Sen päivän iltapuolella satoi rankasti, vaikka aamupäivä oli ollut
helteinen. Ja kun hän palasi työstä, oli esikaupungin ennen pölyinen
tie täynnä vesilätäköitä. Keväiset nurmikot loistivat kosteina ja
heleänvihreinä iltapäiväauringon paisteessa ja puitten lehdillä
kimaltelivat vesipisarat kuin kirkkaat helmet. Ilma oli niin raikasta
ja sulotuoksuista, ja se vaikutti kuin jokin virkistävä juoma. Hän veti
sitä täysin henkäyksin keuhkoihinsa ja hänen mielensä oli niin reipas,
kevyt ja iloinen. Hän päätti kotiinpäästyään lähteä uimaan ja ottaa
Matin pyörälleen, — saisi hänkin tulla taas pulikoimaan, kun vesi on
niin lämmintä..
* * * * *
Mutta saavuttuaan kotiin kohtasi häntä tyrmistyttävä näky. Hänen
vaimonsa oli polvillaan vuoteen vieressä itkien ja väännellen
epätoivoisesti käsiään; eräs naapurin vaimo seisoi vierellä
neuvottomana, — ja vuoteella virui tiedottomana pikku Maiti. Hänen
kasvonsa olivat kalpeat kuin liitu, silmät suletut, ja hiljaa valittaen
aukoili hän suutaan kuin kuivalle heitetty kala.
Mies ei voinut sanoa mitään. Ennen tuntematon tuskallinen heikkous
valtasi hänen koko olemuksensa kuin väkevä myrkky. Hänen täytyi
nojautua ovipieleen, jottei kaatuisi, ja hän hengitti niin raskaasti
kuin näkymätön koura olisi kuristanut hänen kurkkuaan. Vihdoin hän
käheästi sopersi:
— Mitä, mitä on...?
— Matti putosi puusta... Hän oli äsken tajuissaan, mutta meni taas
tiedottomaksi...
— Lääkäri, lääkäri... onko haettu...?
— On. Mari on juuri hakemassa...
Äkkiä hyökkäsi vaimo hänen syliinsä. Hänen kasvonsa olivat kauhusta
vääntyneet, silmät turvonneet ja hän hoki kuin mielipuoli:
— Hän kuolee... hän kuolee... kuolee...
Mies ei ollut koskaan ajatellutkaan, että hänen poikansa saattaisi
kuolla, — ja nyt se ajatus hyökkäsi hänen kimppuunsa kuin raivokas
peto. Tietämättä mitä hän teki, puristi hän vaimoansa rintaansa vastaan
ja tukehtunut voihkina tunkeutui hänen rinnastaan.
Sitten syöksyi hän vuoteen viereen ja tarttui poikansa pikku käsiin,
silitti ja hyväili niitä epätoivoisesti. Mutta ne olivat veltot ja
voimattomat, — vain silloin talloin tuntui niissä heikko väristys...
Se palautti äkkiä hänen toimintatarmonsa. Hän nousi, niinkuin olisi
päättänyt taistella poikansa elämästä vaikka koko maailmaa vastaan. —
ja hänen äänensä karahti oudon terävänä:
— Lääkäri, missä se viipyy? Sen täytyy pian tulla.
— On siitä jo aikaa, kun Mari lähti hakemaan...
Sanaa sanomatta syöksyi hän ulos, hypähti pyörälleen ja lähti hurjaa
vauhtia kaupunkia kohden. Hän polki niinkuin häntä olisi ajettu
takaa tai isketty yhtämittaa. Ja nuo iskut olivat kaksi sanaa, jotka
yhtämittaa iskivät, kolkuttivat hätien sydäntään; ne nakuttivat
säännöllisesti kuin kellu: Poikasi kuolee! Poikasi kuolee!
Maantiellä oli vilkas liike, sillä ihmiset palasivat juuri työstä,
mutta hän ei välittänyt, vaikka loka pärskyi pyöristä, hän ei
välittänyt vaikka olisi ajanut jonkun kuoliaaksi. »_Poikani kuolee_» —
kaikui hänen sielussaan, eikä hän muusta tahtonut tietää.
Kun hän saapui karkeille katukiville, niin hänen pyöränsä aivan
hyppeli. Eräässä kulmassa seisoi joukko nuoria miehiä, jotka eivät
näyttäneet aikovan väistää. Mutta hän ajoi ihan vimmattua vauhtia
suoraan joukkoa kohden ja karjasi hurjasti:
— Pois tieltä!
