JOULUAATTO

Pikku Antti makasi kylmässä, autiossa tuvassa ja koetti nukkua. Oli

jo puoliyö, ja joka puolella oli pimeätä kuin haudassa, — tuvan

sivuikkunat häämöttivät harmaina kuin jättiläissuuret, tuijottavat

silmät. Mutta ulkona ulvoi ja kohisi lumimyrsky piesten ja rämisyttäen

rikkinäisiä ikkunaruutuja, ikäänkuin hätääntynyt sisäänpyrkijä;

omenapuiden alastomat oksat kuuluivat valittavan ja vaikeroivan sen

käsissä niin omituisen haikeasti, että Antti muisti taas äitiparan ja

siskojen itkun, silloin kun isä vietiin.

Niin — äiti! Huomenna hän vihdoinkin pääsisi kotiin, näkisi äidin,

siskot. — Sillä huomenna on jo _jouluaatto!_

Se johdatti hänen mieleensä muinoiset onnelliset joulumuistot, jolloin

kaikki oli toisin. Miten iloisia ja onnellisia he olivatkaan saadessaan

joululahjoja ja veisatessaan kuusen ympärillä isän ja äidin kanssa.

— Ja sitten aamulla lähdettiin kulkusten kilistessä kirkkoon, ja kun

Rajasuolla ruvettiin ajamaan kilpaa, niin Noppe sivuutti koko pitkän

jonon kuin lentäen...

Niin — niin. Kaikki oli kadonnut ainiaaksi, — onni, tulevaisuuden

toiveet, koti... Niinkuin rajumyrsky tuhoaa linnunpesän, paiskaten

sen märkään maahan, samoin oli heidän kotinsa tuhoutunut, — ja yhtä

turvattomiksi jäivät he äidin kanssa.

Antti muisti vieläkin sen illan, jolloin heidän onnettomuutensa oli

alkanut. Isä oli palannut markkinoilta ja oli heti alkanut kävellä

levottomana lattialla syömättä ja puhumatta mitään. Äiti oli lähtenyt

itkien ulos, ja kun Antti löysi hänet pimeästä aitasta, sanoi äiti

aavistamatta, että isä on tapellut, ehkä lyönyt jonkun kuoliaaksi.

Isä oli kyllä parhaita miehiä, reipas ja iloinen, kaikki hänestä

pitivät, mutta hänellä oli tulinen luonne, joka juovuspäissä saattoi

muuttua hillittömän rajuksi, jos hänen kimppuunsa käytiin. Ja kun hän

lisäksi oli lähipitäjien paras painija, oli hän monta kertaa rusikoinut

vastustajiaan niin pahoin, että hänelle olisi saattanut tulla siitä

pahoja seurauksia.

Hän kärsi siitä itse kovin ja oli päättänyt välttää riitaa, mutta jos

häntä solvattiin tai hätyytettiin, ei hän voinutkaan itseään hillitä, —

hän havahtui vasta kun kaikki oli tapahtunut. Äiti oli aina tuskallisen

levottomana odottanut hänen paluutaan, varsinkin markkinamatkoilta,

jolloin oli tavallista enemmän juopuneita liikkeellä.

Nyt hän pelkäsi pahinta, Ja vihdoin isä tunnusti, että kotimatkalla

oli kolme juopunutta miestä eräällä metsätaipaleella hyökännyt hänen

kimppuunsa; yksi oli tarttunut hevosen suupieliin, toinen yrittänyt

ampua häntä revolverilla, ja hän oli raivostunut niin, ettei muistanut

mitään ennenkuin toisia kaupungista tulijoita saapui paikalle. Kaksi

hyökkääjää oli jäänyt tiedottomana makaamaan, eikä hän tietänyt, miten

niille on käynyt, — ja hän pelkäsi, että joku oli tuntenut hänet.

Niin olikin asia. Isä oli vangittu seuraavana päivänä, ja niin oli

kaikki mennyt perikatoon; hän joutui maksamaan kahdelle eläkkeen,

ja niin meni koti ja omaisuus, — itse joutui hän kahdeksi vuodeksi

vankeuteen.

