kodistaan.
Hän muisti ne monet suuret onnettomuudet, joihin heidän elämänsä ja
onnensa vihdoin oli särkynyt. Ja ajatellessaan että tuo sama reipas,
kansallispukuinen tyttö oli toistakymmentä vuotta virunut vuoteessa
avuttomana, ennenkuin kuolema hänet pelasti, että heidän nuorimmat
lapsensa olivat kuolleet ja viimeinenkin odottaa kuolemaa, valtasi
hänet niin haikea kaipaus, suru ja sääli, ettei hän ollut koskaan
sellaista tuntenut, hän tunsi ensikerran, että hänen koko elämänsä
kärsimykset ja ponnistelut ovat olleet turhia, — että hän on ihan yksin
maailmassa. Ja katsellessaan pientä, paljasjalkaista sanomalehtipoikaa,
jolta ei kukaan enää ostanut lehtiä, tuntui hänestä kuin se olisi ollut
hänen kuolevan poikansa pikku Ville. Hänestä tuntui, että tämäkin
pienokainen kohta tulee orvoksi, — ja hän olisi tahtonut sanoa jotain
lohduttavaa, puristaa häntä rintaansa vastaan.
Hän lähti taas kotia kohden, mutta hänen mielensä muuttui yhä
surullisemmaksi huomatessaan, että muutamat vastaantulijat katsoivat
häneen kylmästi ja epäilevästi. Kun vaan olisi tullut edes yksi
ihminen, joka olisi häntä ymmärtänyt, joka olisi katsein tai sanoin
sanonut: »Kas tuossa on vanha työmies, joka on tehnyt paljon työtä».
— niin olisi hän ollut valmis itkemään ilosta. Mutta ei, päinvastoin
eräs hieno neiti, jota hän ei ehtinyt tarpeeksi kauas väistää, sanoi
toverilleen halveksivasti:
— Ush! Tuokin haisi oluelle... Jokin vanha hampuusi tietysti!
Nuo sanat sattuivat suoraan hänen sydämeensä kuin kirvelevät
piiskaniskut. Alakuloinen, surumielinen tunnelma hävisi kuin sumu
myrskyssä — antaen sijaa voimakkaalle katkeruudelle. Hänen silmissään
miltei musteni, hän seisahtui käytävälle ja tuijotti jäykin katsein
neitien jälkeen. Mutta nämä eivät edes taakseen katsahtaneet...
— Vai hampuusi! — mutisi Vanhala. — Tietävätköhän tuollaiset
hienohelmat mitä on työ... Ja mitä pahaa minä olen tehnyt, että minua
noin solvataan...
Hän lähti uudelleen astelemaan ja hänen katkeruutensa lisääntyi. Hän
muisti kaiken ylenkatseen, kaikki loukkaukset ja ilkeät sanat, jotka
hän oli saanut syyttömästi niellä. Hän kertasi mielessään sen ankaran
työn ja kurjuuden, jota hän oli saanut kokoa. Hänessä alkoi jokin
kuohua, niinkuin astiassa, johon on kaadettu liian paljon joitakin
väkeviä aineita. Hänen askeleensa kävivät nopeammiksi ja hän puristi
lujemmin korinsa sankaa.
Hänen katkeruutensa kiihtyi yhä, kun hän muisti, että puupölkky oli
unohtunut porttikäytävään, — nyt ei kotona ollut puita ruuanlaittoa
varten. Hän huomasi repeytyneen housunlahkeensa, — ja hänen kätensä
puristuivat nyrkkiin. Hän kiukustui yhä enemmän, hän päätti ottaa
huomenna kiven taskuunsa, — ja jos se silloin tulee, niin...
Näitä miettien oli hän vihdoin saapunut esikaupungin pölyiselle
maantielle asti. Hän oli niin kiihottunut, ettei huomannut mitään.
Hänen ohitseen ajoi hurjaa vauhtia auto, ja sen nostama pölypilvi
peitti koko maantien kulkijoilleen näkymättömiin; hän sai kurkkunsa
pölyä täyteen ja alkoi ankarasti yskiä.
Silloin tuli häntä vastaan kaksi hiukan juopunutta hulikaania. Toinen
tarttui hänen korinsa sankaan ja ärjäsi röyhkeästi:
— Onko sulia tuossa korissa olutta?
— Mitä se sinulle kuuluu? — kysyi Vanhala suuttuneena. — Hellitä
koristani!
— Meinaatko sinä, äijä, ruveta ryppyilemään? Tuosta saat!
Ja hän iski Vanhalaa korvalle.
Vanhalan suuttumus kohosi korkeimmilleen. Hän _koetti_ tavoittaa heitä,
mutta samassa läheni ihmisiä ja veijarit luikkivat nopeasti tiehensä
erästä kujaa myöten.
