Saattaapa sanoa, ettei isä voi hellemmin rakastaa lastaan kuin hän
poikaansa rakasti, — hän suorastaan jumaloi tätä.
Työhön lähtiessään hän aina viimeiseksi vilkaisi nukkuvaa pienokaista
ja palatessaan hän ensimmäiseksi kysyi tämän vointia. Ja luonnollisesti
hän piti lastaan aivan ihmeellisen viisaana ja kehittyneenä. Jo kolmen
kuukauden vanhana hän opetti sen voimistelemaan; antoi pienokaisen
tarttua pikkusormiinsa ja kohotti siitä istualleen. Hän seurasi sen
ruumiillista ja henkistä kehitystä mitä suurimmalla mielenkiinnolla.
Miten iloinen hän olikaan, kun ensimmäinen pieni, valkea hammas alkoi
näkyä. Hänen täytyi kerta toisensa jälkeen koetella sen terävyyttä
sormellaan. Ja kun niitä ilmestyi useampia, sai pikkuinen mielinmäärin
pureskella isän sormia. Hän pesi kätensä sitä tarkoitusta varten mitä
huolellisemmin ja ylpeänä näytteli, miten syvät lovet se oli jaksanut
purra. Ja mikä riemu syntyikään, kun pikku Matti otti ensimmäiset
horjuvat askeleensa. Silloin isän täytyi yhtämittaa opettaa häntä
kävelemään, vietellä yhä uskalletuimpiin yrityksiin, kuten tuolilta
toiselle, ja pian poika pääsikin yli lattian.
Kun poikanen sitten alkoi puhua jokeltaa, ei isällä enää vapaina
hetkinään ollut aikaa muuhun kuin seurusteluun pikku miehen kanssa. Ja
tästä ahkerasta yhdessäolosta poika kehittyikin ihmeteltävän nopeasti.
Lukemattomat olivat ne kysymykset, joilla hän osasi vaivata isää,
mutta tämä oli yhtä väsymätön. Kun vähänkin oli aikaa, lähdettiin ulos
kävelemään, talvisin potkukelkalla ajamaan, mäkeä laskemaan. Toisinaan
ruvettiin lumisotaankin ja rakennettiin yhdessä kokonaiset linnoitukset
vahvoine pattereineen.
Kun Matti tuli kolmivuotiaaksi, laittoi nuori isä jo aikaisin syksyllä
pienet sukset. — Ja kun ensimmäinen suurempi lumi vihdoin satoi, oli
se isälle ja pojalle aivankuin juhlapäivä. Vaikea oli sanoa kumpi oli
innostuneempi ja iloisempi, kun he yhdessä sukset kainalossa menivät
pihalle. Tietysti ei nuoremman hiihto ensin tahtonut onnistua, mutta
vanhempi oli väsymätön opettamaan ja oppilas innokas pääsemään samalla
tavalla »kuin isäkin». Ja muutaman päivän kuluttua hän jotenkuten
pääsi eteenpäin, yrittipä jäljitellä »pohjalaistakin». Se tuntui isän
mielestä niin harvinaiselta, että hän kuvitteli jo pojastaan nousevaa
suurhiihtäjää!
* * * * *
Ja suvella!
Jokaisena sunnuntaina matkustettiin maalle erään lähijärven rantaan, ja
äiti otti voileipiä ja kahvivehkeet mukaan. Kun nuotio oli sytytetty,
silloin riisuutuivat miehet nopeasti, uimahousut päälle, — ja sitten
yhdessä järveen pulikoimaan! Mutta isän kesäloman aikana vasta
iloa riitti! Silloin muutettiin maalle äidin kotiin ja urheiltiin
kaiket päivät alastomina ja välillä pistäydyttiin joessa. Lopulta
ei nuori »urheilija» tahtonut nähdäkään muita vaatteita kuin pienet
uimahousunsa, — ja syyspuolella oli hänen ihonsa yhtä ruskea kuin
villimmän intiaanipoikasen nahka. Isä osoitti sitä jokaiselle yhtä
suurella ylpeydellä kuin poikakin.
Sen raavaita talvena jo hiihdettiin aika kyytiä. Usein mentiin
läheiseen metsään, — ja sielläkös oli paljon nähtävää! Mistä oli jänis
loikkinut, mistä kettu sipsutellut, milloin olivat peltokanat käyneet
oraspellolla aterioimassa ja sitten kuoputtaneet lumeen syviä kuoppia,
joihin oli jätetty korvaus yösijasta. Ja nämä kaikki vaativat pitkiä
selityksiä vanhemman puolelta. Väliin he innoissaan etääntyivät yhä
kauemmaksi, kunnes lopulta nälkä muistutti, että pitäisi palata äidin
luokse. Jos pikkumies paluumatkalla väsyi, silloin isä köytti hänet
selkäänsä suurella kaulahuivillaan. Ja kun hän sitten uljaasti suksiaan
heiluttaen ratsasti kotiin isän tasaisesti keinuessa, niin molempien
silmät loistivat ilosta.
Niin tuli isästä ja pojasta vähitellen hyvät toverukset. Poika oli niin
kiintynyt isäänsä, että äiti oli toisinaan aivan mustasukkainen heitä
katsellessaan. Isä oli poikaselle miltei rakkaampi kuin äiti.
Niin tuli Matti viiden vuoden vanhaksi.