Niin olivat Antin kauniit tulevaisuussuunnitelmat särkyneet ainiaaksi,

— hän oli ensin aikonut kadettikouluun, mutta opettajan ja pastorin

innokkaista kehoituksista oli hänet päätetty lähettää piirustuskouluun,

ja nyt hänen täytyi keskeyttää kansakoulukin keväällä ja lähteä

kahdeksanvuotiaana maailmalle. Ensin hän oli ollut kaksi vuotta

karjapoikana ja viime syksynä päässyt ajopojaksi Vahtolan taloon

kotipitäjässään.

Antti oli ollut ylpeä kelvatessaan niin nuorena renkipojaksi, ja

vakaasti oli hän päättänyt tehdä tehtävänsä niin, että ansaitsee

»rengin» arvonimen.

Ahkeruudellaan, ripeydellään ja miellyttävällä käytöksellään oli hän

saavuttanutkin isännän ja koko talonväen suosion ja tunnustuksen; aina

oli hän valittamatta valmis tekemään mitä käskettiin, ja ikäänkuin

huomaamattaan olivat kaikki alkaneet pitää hänestä.

Mutta kukaan ei huomannut, että hänen usein täytyi ponnistella

yli voimainsa. Hän oli monesti menehtymäisillään väsymyksestä,

suorittaessaan heikkoine voimineen sellaisia töitä, jotka olisivat

olleet täysikasvuiselle miehellekin rasittavia. Hän oli kuin virkku

hevonen, jonka juopunut ajaja antaa juosta kuoliaaksi, kun se ei

_itse_ hiljennä vauhtiaan tai pysähdy. Kun Antti saatuaan ensimmäisenä

valmiiksi raskaan rankakuorman, kuuli isännän kehuvan häntä siitä,

tunsi hän todella lapsellista iloa ja ylpeyttä; hän ei huomannutkaan,

että hänen hennot jäsenensä vielä vapisivat nääntymyksestä ja hiki

valui kasvoja myöten. Lisäksi huvitteli hän ponnistelullaan pääsevänsä

pian »miehen kirjoihin», ja niin voivansa paremmin auttaa äitiä.

Multa vähitellen hän huomasi heikkenevänsä yhä enemmän tuossa

ankarassa työssä. Eikä isäntä näyttänyt enää huomaavankaan, että pieni

ajopoika suoritti samat työt kuin miehetkin, — niinkuin se olisi ollut

luonnollisin asia maailmassa. Ja kaiken lisäksi oli Antti kylmetyttänyt

itsensä ja tullut sairaaksi, joten hän ei ollut moneen viikkoon päässyt

kotiin katsomaan äitiä ja sisaruksia, — hän makasi sunnuntait uupuneena

kuin kuollut.

Antti olisi kyllä parantunut, jos hänellä olisi ollut kunnolliset

jalkineet, jos hän olisi saanut maata muutaman päivän. Mutta vaikka

hän oli joka ilta kuumeessa eikä voinut syödä juuri mitään, vaikka

hän oli monta kertaa lyyhistynyt maahan metsämatkalla, ei isäntä

kertaakaan käskenyt häntä jäämään vuoteeseen, ei kertaakaan suonut edes

säälivää silmäystä. Päinvastoin oli Antti huomannut hänen kasvoillaan

harmistuneen ilmeen, kun hän ei aina saanut valmiiksi raskasta

puukuormaa yhtä pian kuin toiset ja isännän täytyi tulla auttamaan.

Antti tunsi masentavaa surua ja katkeruutta huomatessaan, että isännän

suosio oli kestänyt vain niin kauan kuin hän oli terve ja jaksoi tehdä

täyden miehen työt, ettei isäntä antanut pienintäkään tunnustusta,

kun hän viimeisin voimin suoritti sairaanakin samat työt, — vaikka se

oli ollut hänelle taukoamatonta, tuskallista ponnistusta. Hän olisi

ollut iloinen, jos olisi saanut edes yhden hyväksyvän tai säälivän

silmäyksen ponnistustensa palkaksi. Mutta niin ei käynyt, ja siksi

hän yksinäisyyden, epätoivon ja katkeruuden sekaisella lapsellisella

uhmalla päätti ettei kertaakaan valita, että pysyy työssä kunnes kaatuu

paikalleen. Hänellä oli jonkinmoinen lapsellinen luulo, että silloin

isäntä katuu sitä, ettei käskenyt hänen jäädä kotiin.

