— Nyt ei ole siis mitään toivoa enää — kuiskasi mies raskaasti.
— On kyllä sattunut joitakin tapauksia, että tuollaisessakin
tapauksensa on jäänyt elämään mutta ei siinä paljon toivoa ole, — puhui
lääkäri matalalla äänellä.
— Kuinka kauan saattaa kestää, ennenkuin kuolee? — kysyi hän taas
kolealla äänellä.
— Voi siinä mennä pari viikkoakin.
— Onko koskaan tapahtunut, että jalat olisivat tulleet
liikuntakykyisiksi?
— Ei. Ne jäävät halpaantuneiksi.
Kun lääkäri lähti, seurasi mies häntä eteiseen, ja kun he olivat
kahden, rykäisi hän pari kertaa ja sitten puhui rukoilevalla äänellä:
— Herra tohtori... antakaa hänelle morfiinia niin paljon, että hän
nukkuu ijäksi, että hän pääsisi rauhaan.
— Ei, minä en voi, — vastasi lääkäri.
— Mutta ajatelkaa, herra tohtori, hän kuolee kuitenkin ja hänen täytyy
vallan turhaan kärsiä noin kauheita tuskia. — Hänen äänensä muuttui
yhä tuskallisemmaksi, hän kertoi kaiken mitä oli kärsinyt viime yönä,
pyysi säälin ja oikeuden nimessä että tohtori pelastaisi lapsiraukan
enemmistä kärsimyksistä!
— Lääkärin velvollisuus on koettaa säilyttää elämää niin kauan kuin
suinkin, — vastasi lääkäri jo epävarmasti. — Se sotisi valaani
vastaan...
— Eivätkö viattoman lapsen tuskat merkitse enemmän kuin jokin
vanhentunut vala? — kuohahti mies.
— Siitä en aio ruveta väittelemään, — vastasi lääkäri kylmästi ja
kääntyi ovea kohden. Mies käsitti pilanneensa asiansa ja aikoi pyytää
anteeksi. Mutta kun lääkäri poistui heti, muuttuivat hänen kasvonsa
kummallisen koviksi ja päättäviksi. Ja hän sulki oven raskaasti huoaten.
* * * * *
Iltayöstä morfiiniannoksen jälkeen oli pieni sairas taas hetken
horroksissa. Tämä oli kolmas yö onnettomuuden jälkeen. Äiti oli
vihdoinkin vaipunut uneen, — mutta mies valvoi yhä yön hiljaisuudessa.
Se suuri, kauhea kysymys kalvoi ja raateli hänen sieluaan kuin
suunnattoman suuri, nälkäinen rotta; mitä hän tekee, miten selviytyy?
Hän vaipui lopulta jonkunlaiseen horrokseen. Hän muisti viime
sunnuntain. Hän oli veljensä kanssa mitannut sileälle rantahiekalle 50
metrin juoksuradan, ja sitten hän Matin kanssa asettui lähtöviivalle.
Hän muisti niin elävästi sen selittämättömän ilon, katsellessaan
poikansa nuorta, alastonta ruumista, kun tämä jännittyneenä odotti
sedän antamaa lähtömerkkiä; hän oli kuulevinaan pojan iloisen naurun,
kun isä sattui kaatumaan ja hän pääsi maaliin ensimmäisenä...
Mies havahtui unelmistaan kuullessaan lapsen taas vaikeroivan, ja häntä
puistatti nähdessään taas yhtäkkiä nuo kasvot. Silmät olivat vajonneet
syvälle päähän ja kaula oli niin tavattoman pieni, ja nuo laihat,
hennot kädet vavahtelivat kuin kuolevan linnun varpaat.
— Oliko mahdollista, että hän eli, juoksi, nauroi — vielä viime
sunnuntaina? Ja nyt hän kuolee, _kuolee!_ Herra Jumala!
