»Rakkahin!
Minun täytyy kuitenkin kirjoittaa sinulle. Nyt on asia niin, että
olen saanut sedältäni hiukan varoja ja lähden ylihuomenna Etelään.
Minä tahtoisin nähdä sinut vielä ja minä rukoilen sinua: tule! Kunpa
ymmärtäisit, Ines, — ja tulisit.. Odotan sinua asemalla huomenillalla
yhdentoista junalla. Tule!
_Arvid_.»
Nuori tyttö tarttui vapisevin käsin tuolin selkänojaan, sillä huone
tuntui pyörivän. Nuo kauheat sanat alkoivat hyppiä hänen silmissään
kuin suuret, nälkäiset hyttyset; ne lisääntyivät ja surisivat, ja
hänestä tuntui ikäänkuin miljoonat mustat hyttyset olisivat pimittänet
huoneen. Hän sulki silmänsä ja lysähti hervottomasti nojatuoliin.
Hän ei käsittänyt miten kauan hän siinä istui, — hän ei voinut
liikuttaa itseään, ei ajatella. Sillä kamala, ahdistava aavistus
oli tarttunut hänen sydämeensä. Se puristi hänen rintaansa niinkuin
suunnattoman suuri, jääkylmä koura, — se tuntui tukehuttavan ja
jähmetyttävän hänen toivonsa, elämänsä. Hän kuuli oman tukehtuneen
voihkauksensa, kumartui käsiensä varaan ja tunsi otsaltaan valuvan
kylmiä hikipisaroita, niinkuin olisi istunut avopäin talvisessa
sateessa.
Hän tunsi paperin kahisevan kädessään ja alkoi taas hätäisesti
lukea noita sanoja. Hän luki ne vielä kerran ja tuijotti taas kuin
tyrmistyneenä rakastettunsa nimeä. Ja vähitellen tuo äskeinen aavistus
muuttui varmuudeksi, — hän vilkasi ympärilleen kuin apua etsien.
Silloin aukeni ovi; ja kun hänen sisarensa astui sisään, juoksi hän
tämän syliin, purskahtaen katkeraan itkuun.
* * * * *
Jääkylmä pohjoistuuli kiiti kiukkuisesti kihisten ja ulvahdellen
pääkaupungin avaralle asemalle. Se heilutti vihaisesti kaarilamppuja,
kiskasi sähkölangoista ja hyökkäsi lumikielekkeiden jälkeen, jotka
kiitivät asemasolaa myöten kuin koiralaumaa pakenevat otukset. Mutta
tuuli ajoi ne äärimmäiseen kulmaukseen, survoi alleen ja aivankuin
raivosta sähisten lennätti ilmaan pyörivänä pilvenä; sitten se syöksyi
uudestaan sähkölankojen kimppuun, — ja niiden särkynyt särinä siellä
ylhäällä kiihtyi kimeäksi, vihlovaksi valitukseksi.
Levottomana ja tuskaisena asteli autiolla sillalla eräs pitkä, solakka
nuorukainen, kuunnellen tuota surullista soittoa. Välillä hän aina
katsahti pohjoiseen ja kuiskasi itsekseen:
— Hän ei tule...
Vihdoin kuului semafoorin takaa pitkä, kimeä kiljaisu, ja hetken
kuluttua alkoivat veturin lyhdyt näkyä. Ne lähenivät, suurenivat, —
ja niinkuin suunnaton, sähisevä tulisilmäinen matelija syöksähti juna
yhtäkkiä esiin pimeydestä. Mutta sen vauhti hiljeni hiljenemistään, ja
vihdoin se pysähtyi puhkien ja huohottaen kuin väsyksiin ajettu hevonen.
Nuorukainen oli asettunut erään pylvään suojaan, josta sopi nähdä
kaikki tulijat, — ja hänen ruumiinsa vapisi jännityksestä.
Mustana koskena matkustajat alkoivat purkautua asemasillalle.
Kaarilamppujen kelmeässä valossa näyttivät heidän kasvonsa
sinikalpeilta, elottomitta.
Nuorukainen tuijotti tuskallisen jännityksen vallassa ihmisvirtaa, —
mutta siinä oli vain vieraita kasvoja. Hän tunsi puulaiturin vapisevan
askeleista, niiden kumea jymy tukehutti tuulen ulvonnan. Hätä ja
tuska kuristi hänen sydäntään yhä ankarammin. Hänen päätään huimasi,
ja tuijottaessaan noita vieraita, sinikalpeita kasvoja alkoi hänestä
tuntua, niinkuin vyöryäsi hänen ohitseen jokin vainajain aavekulkue.