Ja nuorukaiset väistyivät miltei pelästyen. Hekin huomasivat, että
tuossa pitkässä, jäntevässä miehessä, hänen käheässä äänessään oli
jotain kauhistavaa, että häntä on paras välttää. —
Kuin myrskytuuli riensi hän lähimmän lääkärin rappusia ylös. Hän
soitti kiivaasti, ja kun palvelustyttö tuli avaamaan, huohotti hän
vaivaloisesti:
— Onko tohtori kotona?
— Ei ole.
— Missä?
— Hän on maalla...
Ja niine hyvineen juoksi hän alas.
Toinenkaan lääkäri ei ollut kotona, ja tuska, raivo ja epätoivo valtasi
hänet. Mitä, mitä tämä on? Hän lähti taas ajamaan kaupungin pääkatua
myöten erään tunnetun lääkärin asuntoa kohti, mutta huomasi sisarensa
tulevan ajurilla saman lääkärin kanssa vastaan. Hän käänsi pyöränsä,
ajoi vaunujen sivuun ja sopersi hengästyksestä katkonaisella äänellä:
— Hän kuolee... mennään pian...
Ja enempää selittämättä ja odottamatta lähti hän hurjaa vauhtia
eteenpäin asuntoansa kohden.
Kun hän saapui kotiin, oli lapsiparka tullut jo tajuihinsa. Pieni pää
kääntyi yhtämittaa sivulta toiselle, hänen silmänsä olivat luonnottoman
terävät, kuivat ja tuijottavat, eikä hän näyttänyt lainkaan huomaavan
isän tuloa. Hänen pienet sormensa haparoivat yhtämittaa kuin apua
etsien, ja kun isä antoi sormensa, puristivat ne uskomattoman kovasti.
Hän vaikeroi yhtämittaa haikeasti, ja joka kerta vääntyi pieni suu
ammolleen ja huulet olivat jo sinertyneet. Hänen pienet jalkansa vain
näkyivät peitteen alla, velttoina ja liikkumattomina kuin kuolleen
ruumiin.
Hirveä aavistus valtasi isän, hän tarttui päähänsä kuin olisi se ollut
halkeamaisillaan, hän syöksyi vuoteen viereen, ja painaen huulensa
pojan poskea vastaan ähkyi hän tuskallisesti:
— Matti, tunnetko sinä isän...? Isä se on, isä...
— Isä... auta... — sai poika vain katkonaisesti soperretuksi.
Tästä ymmärsi mies, että poika oli täydessä tajussaan ja kuvitteli
lapsenmielessään, että isä voi aina auttaa. Ja mitä hän nyt voi, ei
mitään!
— Heti tulee tohtori, — puhui hän lohduttaen. — Kärsi vielä vähän...
Hän hypähti ylös. Missä ne viipyvät? Hänen poikansa kuolee ja ne
tulevat kuin etanat! Tuska ja raivo alkoi hänessä kuoltua. Hän juoksi
ulos ja aikoi lähteä vastaan, mutta silloin näki hän ajurin lähenevän.
— Nyt lääkäri tulee! — sanot hän vaimolleen, — Mene sinä, rakas ystävä,
siksi aikaa kyökkiin... ihan sinä menehdyt...
* * * * *
Ylimalkaisesti silmäten lääkäri jo huomasi, että selkäranka oli
katkennut. Hän sanoi sen hiljaa miehelle ja ilmoitti, että sairas olisi
vietävä sairaalaan.
Innokkailla pyynnöillään sai mies lääkärin suostumaan siihen, että
sairas saa olla kotona, kun palkataan sairaanhoitajatar käymään tarpeen
mukaan hänen luonaan.
Kun lääkäri aikoi tarkastaa poikaa, huusi tämä niinkuin hänen
jäseniänsä olisi revitty irti. Hänen silmänsä laajenivat tuskasta ja
kauhusta, hänen kasvoilleen tuli niin hirveä ilme, että mies muuttui
aivan kalpeaksi ja änkytti vapisevalla äänellä:
— Ei, hänelle täytyy antaa jotakin, mikä kuolettaa tuskat Hän ei voi
kestää sitä...
— Niin, kyllä se taitaa olla parasta, — sanoi lääkäri hiljaa. Ja hän
ruiskutti morfiinia lapsen käsivarteen.
Poikaparan valitus alkoi vähitellen heikentyä ja silmät muuttuivat
himmeiksi. Ja vaikka hän nytkin valitti, sai lääkäri kuitenkin
suoritetuksi tarkastuksensa loppuun.
— No, miten on laita? Jääkö hän elämään...? — kyseli mies miltei
hengitystään pidättäen.
— Sitä ei vielä voi varmaan sanoa. Mutta vaikka hän jää elämäänkin,
tulee hänen koko alaruumiinsa halvatuksi...
— Halvatuksi! — toisti mies oudon käheällä äänellä. — Jalatkin...?