Aamupuolella kuuli hän lapsen yhtäkkiä kirkasevan sydäntäsärkevästi, —
hän oli kai liikahuttanut itseään jotenkin. Ja niinkuin epätoivoinen,
sanaton rukous parahti hänen sinertäviltä huuliltaan:
— Isä!
— Mitä, lapsi parka?
— Polttaa... niin kovin...
Jotain hirmuista oli tuossa sietämättömän terävässä, tuijottavassa
katseessa ja kuihtuneissa kasvoissa. Mies ei voinut katsoa häntä, vaan
painoi kasvonsa lapsen tyynyyn, sopertaen:
— Ei isä voi mitään...
— Jotain lääkettä, lääkettä...
Se oli enemmän kuin hän voi kestää. Kaikki tuntui pyörivän, sekaantuvan
miehen aivoissa. Tuo hirveä taistelu, joka kaksi vuorokautta oli
raivonnut hänen sielussaan, kiihtyi äärimmilleen.
Pitääkö Itänen ijankaiken katsella viattoman lapsensa tuskaa? Jos
hänen koiralleen olisi tapahtunut sellainen onnettomuus, olisi yleinen
mielipide ja lakikin pakottanut hänet lopettamaan sen kärsimykset, —
mutta vanhentunut moraali ja laki pakoittaa viattoman lapsen kitumaan
tällaisessakin tapauksessa viimeiseen hetkeen. Se säälii siis enemmän
eläinten tuskia kuin ihmisen.
— Sinä et voi tehdä sitä! Hän on sinun lapsesi! — huusi joku sisäinen
ääni Mutta toinen ääni huusi vielä kovempaa: Juuri sentähden on minun
velvollisuuteni pelastaa hänet noista kauheista tuskista!
Se oli viimeinen taistelu! Hän oli kaksi vuorokautta horjunut,
taistellut sitä ajatusta vastaan mutta nyt se muuttui
peruuttamattomaksi päätökseksi.
Hän suuteli hellästi lastaan ja kuiskasi hiljaa, katkonaisesti:
— Tahtoisiko Matti päästä... rauhaan, ettei polttaisi...
— Matti tahtoisi... nukkua...
Mies vapisi jännityksestä kuullessaan nuo sanat, jotka tavallaan
lupasivat sen, jota hän kysyi. Mutta siitä huolimatta tunsi hän kauhua
ajatellessaan päätöstään...
Kun sairas hiukan tyyntyi, meni hän kaapilleen, otti esiin suuren
amerikkalaisen revolverinsa, ja hänen kasvonsa olivat kuoleman kalpeat,
kun hän alkoi sitä ladata.
Mutta kun hän otti käteensä raskaan patruunan paksuine lyijykuulineen,
hätkähti hän yhtäkkiä uudesta kauhusta. Metsästäjänä hän tiesi miten
tuollaiset kuulat repelevät, ja hän oli kerran nähnyt erään miehen,
joka oli ampunut itsensä juuri samallaisella revolverilla. Hänen pikku
päänsä menisi miltei murskaksi, hänen aivonsa. Ei, ei, se ei saa
tapahtua!
Hän koetti ajatella, hän ymmärsi, että se on sivuseikka, mutta hän
tunsi, ettei koskaan voisi sitä tehdä.
Mutta vihdoin hänen kasvonsa kirkastuivat uudesta ajatuksesta. Hän meni
taas lapsensa vuoteen viereen, kuivasi hänen tuskanhikeä helmeilevän
otsansa ja sanoi hellästi lohduttaen:
— Aamulla Matti paranee. Isä tuo lääkettä.
— Isä kiltti... isä...
Rakkaus ja kiitollisuus kirkasti silmänräpäykseksi hänen sammuneet
silmänsä, se värähti noissa katkonaisissa sanoissa, ja hän puristi taas
heikoilla, vapisevilla sormillaan isän sormea.
Ja miehen päätös muuttui yhä varmemmaksi.