Mitä — mitä?
Hän hätkähti nähdessään vilahdukselta solakan naisolennon hypähtävän
alas vaunusta, tunsi heti odotetun ja kaikki muuttui. Kevein askelin
riensi lian tyttöä vastaan, tämä tarttui sanaa sanomatta nuorukaisen
käsivarteen, — ja hänen hento vartalonsa vapisi...
Kun he olivat päässeet pahimmasta tungoksesta, pysähtyi tyttö ja kysyi
kuiskaten:
— Minne me menemme?
— Hotelliin, — siellä saisimme olla aivan rauhassa... Jos sinä vaan
tulisit.
Nuorukainen kuiskasi viime sanat kuin anteeksi pyytäen.
— Niin Arvid... Mennään vaan. Mutta _pääsemmekö me_ sinne? — Hänen
äänensä värähti omituisesti.
— Pääsemme, pääsemme siten, — että sinä olet olevinasi minun vaimoni,
— puhui nuorukainen arasti, katsoen maahan. Sitten hän tarttui tytön
käteen ja hänen katseessaan loisti outo vakavuus ja hellyys. — Minä
tiedän, että tämä tuntuu sinusta omituiselta. Mutta katsos, sinä saat
jäädä sinne yöksi, — ja minä lähden pois...
— Oi rakas Arvid... Sehän on ihanaa! — huudahti tyttö tulisesti ja
lapsellisen avomielisesti.— Minä ihan kuvittelen, että... että olen
sinun vaimosi!
Hän vaikeni hämmentyen ja katsahti alaspäin aivankuin häveten sanojaan.
Mutta tuntiessaan rakastettunsa äänettömästi ja hellästi puristavan
käsivarttaan, tunsi tyttö, ettei heidän välillään tarvita mitään
teeskentelyä eikä tekopyhiä muodollisuuksia.
* * * * *
Monen hämmennyksen jälkeen he vihdoin olivat kahden kauniissa, mutta
epäkodikkaassa hotellihuoneessa.
He riisuivat päällysvaatteensa ja istahtivat vastakkain.
Nyt vasta tyttö näki, miten laihaksi ja kalpeaksi nuorukainen oli
muuttunut. Syvä sääli ja levottomuus valtasi tytön ja hänen katseensa
muuttui ulin tuskalliseksi ja tutkivaksi, ettei Arvid voinut katsoa
häntä; hän koetti puhua jotain iloista ja huoletonta, mutta kun ei
saanut vastausta, huomautti hän illallisesta ja soitti kelloa.
Hetken kuluttua kuului koputus ja tarjoilija tuli sisään. Arvid tilasi
pienen illallisen niin tottuneesti, että itsekin hämmästyi.
Illallinen tuli ja he aikoivat aterioida. He koettivat olla iloisia,
mutta eivät siinä onnistuneet. Tuli hetkiä, jolloin he äänettöminä
katsoivat toisiinsa ja painuivat alas päänsä, niinkuin olisivat
telineet jonkun rikoksen ja tahtoisivat sen salata. Ja heidän mieltään
painoikin raskaampi taakka kuin rikos: _kuolema_.
Mutta siitä eivät he uskaltaneet puhua. Arvista tuntui kauhealta ruveta
pelättämään tyttöä, eikä tämä uskaltanut kysyä; hän pelkäsi hämärästi,
että todellisuus on vielä kauheampi kuin hän kuvitteli.
* * * * *
Kun he olivat syöneet hedelmävanukasta jäikiruuaksi, kysyi nuorukainen
kohteliaasti:
— Tahdotko vielä jotakin, Ines? Ehkä kahvia?
Aivan odottamatta vastasi tyttö;
— Minä tahdon samppanjaa.
— Samppanjaa...?
— Niin... katsos Arvid. Minä jo kotona ajattelin, että mekin
huvittelemme, kerran menemme yhdessä kaikkialle... Arvid, sinä et
saa suuttua, minä otin rahaakin sitä varten... Ehkä sinäkin tulisit
iloisemmaksi, kun, kun...
Hän punastui katsahtaen alaspäin, — ja hänen pitkät, tummat
silmäripsensä loivat varjon hienoille poskille.
»Tuo rakas olento tahtoisi minut iloiseksi vaikka itse kärsii», —
ajatteli Arvid. Hänen teki mielensä siepata syliinsä tuo hento vartalo.