— Oh, te lurjukset! — huusi Vanhala vihan vimmassa.— Mitä tämä oikein
merkitsee, kun ei saa rauhassa kulkea! Oo, — kyllä minä teille näytän!
Mutta poliisikamari oli aivan lähellä ja sen pihalla istui
penkillä kolme rotevaa miestä. He olivat koko iltapäivän maanneet
paitahihasillaan lehmusten suojassa ja kiroilleet kuumuutta. Nyt olivat
he jo virkistyneet, — kunhan vaan olisi jotain tehtävää, ettei aika
olisi niin jumalattoman pitkä!
Sillein kuulivat he Vanhalan kiukustuneet huudot...
Täyttä vauhtia saapuivat he paikalle, kun Vanhala parhaillaan
kovaäänisesti manasi kiusaajiaan ja viittoili vihaisesti sinnepäin,
mihin ne olivat paenneet. Hän oli niin kiihoittunut, että näytti paljon
päihtyneemmältä kuin hän todellisuudessa olikaan.
Yksi poliiseista tarttui Vanhalaa kauluksesta ja sanoi mahtavasti:
— Jassoo! Vai te täällä rähisette juopuneena yleisellä maantiellä ja
häiritsette järjestystä! Mars konttoriin!
— Tuota, tuota noin, — änkytti Vanhala. — Asia on niin, että se rupesi
repelemään koriani ja tahtomaan olutta...
Mutta poliisi keskeytti hänet kiivaasti:
— Jaa, jaa! Kyllä teidän oluenne ja lörpötyksenne tunnetaan! Mars
matkaan vaan! Laine, ota kiinni toiselta puolelta!
Ja sen enempää kuuntelematta tarttuivat poliisit innokkaasti
saaliiseensa ja alkoivat raahata häntä mukanaan.
Mutta Vanhalan ennestäänkin katkera mieli leimahti uudelleen. Hän alkoi
ponnistella vastaan ja huudahti tulistuneena:
— Ettekö kuule, etten minä ole syyllinen? Täällä tietävät... Älä
likistä kättäni!
Silloin kuului joukosta muutamia synkkiä ääniä;
— Älkää rääkätkö vanhaa miestä!
— Ei hän mikään rähisijä ole, kyllähän hänet täällä tunnetaan...
— Älkää viekö häntä!
Nyt kääntyi kolmas poliisi miesten puoleen ja ärjäsi tuimasti:
— Mitä te mutisette? Tahdotteko tekin tulta mukaan?
Vanhala ei ollut ennen koskaan joutunut poliisien käsiin, eikä siis
ymmärtänyt, että nyt olisi ollut parasta mennä sovinnolla. Hän ymmärsi
vaan kärsivänsä luultavaa vääryyttä, ja alkoholi ja yhä nouseva
katkeruus teki hänet kuin sokeaksi. Hän pani vastaan vointinsa mukaan,
huutaen käheästi:
— Minä en ole tehnyt mitään pahaa! Ja minä en tule! En...
— Sinä tulet! — sähähti poliisi.
Vanhala oli nuorena ollut notkea, voimakas mies, ja se ilmeni vielä
nytkin, kun hän alkoholin ja vihan kiihoittamana taisteli vapautensa
puolesta, — sillä poliisit eivät saaneet häntä mihinkään. Hänen
eväskorinsa lennähti kauas, kansi aukeni ja sieltä vierähti maantien
tomuun puoliksi syöty leivänpala, kahvimuki ja tyhjä kaljapullo, joka
haikeasti särähtäen särkyi kiviin. Hänen onnettomuudekseen sattui yksi
poliiseista, paksu, lihava mies, kompastumaan nurin, — ja tätä tapausta
seurasi, kuten tavallista, äänekäs nauru katsojain taholta.
Poliisi muuttui aivan tummanpunaiseksi raivosta, ja kun hän pääsi
ylös, iski hän kaikin voimin Vanhalaa reiteen nahalla päällystetyllä
rautakepillä, — niin että se meni kokonaan vääräksi... Vanha mies
tuupertui maahan.
Harmin ja inhon huudahduksia kuului katsojajoukosta.
Vanhala tempaistiin taas seisoalleen. Hänen kasvonsa olivat muuttuneet
kalpeiksi kuin palttina. Kaikki loukkaukset ja vääryydet, koko
hänen elämänsä katkeruus ja epätoivo muuttui hänessä sillä hetkellä
polttavaksi vihaksi, se lennähti hänen ruumiinsa ja sielunsa lävitse
kuin tulinen myrkky. Se vei häneltä miltei ymmärryksen, ja hän huusi
hammasta purren:
— Koiria te olette, ettekä ihmisiä! Oo, te koirat! Sieluttomat.