Niin vieri viikko toisensa jälkeen, ja Antti olisi menehtynyt, ellei

hän olisi kuvitellut lähenevän joulun viettoa; hän pääsee silloin

kotiin. Se antoi hänelle uutta voimaa ja toivoa silloin, kun hän oli

nääntymäisillään ruumiillisesta heikkoudesta ja epätoivosta. Hän ei

ollut koskaan ennen niin katkerasti kaivannut kotia ja äitiä; sillä nyt

vasta hän oli oikein nähnyt miten säälimättömän ankara ja julma maailma

on; hän oli nähnyt, että vieraan sydän on kova ja kylmä kuin kivi.

Hänellä oli vieläkin herkkä lapsensydän, joka kaipasi säälivää sanaa,

hellää silmäystä, sitä haikeammin, kun ei ollut pitkiin aikoihin saanut

muuta kuin kylmyyttä osakseen.

Tämän ohella piti hänen jouluna vihdoinkin saada Metsämäestä

paimenpalkaksi sovitut saappaat, jotka olivat myöhästyneet viikosta

toiseen, kun suutari ei ehtinyt tulla taloon, — eikä karjapojan

saappaita viitsitty viedä erikseen tehtäväksi. Sentähden oli Antin

täytynyt käydä koko syksy märin jaloin voimatta parantua. Ahkeralla

paikkauksella oli hän saanut isän vanhat saapasrajat pysymään koossa,

mutta eilen metsämatkalla oli toinen saapas revennyt niin pahasti, että

paljaat varpaat tulivat lumeen, — sillä sukatkin olivat siekaleina;

kukaan ei ollut viitsinyt niitä pestä eikä parsia, ja hän oli itse

jo pitkän aikaa ollut niin uupunut, ettei jaksanut. Illalla oli hän

koettanut pikilangalla parsia saapasta edes senverran, että pääsisi

niillä huomenna kotiin.

Antti havahtui tuskallisista mietteistään, sillä ankara tuulenpuuska

paiskautui alas savupiipusta rämisyttäen peltiä rajusti kuin

sisäänhyökkäävä ryöväri. Nyt vasta hän muisti, että oli päättänyt olla

ajattelematta noita surullisia asioita.

Nyt hän ei ainakaan niitä muistele. Huomenillalla hän on vihdoinkin

kotona.

Lumimyrsky kuului kiihtyvän yhä rajummaksi, mutta Antti ei

huomannutkaan sitä. Hän kuvitteli vain huomisiltaa, jolloin taas

saa nähdä äidin, Ainon, pikku Väinön. He saavat laulaa yhdessä

joululauluja, puhua isästä, kaikesta...

Vihdoin hän nukkui.

* * * * *

Aamulla herätessään huomasi hän lumimyrskyn riehuvan vähentymättömällä

voimalla. Koko avaruus näytti olevan täynnä viukunaa, kohinaa ja

lentävää lunta. Jokin ilkeä tunne tarttui hänen sydämeensä kuin

jääkylmä käsi, ja hän riensi ikkunan ääreen...

Niin pitkälle kuin lumiryöpyn lävitse näkyi kujaan, oli maantie

peittynyt paksun kinoksen alle, jonka aaltoilevalla harjalla ryöhäsi ja

suitsui kuin kiehuvassa kattilassa. Miten hän näin heikkona jaksaisi

kotiin, kun tuollainen lumipaljous on tukkinut tiet? Ja jos kengät

hajoavat vielä kokonaan!

Mutta hänen _täytyy_ päästä!

Kaikki varoittivat häntä lähtemästä, väittäen, ettei hän jaksaisi

puolitiehenkään tällaisella kelillä ja vielä niin heikkona.

Antti ei vastannut, hän kuvitteli mielessään, mitä äitiparka

ajattelisi, jollei hän tulisi, miten he odottaisivat koko illan. Kun

he eivät ole moneen aikaan saaneet mitään tietoa Antista, voisivat he

luulla hänen sairastuneen vaarallisesti, vaikkapa kuolleen tai jääneen

tielle... Ja ajatellessaan, että täytyisi jouluillaksi jäädä tänne

pimeään, kylmään tupaan näkemättä heitä, valtasi hänet niin tuskallinen

ikävä ja yksinäisyyden tunne, että hänen täytyisi lähteä, vaikka sitten

uupuisi matkalle, Kun hän oli selittänyt syynsä, ei kukaan ensin

sanonut mitään, mutta hetken kuluttua huudahti Hilda säälivällä äänellä:

— Miten sinä poika parka jaksaisit, kun et ole viikkokausiin syönytkään

kuin jonkun murusen...