Hän liikahti jo noustakseen seisaalleen, mutta hillitsi itsensä,
istuutui jälleen ja alkoi hiljaa, hellästi:
— Mitä sinä puhutkaan, Ines...? Olenhan minä iloinen, niin sanomattoman
iloinen, kun taas näen _sinut_! Mutta tietysti me tilaamme kaikkea mitä
sinä tahdot...
Ensimmäinen lasi oli lopussa, mutta sama äänettömyys ahdisti heitä
ikäänkuin painajaisena. Nuorukainen koetti puhua jotain iloista,
mutta se unohtui kesken; hän hymyili, mutta tuo hymyily näytti niin
tuskalliselta, että tytön sydäntä vihlasi. Hänestä tuntui, ikäänkuin
heidän takanaan olisi väijynyt jokin kauhea näkymätön, — joka tarttuu
heihin mustalla kourallaan, jos he vaikenevat. Hän siis puhui
tietämättä mitä sanoi. Mutta vihdoin hän näki miten tytön huulet
alkoivat vavista, ja yhtäkkiä tämä kysyi käheällä, hillityllä äänellä:
— Milloin sinä matkustat?
— Huomenna, — vastasi nuorukainen kuin unesta havahtuen.
— Ja minne?
— Sveitsiin.
Äänettömyys.
— Ja koska sinä... palaat? — kysyi tyttö katkonaisesti, tuijottaen
tuskallisen tutkivasti toverinsa silmiin.
Nuorukainen säpsähti, niinkuin joku olisi iskenyt häntä. Hän tiesi,
ettei enää palaisi elävänä, — hän oli viime aikoina mennyt niin
nopeasti alaspäin. Mutta pitääkö nyt puhua totta, vai valehdella? Hän
muuttui aivan kalpeaksi, pyyhkäsi tolkuttomasti otsaansa, johon oli
kohonnut hikikarpaloita ja änkytti:
148
— Niin — kai niinä tulen heti jos... heti kun paranen...
Mutta hän ei rohjennut katsoa tytön silmiin. Hän hypisteli vain
ruokaliinaansa, niinkuin se olisi ollut hyvinkin tärkeätä.
Sitten hän kaasi lasit miltei täyteen ja lausui ääni vavisten:
— Maljasi, Ines! Ei ajatella nyt sellaisia...
Ääneti tyhjensi tyttö lasinsa ja ääneti alkoi hän taas katsella
vastapäätä istuvaa nuorukaista. Hänen kasvonsa muuttuivat yhä
kalpeammiksi, vaikka niillä äsken oli ollut heleä punerrus, ja vihdoin
hän kuiskasi tukehtuneesti:
— Sinä et siis tule... koskaan enää...?
— En koskaan enää, — kuiskasi nuorukainen kuin kaiku. Hän tunsi, että
tyttö ymmärsi. Nuorukainen katsahti kerran tyttöä, ja ajatellessaan,
että olisi saanut elää hänen kanssaan koko elämän, rakastaa, — tunsi
hän niin sanomattoman surun ja haikean kaipauksen täyttävän mielensä.
Hän katsoi vain tyttöä.
Huoneessa vallitsi yhä raskas, tuskallinen hiljaisuus. Jostain alhaalta
kuului kaukaisena ja hillittynä jouhiorkesterin soitto, — ikäänkuin
säestyksenä tytön äänekkäälle, läähättävälle hengitykselle. Hänen
neitseellinen rintansa kohoili kiivaasti ja hänen huulensa liikkuivat,
niinkuin hän olisi koettanut puhua jotain.
— Se on siis sinun viimeinen matkasi...
Tuossa hiljaisessa kuiskeessa värähti sellainen suru ja masennus, ettei
nuorukainen voinut vastata.
Tyttö katsoi yhä noita kalpeita kasvoja ja surullisia silmiä, ja
hänessä tapahtui jotain suurta ja selittämätöntä. Hänestä tuntui
ikäänkuin uusi salaperäinen valo olisi syttynyt hänen sielussaan,
näyttänyt hänelle ensi kerran elämänsä. Hän huomasi pettyneensä
uskoessaan toisten sanoihin, ja tuskallinen katumus kalvoi ja raateli
hänen sydäntään kuin nälkäinen petolintu saalistaan. Hän tunsi ensi
kerran, että Arvid oli hänelle kalliimpi kuin koko maailma, — ja hän
oli ajatellut isää, äitiä, tuttavia, luopunut näiden tähden hänestä, —
ja nyt hän kuolee ehkä sentähden. Hänellä ei ole koko maailmassa muuta
kuin Arvid, — ja nyt näkisi hän tämän viimeisen kerran! Hän unohti
kaiken, hän nousi istuimeltaan, ja vavisten koko ruumiiltaan läheni hän
Arvidia, kiersi kätensä tämän kaulaan ja suuteli rajun kiihkoisesti
hänen huuliaan.