Ja viimeisin epätoivon voimin hän taisteli vimmatusti vastaan; hän
paiskautui maahan, koettaen siten päästä irti, mutta ei onnistunut.
Hän läähätti raskaasti ja hänen kurkkunsa korisi, ja taas hän ähkyi
tolkuttomasti:
— Sieluttomat...
Paksu poliisi otti taskustaan rautaiset rannevitjat, kiersi ne Vanhalan
ranteen ympäri ja väänsi kädensijasta, niin että vitjat uppoutuivat
syvälle suonikkaaseen ranteeseen; samalla sähisi hän kuin käärme:
— Oletko, sinä perkele, hiljaa! Odotas, kyllä minä sinut opetan!
— Älä sinä koira revi sentään kättäni poikki! Kuka elättää minun
perheeni...? Hellitä... Hellittäkää! Auttakaa, ihmiset...
Viimeinen huudahdus muistutti kuolettavasti haavoitetun otuksen
parahdusta kouliessaan metsästäjän lähenevät askeleet...
— Älä katkase sen kättä! — kuului silloin uhkaava miehenääni, ja
joukosta kuului sellaista murinaa, että poliisi katsoi parhaaksi hiukan
hellittää vitjoja.
Vihdoin saavuttiin poliisikamariin ja ovet sulettiin.
Ylikonstaapeli oli jo poistunut, ja sentähden yksi heistä aukasi oven
jo toisten piti töytätä Vanhala putkaan. Mutta hän tappeli vieläkin
vastaan ja huusi hurjasti:
— Minä en ole tehnyt mitään pahaa! Tappakaa tähän paikkaan, jos
tahdotte, mutta putkaan en mene!
Mutta nyt olivat hankalat katsojat poissa ja asia kävi koko joukon
yksinkertaisemmin.
— Vai et mene...
Paksu poliisi oli ottanut vauhtia, ja sitten sai Vanhala sellaisen
iskun sydänalaansa, että hän lennähti selälleen putkan keskilattialle.
Samassa tarttui toinen hänen käteensä, raahasi seinän viereen ja kytki
hänet käsiraudalla seinään kiinni.
Vanhala aukoi pitkän aikaa suutaan kuin kuivalle vedetty kala. Kun hän
vihdoin sai ilmaa keuhkoihinsa, huusi hän korisevalla äänellä:
— Auttakaa... Auttakaa!
Toiset poistuivat etuhuoneeseen ja Vanhala oli kahden paksun poliisin
kanssa. Hiki pursui virtana tämän punaisilta, raivosta vääntyneiltä
kasvoilta: hän tuijotti pullistuneilla silmillään kuin vihainen sonni
ja kähisi hiljaa, uhkaavasti:
— Kuka on koira?
Vanhala aivankuin heräsi. Hän oli täällä yksin, viruen vanhana,
avuttomana, kytkettynä seinään, — ja tuo toinen! Hän muisti miten
täällä oli ihmisiä piesty ja miten moni humalainen oli täällä
salaperäisesti kuollut. Hänet valtasi sekava kauhu, ja yhtäkkiä hän
huusi vihlovasti:
— Auttakaa, auttakaa!
Poliisi iski häntä pari kertaa rintaan voimainsa takaa ja kysyi
raivoisasti:
— Lakkaatko huutamasta?
Vanhalan kasvot olivat kuolonkalpeat, ja hän ojensi vapaana olevan
kätensä kuin torjuakseen seuraavaa iskua, ähkyen:
— Auttakaa...
Poliisi tarttui Vanhalan harmaaseen tukkaan, tempaisten hänen päänsä
eteenpäin, niin että ollut, suonikas niska paljastui ja sähähti
petomaisin, riemuitsevin äänin:
— Sinä _olet_ hiljaa!
Ja samassa hän iski kaikin voimin tuota laihaa niskaa
kämmensyrjällään...
Vanhala retkahti selälleen, niin että takaraivo kolahti kivilattiaan.
Hänen kauhusta pyöreät silmänsä alkoivat himmetä, hänen jalkansa
liikahtelivat jonkun kerran hervottomasti, ja sitten hänen leukansa
vain hiukan värisi...
Hänen likainen, kytketty kätensä näytti jääneen rumaan, kieroon
asentoon, — aivan kuin se olisi kokonaan väännetty sijoiltaan. Mutta
hän ei näyttänyt enää siitä välittävän.
Hän oli aivan rauhallinen...
* * * * *
Niin, — sellainen oli hänen syntymäpäivänsä...