Aamulla aikaiseen hän jo pukeutui ja lähti ulos. Ja kun
panttilainakonttorin ovet avattiin, astui hän ensimmäisenä sisään ja
panttasi kellonsa ja sormuksensa.
Sieltä ajoi hän suoraa päätä asekauppaan ja pyysi nähdä pistooleita.
Hänelle tuotiin useita nähtäväksi, mutta hän valitsi kaikkein pienimmän
Brovning-pistoolin, jonka kaliiberi oli vain kuusi millimetriä. Hän
osti myöskin patruunia, ja nuo pienet, sileät nikkelikuulat näyttivät
niin vaarattomilta, — ne eivät tekisi suurta reikää läpimennessään.
Se tuotti hänelle kummallista lohdutusta. Hän ihmetteli, miten saattoi
olla niin kylmäverinen.
Mutta kun hän ajoi pyörällä asuntoansa kohden, alkoi hänen sydämensä
sykkiä kiivaasti ja epämiellyttävästi. Hän hiljensi vauhtiaan, mutta
kun mökki aikoi näkyä, täytyi hänen nousta pyörältä ja seisahtua.
Hänen aivonsakin tuntuivat tylsiltä. Ja kun hän koetti tehdä joitakin
huomioita, havaitsi hän kuin unessa, että aamu oli kaunis, aurinko
paistoi pilvettömältä taivaalta ja suuressa piilipuussa lauloi
yksinäinen leppäkerttu korutonta lauluaan...
Yhtäkkiä hän muisti kuulleensa samallaisen linnunäänen samanlaisena
aamuna, — mutta missä?
Vihdoin hän muisti luon aamun, — viisi vuotta sitten. Hän oli
taas näkevinhän kastehelmiä välkkyvän ruohokentän, lehmukset ja
synnytyslaitoksen suljetun pääoven, kaikki, kaikki. Lukemattomat
muistot syöksyivät hänen sieluunsa, hän tunsi hämärästi, että juuri
nämä kaksi päivää ovat hänen elämänsä tärkeimmät: silloin sai hän
elämänsä suurimman lahjan, ja nyt, viiden vuoden jälkeen, juuri tänä
aamuna, hän sen menettää. Kesäaamuna hän tuli, kesäaamuna hän poistuu —
ja jättää jälkeensä pimeän syksyn...
Ja hän oli toivonut niin paljon.
Kun hän tuli eteiseen, kuuli hän taas tuon heikon valituksen. Ja sisään
astuessaan oli hänen vaimonsa polvillaan vuoteen vieressä ja hänen
silmänsä olivat itkusta punaiset.
— Miten kauhean kalpea sinä olet! — huudahti hänen vaimonsa
pelästyneenä. — Mitä... mikä sinun on...?
— Vai niin... onko niin, — puhui mies hämillään. — Se johtuu kai siitä,
etten ole nukkunut.
— Etkö söisi vähän? — pyysi taas vaimo huolestuneena.
— En vielä näin aikaisin syö, — vastasi mies ja hänen äänensä värisi
omituisesti. — Mutta tiedätkö, kun tuossa maantiellä tuli juuri eräs
toveri vastaan ja sanoi, että Valeriana huojentaa kipua tällaisissa
tapauksissa. Eiköhän sitä pitäisi koettaa? Jos sinä menisit apteekista
hakemaan, — joudut vähän ulkoilmaankin...
— Niin, kyllä minä menen...
Vaimo pukeutui kiireesti, ja kun hän oli valmis, seisoi hän käsi
ovenrivassa ja katsoi tuskallisesti epäröiden lapseensa.
Aivankuin olisi aavistanut hänen ajatuksensa, sanoi mies hitaasti:
— Sano nyt hyvästi Matille ja suutele häntä. Hänen on sitten parempi
olla... Vaimo ei voinut pidättää kyyneleitä, kun hän polvistuen suuteli
lastaan.
— Hyvästi nyt, pikku Matti! Äiti tulee heti...
Ja sitten kuiskasi hän hiljaa, tuskallisesti miehelleen:
— Voi, jospa hän jo pian pääsisi rauhaan...
— Ehkä hän jo pääseekin, — päätteli mies.
Ja vaimo meni.
* * * * *
Taas valtasi sama hädän ja tuskan tunne hänet, ja sydämenlyönnit
koskivat kuin vasaraniskut. Hän katsahti peiliin ja pelästyi:
hänen kasvonsa olivat kalpeat kuin palttina, silmät tuijottivat
loisteettomina syvällä kuopissaan ja ohimoille oli ilmestynyt _harmaita
hiuksia_.
Ja kuoleva lapsi yhä valitti.