— Ines, Ines, mitä sinä teet...? Etkö muista...? — sopersi nuorukainen
kuin huumaantuneena.
— Oh, minä en välitä enää mistään! Minä tahdoin vain suudella sinua!
Olla sinun! Minä olen tehnyt väärin!
Niinkuin suossa kytenyt kulovalkea päästessään mahtavaan kuusikkoon
leimahtaa räiskyen ja ulvoen puusta puuhun, polttaa kaikki tieltään.
— jotain sellaista tapahtui Arvidissa. Hänen rakkautensa ja kiihkeä
luonteensa, jonka hän viime kuukaudet oli pitänyt kytkettynä kuin
villin petoeläimen rautavitjoissa, tunsi äkkiä olevansa vapaa. Hänen
tunteessaan ei ollut mitään aistillista, mutta se oli niin rajua,
ettei se tuntunut enää rakkaudelta. Häntä oli vaikea tuntea samaksi,
joka tunnin ajan oli hillitysti ja moitteettomasti keskustellut,
kun hän hammasta purren puristi tytön rintaansa vastaan ja kuiskasi
kiihkoisesti:
— Ines... Ines...
Tyttö ei ollut kenessäkään ihmisessä koskaan nähnyt sellaista rajuutta
ja voimaa; se tempasi hänet mukaansa tuulispään voimalla, se huumasi
hänet kuin väkevä viini. Aivan kuin tahdottomana hän vain suuteli
nuorukaista.
Mutta yhtäkkiä tämä irtaantui tytöstä ja nousi seisomaan. Hänen
kasvonsa olivat vakavat ja äänensä matala, kun hän sanoi:
— Ehkä minun on parasta mennä nyt heti, jos... Niin, katsos Ines, minä
ajattelen sinun kannaltasi... Sitten se on myöhäistä...
— Ei! Minä en tahdo ajatella! — huudahti tyttö tulisesti. — Minä tahdon
olla sinun kanssasi! Ethän sinä jätä minua?
Sanaa sanomatta tempasi hän tytön syliinsä ja suuteli häntä tulisesti.
Ja sitten istuivat he kauan äänettöminä ja katsellen toisiansa, —
eivätkä mitkään sanat olisi kyenneet heidän onneansa tulkitsemaan.
— Kummallista, — kuiskasi nuorukainen kuin itsekseen. — Ja kuitenkin
tämä on vain kaunista satua...
— Hiljaa! Et _saa_ rikkoa tätä satua!— lausui tyttö kuin
huumaantuneena, ja hänen kalvenneissa kasvoissaan ja loistavassa
katseessaan kuvastui salaperäinen liikutus. — Minusta tuntuu niinkuin
tämä hetki olisi suurin hetki elämässäni. Sillä nyt tunnen ensi kerran
olevani onnellinen, — ja myöskin viimeisen... Ei — ei, en minä sitä
enää sure, — minä vaan kerron sinulle...! Katsos, sinä et voi aavistaa,
miten paljon olen kärsinyt, ensin isän ankaruudesta ja sitten... Niin,
— minä luulin, ettet sinä rakastaisikaan minua, kun saatoit olla niin
rauhallinen... Mutta nyt olen niin iloinen, niin onnellinen, — minä
tiedän nyt... Vaikka tämä onkin viimeinen kerta, niin mitä siitä...
Nythän tiedän, että rakastat minua...
Näin puhui tyttö hiljaa, autuaallisesti hymyillen. Nuorukainen ei
vastannut mitään. Miksi hän olisikaan kertonut noita tuskallisia
muistoja ja katkeria taisteluja, jolloin hän oli päättänyt tytön oman
onnen vuoksi luopua hänestä. Samppanjakin alkoi vaikuttaa, — ja hänestä
tuntui kuin kaikki olisi ollut tavattoman kaunista unta.
Sillä vastapäätä istui nuori, jumaloitu nainen. Hänen poskensa
hehkuivat, silmänsä loistivat, ja kun hän ojensi hennon kätensä, värisi
se niin kummallisesti. Hän veti tytön polvelleen ja tunsi, miten
hienohipiäiset käsivarret puristivat kiihkoisasti, ja kuumat, vapisevat
huulet painautuivat hänen huuliansa vastaan...
