— Niin, hän pääsisi rauhaan, — kuiskasi hän itsekseen. — Mutta ei — ei,
sitä ei voi tehdä...
Ja kuitenkin. Hirmuista on mitään tekemättä katsella noita kärsimyksiä.
Ja kun hän jäisi halvatuksi, jos elämäänkin jäisi...
Peloittava taistelu alkoi riehua isän rinnassa. Vaikka hän olisi
mihin suuntaan ajatellut, niin kaikkialla oli yhtä mustaa, toivotonta
ja kauheata. Hän ei ollut itkenyt viiteentoista vuoteen, mutta nyt
hän äkkiä alkoi itkeä — niin rajusti ja sydäntäsärkevästi kuin vaan
sellaiset itkevät, jotka eivät pitkiin aikoihin ole itkeneet. Koko
hänen voimakas ruumiinsa hytkyi, ja hänen rintansa nousi ja laski
niinkuin se olisi ollut halkeamaisillaan.
Mutta ihmeteltävällä ponnistuksella hillitsi lapsi valituksensa ja
tuskansa ja kuiskasi katkonaisesti:
— Isä, älä itke... Matti paranee sitten... oikein pian...