1.
Kello oli vasta kahdeksan, kun hän saapui synnytyslaitoksen pihalle.
Kun hän astui pyörältään, tunsi hän jalkainsa vapisevan, aivankuin
ankaran kilpailun jälkeen, — vaikka oli ajanut aivan hiljaa. Hän koetti
katsella ympärilleen rauhoittaakseen ja huomasi, että kastehelmet
kiilsivät vielä puitten lehdillä, ruoho heloitti vaaleanvihreänä,
— mutta hänen ajatuksensa olivat muualla. Hän muisteli vain, miten
kovassa tuskassa hänen nuori vaimonsa oli ollut illalla tänne
tultaessa. Koko yönä hän ei ollut silmiänsä ummistanut, hän oli
pelännyt niin kovin, ettei enää näkisi vaimoansa elävänä.
Vihdoin hän läheni pääovea, painoi vapisevin sormin yökelloa. Kun
ovea ei heti avattu, kasvoi hänen tuskansa kaksinkertaiseksi ja kylmä
hiki nousi otsalle suurina karpaloina. Ja kun nuori, valkeapukuinen
hoitajatar vihdoin aukasi, kysyi hän käheällä, vapisevalla äänellä:
— Miten hänen laitansa on? Onko hän...?
— Kenestä te puhutte?
— Tietysti vaimostani, — sopersi hän hämmentyneenä.
— Niin niin, mutta mikä on hänen nimensä? — kysyi taas hoitajatar
hymyillen.
Miehen valtasi katkeruus, miltei viha. Senkö verran täällä ihmisistä
välitetään! Tuokin vain hymyilee, vaikka hänen vaimonsa saattaa olla
kuolemaisillaan. Tuskallisella kiireellä sopersi hän vaimonsa nimen.
— Jaha... Hän voi oikein hyvin. Ja niin komea poika!
— Poika... poika... — änkytti nuori isä kuin tolkuttomana.
— Niin, — hymyili taas hoitajatar. Eikä tämä enää näyttänyt sellaiselta
julmurilta kuin äsken. — Te voitte kyllä tulla heti katsomaan, jos
tahdotte.
Kuin unessa asteli hän hoitajattaren jälessä pitkää käytävää myöten.
Sitten tämä aukasi erään oven, hän astui sisään, — ja pienen huoneen
ainoassa vuoteessa lepäsi hänen rakastettunsa hymyilevin kasvoin.
Astuessaan lähemmäksi näki hän tämän imettävän pientä, pyöreäposkista
pienokaista.
— Katsos nyt... tässä hän on! — sanoi nuori äiti hymyillen, ja hänen
katseestaan loisti rakkaus, ilo ja ylpeys. — Eikö hän ole kaunis?
Miehen valtasi niin kummallinen tunne, ettei hän saanut sanaa suustaan.
Kaikki tuntui liian onnelliselta ollakseen totta. Hän luuli, että Aune
kuolee, — ja nyt hän lepäsi tuossa kauniina, hymyilevänä, vierellään
heidän poikansa, — hänen oma poikansa. Se oli siis mahdollista! Hän
tuijotti tuota pientä olentoa, kosketti sormellaan sen poskea, — se
tuntui hennommalta ja hienommalta kuin mikään, jota hän ennen oli
käsillään koskenut. Omituinen, ennen tuntematon hellyys tulvahti hänen
sydämmeensä lämpimänä aaltona ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä.
— Älä nyt, älähän, — puheli nuori vaimo hellästi, tarttuen hänen
käteensä. — Nythän on kaikki hyvin... Katsopas, miten kaunis hän on...?
Ihan sinun näköisesi...
Tämä fraasi on kai sanottu kaikille nuorille isille, mutta hän kuuli
sen ensikerran ja tunsi kummallista liikutusta. Tosin hän piti
pienokaista paljon kauniimpana itseään, — mutta ehkä sittenkin oli
jotain yhdennäköisyyttä, varsinkin suu...
— Nythän kävi niinkuin toivoitkin! — kuiskasi nuori äiti. — Oletko
iloinen?
— Oi minä olen niin... niin iloinen, etten osaa sitä sanoa, — änkytti
mies mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä. — Kun minä jo luulin,
että sinä kuolisit.
Nuori äiti tarttui tulisesti miehen käteen ja painoi sen rintaansa
vastaan. Kuin onnesta huumaantuneena katsoi hän miestä loistavin,
kyynelisin silmin ja sitten kuiskasi hellästi hymyillen:
— Voi poikaparka, miten tuhma sinä olet. Minähän sanoin sinulle, ettet
saa olla rauhaton! Enkä minä niin kipeä ollutkaan sitten enää... Kaikki
kävi niin pian...
Hän punastui viime sanojensa jälkeen, niinkuin olisi luullut sanoneensa
jotain sopimatonta.
Mies katseli häntä äänettömänä, saman, selittämättömän tunteen
vallassa. Vihdoin hän katsahti ympärilleen, kumartui ja suuteli
hellästi vaimoansa; sitten hän arasti kosketti huulillaan tuota poskea,
joka oli hienoin maailmassa. Taas hän katseli äänettömänä, — ja hänen
voimakkailla kasvoillaan kuvastui vain hellyys ja onni.