Hän aivan kuin juopui onnesta. Hän ei muistanut lähenevää kuolemaa, —
ei mitään. Koko maailma näytti hänestä ruusunväriseltä, ja hän kuiskasi
hiljaa:
— Rakkauden malja!
* * * * *
— Sinun ei tarvitse yhtään minua pelätä, Ines... Minä nukun tässä
vuoteessa ja sinä toisessa... Ja minä olen aivankuin sinä tahdot. Tai
pelkäätkö sinä?
— En, en! — vakuutti tyttö.
— Ja sitten teemme näin: minä olen täällä kirjoituspöydän ääressä sen
ajan kun sinä riisuudut, ja sitten vasta tulen minä...
— Niin teemme! — huudahti tyttö innokkaasti. Ja vaikka hän koetti olla
tyyni, ilmeni kaikesta levottomuus ja jännitys.
Nuorukainen istahti kirjoituspöydän ääreen, josta ei näkynyt alkoviin,
ja sanoi:
— Mene siis, minä olen täällä.
Hän kuuli kevyet askeleet, sitten avattiin kengät, sitten kuului
vaatteiden kahinaa ja viimeinen sängyn vieterien narahdus...
— Nyt minä sammutan täältä.
Hän riisuutui nopeasti ja kuiskasi sitten hiljaa:
— Nyt pyydän, että sinä katsot seinään päin...
Hän pujahti sänkyyn ja upposi syvälle pehmeihin patjoihin.
Alkovin katosta riippuvasta lampusta levisi ruusunpunainen valo, —
muuttaen kaikki epätodellisen, satumaisen näköiseksi. Tyttö katsahti
häneen, ja hänen kasvoissaan kuvastui jonkunmoinen levottomuus ja
ihmettely, —ja hänen silmänsä olivat laajenneet. Mutta hän näytti vielä
kauniimmalta tuossa ruusunvärisessä valossa.
Pitkän äänettömyyden jälkeen puhui hän hiljaa, ihmetellen:
— Tämä on niin kummallista... aivankuin unta... Aamullahan minä vielä
olin kotona...
Nuorukaisen valtasi sama selittämätön tunne. Hän muisti taas, että
kaikki täytyy pian jättää, ja outo haikeus hiipi hänen sieluunsa.
Ja vaikka hän piteli tuota paljasta käsivartta, joka oli hienompi kuin
mikään sametti, näki kauniin suun punaisine huulineen, niin hänellä ei
sillä hetkellä ollut pyydettä edes suudella häntä. Vihdoin kuiskasi hän
kuin itsekseen:
— Näin olisi suloista kuolla...
— Niin olisi — _sinun kanssasi!_ — kuiskasi tyttö huumaantuneena.
Mutta nuo sanat johtivat taas ajatukset todellisuuteen. Pitkän aikaa
oli niin äänetöntä, niinkuin olisi kuolema hiljaa ja järkähtämättömänä
odottanut oven takana...
Äkkiä purskahti tyttö itkuun. Hänen hento ruumiinsa vavahteli
nyyhkytyksistä. Hän kätki päänsä nuorukaisen rintaa vastaan,
vaikeroiden katkonaisesti:
—Sinä kuolet... kuolet... Mihinkä... mihinkä minä menen...?
Säälin ja rakkauden valtaamana syleili hän tyttöä. Hän puhui kauan
helliä, lohduttavia sanoja, — ja yhteinen onnettomuuden tunne ja
rakkaus veti heitä vastustamattomalla voimalla lähemmäksi toisiaan. Ja
niin he lepäsivät kauan sylitysten kuin kaksi viatonta lasta...
Tyttö lakkasi nyyhkyttämästä, ja kun nuorukainen vihdoin näki hänen
huuliensa hymyilevän, suuteli hän niitä huumaavan ilon vallassa.
Niin he lähenivät yhä enemmän toisiansa. He unohtivat vähitellen kaiken
surun ja ikävyyden — ja suutelivat vain äänettöminä toisiaan. Tyttö oli
siirtynyt hiukan syrjemmälle tehdäkseen tilaa ja hänen hieno tukkansa
oli jäänyt nuorukaisen kasvojen alle — huumaten tämän omituisella
tuoksullaan. Tyttö oli samanlaisen huuman vallassa. Hän kietoi kätensä
nuorukaisen kaulaan ja kuiskaili kiihkeästi:
— Sinä, sinä...