— Niin, sitä ei missään tapauksessa voi auttaa. Mutta minä pelkään
pahinta. Ehkä kuitenkin olisi parasta kutsua myöskin tohtori S.
tarkastamaan häntä.
— Niin, herra tohtori! — huudahti mies ja jatkoi kiihkeästi kuin
rukoillen. — Tehkää kaikki mitä suinkin voitte... Ei mitään
kustannuksia säästetä... Minä korvaan kaikki... Kun hän vaan
parantuisi... vähänkin...
— Tietysti teen kaiken voitavani. Mutta tässä ei paljoa voi...
— Jos tohtori antaisi usein tuota lääkettä, koska se auttoi nytkin...
Äsken oli niin kamala katsella...
— Ei sitäkään uskalla usein antaa. Mutta minä määrään veronaalia. Tuon
ruiskeen vaikutus kestääkin nyt ehkä aamuun asti. Minä tulen taas
silloin katsomaan...
Yöllä, kun morfiinin vaikutus alkoi loppua, alkoi poikaraukka yhä
äänekkäämmin valittaa. He istuivat molemmat vuoteen vieressä, ja vaimon
kasvot kalpenivat yllä enemmän, hänen ruumiinsa alkoi väristä kuin
ankarassa vilussa. Lopulta mies tarttui hänen käteensä sanoen hiljaa ja
hellästi:
— Aune, niinä pyydän, että koettaisit hiukan mennä nukkumaan... Sinä et
voi tätä auttaa. Ja, ja sinä tulet sairaaksi...
— Ei, minä en voi mennä! En voi...
Miehenkin voimat tahtoivat loppua, katsellessaan pienokaisensa
kärsimyksiä. Ja hänen täytyi tuntikausia katsella noita tuntemattomiksi
vääristyneitä kasvoja, noita silmiä, jotka tuijottivat niin kauhean
terävinä ja rukoilevina. Hänen oli vaikea ymmärtää, että kaikki oli
totta. Vielä eilen olivat he olleet uimassa, ja Matti oli nauraen
ratsastanut hänen selässään, kun hän ui syvemmälle.
Ja nyt hän makaa tuossa tuollaisena, — hän kuolee...
Mies tuijotti kauhistuneena, miten pienet kädet tempoilivat ja
hapuilivat, — ja pienokaisen lyhyt elämä kiiti hänen sielunsa
silmien ohi kuin kaunis uni. Hän muisti lukemattomia, huvittavia
yksityisseikkoja: pieniä kepposia, päähänpistoja ja kysymyksiä isän
huvittamiseksi. Ja nyt hän vasta käsitti, miten paljon onnea ja iloa
pienokainen oli tuonut heidän elämäänsä.
Ja nyt hän kuolee...
Lapsi aukasi taas nuo kummalliset, läpitunkevat silmänsä, — niinkuin
olisi pelännyt, että hänet jätetään yksin. Isä kumartui ja kysyi:
— Tahdotko mitään?
— Jano... — kuiskasi vain poika. Ja jotain outoa ja kauheata oli hänen
lyhytsanaisuudessaan — hänen, joka ennen niin iloisesti liversi.
Mies kaasi varovasti hänen suuhunsa marjavettä, ja hänen pikku
hampaansa kalisivat lusikkaa vastaan.
— Tahdotko jotain muuta? — kysyi mies.
Pitkään aikaan ei pienokainen voinut sanoa mitään, hänen kasvonsa
vääntyivät ja pikku kynnet miltei painuivat isän sormeen. Vihdoin hän
valitusten lomasta kuiskasi:
— Älä... jätä... Mattia...
— Ei, isä ei jätä enää koskaan Mattia...
Ja tuosta tuskallisen terävästä katseesta oli hän näkevinään kiitoksen,
vaikkei poika voinut sitä sanoin sanoa.
Hänen vaimonsa oli aivan menehtymäisillään katsellessaan lapsensa
tuskia. Lempeällä väkivallalla sai mies hänet toiseen huoneeseen.
Lapsen valitukset muuttuivat yhä sydäntäsärkevämmiksi, — aivankuin
pieni lintu olisi kuolemaisillaan piipittänyt. Hänen kätensä haparoivat
kiivaasti, ja tuo kuiva, tuijottava katse harhaili ympäri kuin apua
etsien, ja vihdoin sopersi hän rukoillen:
— Polttaa... polttaa... Auta isä...
Silloin tuntui miehestä, että lian menettää järkensä. Hän hypähti
ylös, ja tukkien korviaan käveli hän muutaman kerran lattian poikki.
Mutta kun ei valitus vaiennut, lyyhistyi hän vuoteen viereen ja painui
kasvonsa hentoja käsiä vastaan, vaikeroiden:
— Mitä minä teen... mitä, mitä? isä ei voi mitään...