Kun mies meni vuoteen ääreen, haparoi tuo pieni, kuuma käsi taas hänen
sormeaan ja heikko ääni kuiskasi tuskin kuuluvasti:
— Polttaa, isä...
— Isä antaa lääkettä...
Hän otti veronaalipullon, jota lääkäri oli määrännyt unen saamiseksi,
kaasi lusikkaan kaksinkertaisen annoksen ja antoi pojalleen.
— Nyt Matti saa nukkua...
Valitukset tuntuivat hiukan heikoin miltä, lapsiparka sulki silmänsä.
Ja pieni käsi, joka piteli isän sormea, värähti vain silloin tällöin.
Mies katsoi häneen kauan, ja tietämättä niitä puhui kysyi hän hiljaa,
värisevällä äänellä:
— Pidätkö sinä äidistä ja isästä...?
Pieni käsi puristi taas lujemmin hänen sormeaan, silmät aukenivat
raskaasti, ja tuossa kärsivässä, syvässä katseessa näkyi vaan
ihmettelyä ja rakkautta.
— Pidän... paljon, — kuiskasi hän vain huulillaan ja ummisti silmänsä.
Varpaillaan hiipi mies toiseen huoneeseen. Ja hänen hengityksensä oli
muuttunut kuuluvaksi läähätykseksi, kun hän otti patruunalaatikon ja
alkoi täyttää makasiinia.
Kun hän tuli pojan vuoteen viereen, olivat tämän silmät suletut, eikä
hän aukaissut niitä, vaikka tunsi isän tarttuvan käteensä. Mutta tuo
tuskallinen ilme oli nytkin hänen kasvoillaan, hän valitti hiljaa, — ja
hänen hengityksensä oli muuttunut korisevaksi.
Mies tunsi sydämensä jyskivän tuskallisen rajusti, kun hän kumartui
suutelemaan noita kuumia, kalpeita huulia, jotka vain heikosti
vastasivat.
Kun Matti ei nytkään avannut silmiänsä, tuli hän pääpuoleen ja asetti
hiljaa pistoolin suun aivan lähelle hänen rakasta päätänsä, sulki
silmänsä ja — painoi liipasinta...
Paukaus tuntui tavattoman kovalta ja räikeältä hiljaisessa huoneessa.
Kuin unessa näki hän, ettei lapsi nytkään aukaissut silmiänsä, — hänen
pieni, laihtunut ruumiinsa vain hiukan värähti ja nyrkkiin puristettu
käsi aukeni. Hänen tuskallinen ilmeensä, joka ei onnettomuuden jälkeen
ollut kertaakaan lientynyt, muuttui rauhalliseksi. Näytti aivankuin hän
olisi hiljaa hymyillyt...
Mies ei tietänyt mitään ajan kulusta, — hän tuijotti vain lapsensa
kalpeita kasvoja. Kummallakin puolen päätä, korvan yläpuolella, oli
pieni, tuskin näkyvä reikä. Niistä oli vuotanut hiukan verta hänen
kellertäville hiuksilleen ja valkealle tyynynpäälliselle. Mies kasteli
pyyhinliinan märäksi, pyyhki hiukset ja käänsi tyynyn, — ja hänestä
tuntui niinkuin Matti olisi vain nukkunut...
Kummallista! Pienintäkään katumusta ei hän tuntenut. Nythän Matin ei
enää tarvinnut kärsiä. Eikä hänen tarvinnut raajarikkona elää.
* * * * *
Mutta kauhean hiljaiseksi oli kaikki muuttunut. Ei kuulunut muuta
kuin jonkun yksinäisen kärpäsen surina. Mies katsahti ylös ja huomasi
seinällä vainajan pienen kaaripyssyn. — Niin,— hän ei enää koskaan
ampuisi. Vuoteen alla näkyi pieni sandaali, jossa hänen pieni jalkansa
oli elävänä ja notkeana liikkunut, — ja nyt ei hän koskaan enää liiku.
Hänen heleä naurunsa ei enää koskaan kaiu...
Hän tarttui vainajan käteen ja säpsähti. Se oli jo hiukan kylmä ja
kankea, — se ei enää vastannut hänen puristukseensa. Hän pidätti
hengitystään ja kuunteli — niinkuin olisi odottanut kuulevansa lyhyen,
läähättävän hengityksen —
— Kuollut...
Mies kuiskasi sen hiljaa. Ja hän tunsi, että suru, julma, hellittämätön
suru oli iskenyt häneen terävät kyntensä. Se tuntui jo painavan häntä
kuin ääretön taakka.
Hän lyyhistyi polvilleen vuoteen viereen ja suuteli nyyhkyttäen
poikansa kalpeita kasvoja, — mutta nekin olivat jo kylmenneet.