Kuin juopuneena puristi nuorukainen tyttöä rintaansa vastaan. Mutta
samassa hänen mieleensä lennähti hirveä, kiduttava ajatus. Hän
kuvitteli mielessään, että kun hän on kuollut, menee tyttö naimisiin
tehtailija B:n kanssa, joka nyt jo on häntä kosinut. — Ja tuo, tuo...
lihamöhkäle puristaa hänen rakastettuaan samoin kuin hän nyt — ja vielä
enemmänkin... Hänen pohjaltaan kiihkeä ja väkivaltainen luonteensa
nousi kuin ärsytetty, kidutettu peto. Rakkaus, viha ja mustasukkaisuus
syöksähtivät yhtaikaa hänen sieluunsa, — niinkuin suunnattomat
hyökyaallot, jotka äkkiä murskaavat padon. Hän kauhistui tuntiessaan
epämääräisen, mielettömän halun puristaa jäntevällä käsivarrellaan,
kunnes hennot kylkiluut musertuisivat... Hänen hampaansa kirskahtivat
ja ikäänkuin jostakin kaukaa kuuli hän pahaenteisen, kolean äänen:
— Ines... Jos minä tietäisin, että joku toinen syleilee sinua kerran
näin, — niin, niin minä tappaisit sinut...
Muiden mielestä olisi hän sillä hetkellä ollut peloittava, mutta tyttö
näki siiliä vain uuden todistuksen hänen rakkautensa voimasta; se
tempasi hänet mukaansa vastustamattomasti kuin pyörremyrsky, — ja hän
kuiskasi kuin huumaantuneena:
— Tee se, jos tahdot! Minä olen kokonaan sinun...
* * * * *
— Ines... Mitä minä olen tehnyt..? — kuiskasi nuorukainen, ja hänen
äänessään värisi katumus ja epätoivo. Oli jo aamupuoli.
— Kadutko? — kysyi tyttö ihmetellen.
— En minä itseni tähden! — Mutta sinun, sinun... Minä olen tuhonnut
sinun elämäsi.
— Oi Arvid... älä sano niin. Kaikki on hyvin... Nuorukaisen kasvoissa
kuvastui haikea tuska ja katumus, kun hän vaikeroiden puhui:
— Voi minua... Nyt olen ehkä tartuttanut sinuun kauhean keuhkotaudin...
Ja entä jos, jos..
— Entä sinä itse? — kysyi tyttö hiljaa.
— Mitä minun on väliä! — huudahti hän miltei kärsimättömästi.
Tytön kasvot välähtivät kummallisesti, mutta sitten hän kysyi tyynesti:
— Arvid... Lupaatko minulle yhden asian?
— Lupaan, jos vain voin sen täyttää...
— Hyvä, siis ei nyt vielä puhuta mitään ikävistä asioista. Siellä on
vielä puoli pulloa samppanjaa. Sytytä kattokruunu!
Nuorukainen katsoi hämmästyneenä tyttöön — ja häpesi. Hän näki,
että tyttö itsekin kärsi, mutta siitä huolimatta tahtoi saada hänet
iloiseksi. Hiljaa hän sopersi:
— Oi Ines... Voitko antaa anteeksi minun raukkamaisuuteni... ja kaiken
mitä olen sinua vastaan rikkonut...?
Tyttö ei vastannut mitään, — hän katsahti vain kerran nuorukaiseen.
Mutta se katse sisälsi niin paljon, että nuorukaisen rakkaus leimahti
kuin tuli. Hän kääri tytön hennon vartalon pehmeään vilttiin ja kantoi
hänet kuin pienen lapsen syvään nojatuoliin. Sitten täytti hän lasit ja
lausui värähtävällä äänellä:
— Meidän häämaljamme!
Kyynel kiilsi tytön silmissä, ja hän tarttui äkkiä nuorukaisen käteen
ja suuteli sitä tulisesti.
Vähitellen pakeni surullinen mieliala. Ehkä siihen osaltaan vaikutti
samppanjakin, — ja he olivat niin nuoria. Kun he olivat tyhjentäneet
viimeisen lasinsa, eivät he enää ajatelleetkaan huomispäivää, ei
todellisuutta.
Tyttö sulki silmänsä kuunnellen Arvin puhetta jostakin, — ja tuo
ääni vaikutti häneen kuin musiikki. Hänen aivoissaan kiiti ihania,
epämääräisiä kuvia pienokaisesta, jolla on sametinhienot kädet. He
istuvat takkavalkean ääressä ja hän painaa päänsä Arvin polville...
— Menemmekö jo nukkumaan? — kuuli hän äkkiä Arvin sointuvan äänen.
— Menemme, — kuiskasi hän hiljaa.
Silloin Arvid aikoi taas kantaa tytön vuoteelle, mutta tämä varoitti:
— Jospa sinä loukkaat itsesi...
— Oi pieni armaani... Minä olen vielä voimakas ja sinä olet niin
kevyt... Katsos!
Ja hän nosti tytön korkealle ilmaan ja kantoi alkoviin. Mutta kun hän
kumartuen laski tytön vuoteelle ja alkoi peittää häntä, purskahti hänen
suustaan punainen verivirta.
— Jumalani... — sopersi tyttö hiljaa, ja hänen kasvonsa muuttuivat yhtä
valkeiksi kuin lakana hänen allaan.
— Taskusta... morfiinia... — kuiskasi nuorukainen vain huulillaan ja
laskeutui hiljaa vuoteelle.
Tyttö löysi pullon, ja veren yhä tulviessa tiputti nuorukainen siitä
vapisevin käsin pari kymmentä tippaa teelusikkaan ja tyttö toi lasissa
vettä.
Vähitellen verenvuoto hieman taukosi, — vain silloin tällöin purskahti
sitä hänen suuhunsa, ja hänen kasvonsa olivat kalpeat ja ankarat...
— Mitä, mitä tämä on? toisteli tyttö äänettömin huulin. Hän väänteli
yhtämittaa käsiään ja hänen rinnassaan hakkasi jokin raudankova. Ja
joka iskulla oli hän kuulevinaan aivankuin käheän kuiskauksen: »_hän
kuolee_.» Ja hän oli juuri ajatellut tulevaisuutta, pienokaisia...
— Arvid... _Arvid!_
Se parahti hänen kurkustaan kuin hukkuvan hätähuuto.
Arvi et vastannut, katsoi vain häntä suurentunein, kummallisin
silmin, ja tyttö vaikeni aivankuin tyrmistyneenä, seisoi vain käsiään
väännellen ja katsoi...
Hirveä taistelu kuvastui hänen kalpeilla kasvoillaan, kun hän hetken
kuluttua nuorukaisen huomaamatta otti pullon ja poistui taas saliin.
Raskaasti hengittäen seisoi hän keskellä lattiaa, väänteli käsiään ja
kuiskasi itsekseen äänettömästi:
— Mitä teen?... Elää ilman häntä... Ei... ei... Mitä...?
Juuri silloin kuului ahmalta kadulta kumea jyrinä — aivankuin
kaukainen, lähenevä ukkonen. Hän kuunteli jännittyneenä ja ymmärsi,
että se oli vaunujen jyrinää. Kenties oli se joku kuorma-ajuri, joka
näin aikaiseen ajoi raskaaseen työhönsä. Tuo jyrinä palautti aivankuin
salaman leimahduksena hänen mieleensä _elämän_, ilottoman, surullisen
elämän ilman rakastettua. Hän oli aivan näkevinään edessään isänsä
lihavat, vihaiset kasvot, kun tämä vaati häntä naimisiin tehtailija
B:n kanssa. Hän näki tämän hymyilevät, aivankuin rasvaiset kasvot.
Tytön kasvot synkistyivät ja muuttuivat hurjan päättäväisiksi. Ja äkkiä
hän kaasi puolet pullon sisällyksestä samppanjalasiin ja ryyppäsi sen
yhdellä siemauksella.
Sitten tuli hän nuorukaisen vuoteen viereen, laski pullon pienelle
yöpöydälle ja puhui kiireesti, samalla kun hänen kasvonsa alkoivat
kalpenemistaan kalveta:
— Sinä sanoit, että olisi suloista kuolla yhdessä... Sinä olet
oikeassa... Minä otin tuosta puolet... ja nyt saamme kuolla yhdessä,
jos vain sinä tahdot...
Nuorukainen käänsi katseensa, ja samassa hän tunsi tuon hennon ruumiin
kummallisesti nytkähdellen kumartuvan ylitseen ja hänen otsalleen
painuivat vavahtelevat, omituisen jäykät huulet, niinkuin häntä olisi
suudellut kuolema...
Sanoin kuvaamattoman hädän vallassa yritti hän nousta vuoteelta, hän
käsitti vain sen, että hänen rakastettunsa kuolee ja hänet _täytyy_
pelastaa. Kaikki sekaantui ja pimeni, ja hänestä tuntui ikäänkuin
Ines olisi hukkumaisillaan, — eikä hän voi mitään! Tietämättä mitä
teki kohotti hän kätensä ja koetti huutaa apua: mutta huuto muuttui
tukehtuneeksi korahdukseksi ja kuuma verivirta purskahti hänen suustaan.
Hän vaipui voimattomana takaisin vuoteelle ja aivoissa pyöri kaikki
kohisevana sekamelskana. Mutta hän jännitti koko tahdonvoimansa,
ja vihdoin hänelle selveni kaikki; kaikki on hyvin. Miksi hän oli
pelästynyt, onhan Ineksellekin parempi näin, kun hän kerran rakastaa...
Ja yhtäkkiä hän kaasi pullon sisällyksen suuhunsa viimeistä tippaa
myöten.
Verenvuoto tankosi, hänen hengityksensä harveni, ja omituinen jäykkyys
alkoi levitä hänen ruumiissaan. Mutta hänen ajatuksensa kirkastuivat,
selvenivät.
Hän tunsi tytön hennon käden värisevän puristuksen, ja kun hän näki
miten hänen kuoleman himmentämät silmänsä kirkastuivat ja valjut,
verettömät huulet hymyilivät onnesta, käsitti hän ensi kerran tuon
rakkauden suuruuden. Hänestä tuntui ikäänkuin jokin ihmeellinen
kirkkaus olisi täyttänyt hänen sielunsa. Hän kuolee _minun_ tähteni,
hän on antanut minulle ihanimman kuoleman. Hän olisi tahtonut sanoa
jotain, mutta ymmärsi samassa, ettei voisi sanoin kuvata sitä ennen
tuntematonta rakkautta ja kiitollisuutta, jonka kirkkaus ja lämpö
voitti lähenevän kuolemankin kolkkouden, nimitti sen ihanaksi juhlaksi.
Hän ei pelännyt kuolemaa, ei kaivannut enää elämää, — hän tunsi
vaistomaisesti, että tämän illan onni korvasi kokonaisen elämän...
Kaikki voimansa ponnistaen käänsi hän päätään rakastettuansa kohden ja
kuiskasi harvaan, sanan kerrallaan:
— Rakas... urhea... vaimoni!... Eikö nyt... ole hyvin... onni...
Hän ei jaksanut enempää, mutta tytön kirkastuva katse osoitti, että hän
tunsi samoin.
Äärimmäisin ponnistuksin tarttui tyttö jäykistynein sorminensa hänen
käteensä ja veti sen huulilleen ja puhui hiljaa, tuskin kuuluvasti
kuiskaillen:
— Rakas... sinun kanssasi... viime matkalle...
Ja taas tunsi nuorukainen noiden hentojen sormien puristuksen, ja
vaikka kuolema oli jo kylmentänyt ne hyisellä kosketuksellaan,
värähtelivät ne yhä rakkaudesta.
He lepäsivät käsikkäin, ja kummallinen hiljaisuus, jäykkyys ja kylmä
hämäryys valtasi heidän olemuksensa ja levisi kaikkialle. Nuorukainen
kuuli rintansa korisevan joka henkäyksellä niin omituisen ontosti
ja pitkäveteisesti, kuten aina, kun keuhkoissa on niin vähän verta,
ettei se tule ylös. — Mutta sekään ei nyt koskenut, ei hermostuttanut.
Hän tunsi vain suurta, selittämätöntä rauhaa ja uupumusta, ja tuo
salaperäinen, kylmä harmaus lisääntyi, levisi kaikkialle kuin
syysillan sumu; katto ja seinät olivat jo häipyneet näkyvistä, hänen
rakastettunsa kasvotkin himmenivät. Ja vihdoin ne häämöittivät tuon
harmahtavan sumun seasta valkeina kuin suuri liljankukka. Silloin hän
yhtäkkiä tunsi halun nähdä vielä kerran hänen katseensa, — nähdä vielä
kerran hänet _elävänä_... Hänen omat huulensa tuntuivat aivan jäykiltä,
mutta hän ponnisti kaikki voimansa ja tahtonsa, ja vihdoin kuuli hän
oman soinnuttoman kuiskauksensa:
— Ines...
Hän tunsi heikon värähdyksen jäykistyneissä, hennoissa sormissa, ja
jännitettyään koko jälellä olevalla tarmollaan katsettaan näki hän
omituisen, punertavan hämärän lävitse vielä kerran — viimeisen kerran —
nuo tummat, suuret silmät. Ja tuosta raukeasta katseesta loisti nytkin
vain rakkaus ja onni.
Hän puristi rakastettunsa kättä, sulki silmänsä ja oli kuiskaavinaan
äänettömästi:
— Nyt lähdemme — viimeiselle matkalle...