— Jos pääsisit puolet matkasta jonkun mukana, niin ehkä lopun

jaksaisit, — lisäsi Juho renki katsahtaen tarkoittavasti isäntään. —

Mutta näin jouluaattona ei kukaan ole ajossakaan, jollei vartavasten

lähde.

Isäntä näytti huomaavan, että se olisi ollut hänen velvollisuutensa, ja

Antti tuijotti tuskallisen jännittyneenä hänen nolostuneita kasvojaan.

Mutta isäntä ei ollut ymmärtävillään koko viittausta, vaan lausui

päättäväisesti:

— Kyllä se on niin, että minä en voi antaa lupaa tuollaiseen

reisuun. Paras kuu pysyt täällä. Jos menet, niin minä en ole siitä

vastuunalainen,— minä olen kieltänyt.

Ja aivankuin olisi pelännyt kuulevansa jotain, mikä vaikuttaisi hänen

vastuunalaisuuteensa, nousi hän pöydästä ja lähti kamariin nukkumaan.

— Mutta minun täytyy päästä! — huudahti Antti tuskasta vapisevin äänin

ja ojensi kätensä poistuvaa kohden kuin rukoillen. — Kun äiti odottaa,

eikä saappaita...

Hänen äänensä katkesi ikäänkuin tukehtuen, kun hän näki kamarin oven

tylysti sulkeutuvan. Hänen suupielensä vavahtelivat pidätetystä

itkusta, mutta katsahdettuaan tuskallisen tutkivasti Jussia ja Hildaa,

onnistui hänen pidättää se.

— Kyllä minun mielestäni pitäisi panna hevonen eteen ja viedä poika

vaikkapa Lapinkiukaan niitylle, että hän pääsisi kotiin...

— Ihminen se sitten olisikin... — päätteli Hilda hiljaa katkerasti.

Antti tunsi saavansa vähäsen lohdutusta ja toivoa. Hilda antoi hänelle

salaa ison voileivän ja kappaleen savustettua lihaa Ja sitten Antti

lähti kulkemaan kotia kohden.

* * * * *

On jo iltapäivä. Pikku Antti laahustaa nääntymyksestä huohottaen

paksussa lumessa. Hän on vasta puolimatkassa ja hänen askeleensa

lyhenevät lyhenemistään. Jalat painavat kuin näkymättömissä raudoissa,

— ja lumimyrsky ulvoi, kohisi ja sähisi kuin voitonriemuissaan uhaten

hukuttaa, tukehuttaa hänet riehuvaan ryöppyynsä. Se pyöri hänen

ympärillään ikäänkuin suunnaton, valkea verkko. Hänen jalkansa olivat

kastuneet likomäriksi, niitä paleli ja jäykisti yhä enemmän, mutta hän

pelkäsi, ettei pääsisi enää liikkeelle, jos pysähtyisi.

Tie kulkee aidan viertä ja miehen korkuinen kinosjono peittää sen.

Kuten ennenkin kääntyy Antti koneellisesti niitylle ja jatkaa kulkuaan

tuntien tuota jäykkää, epätoivoista uhmaa, joka kiristää hänen

hampaansa yhteen, pakottaa puutuneet, kirvelevät jäsenet jatkamaan

työtään...

Mutta niityllä upotti tavallista syvempään, ja hetken kuluttua tunsi

Antti, ettei jalka noussut paksun hangen pinnalle. Hän ponnisti kaikki

voimansa, mutta jalat tuntuivat muuttuvan yhä raskaammiksi, ja outo

jäykkyys ja velttous vatiasi hänet vastustamattomana. Vihdoin hän tunsi

istahtavansa paikalleen lumeen, ja kuin unessa katsahti hän hitaasti

ympärilleen...

Mutta yhtäkkiä hän hätkähti, pyyhkäisi silmiään kuin unesta heräten,

katsoi uudestaan, ja jokin kylmä värähytti hänen sydäntään: hän huomasi

nyt vasta hämärän, — se oli aivankuin lumiryöpyn seassa hiipien

ympäröinyt hänet.

Ja hän oli vasta Nummisuolla... Miten hän jaksaisi kotiin, kun lunta

oli polviin joka askeleella ja matkaa monta kilometriä. Nyyhkytys

kohosi hänen kurkustaan karvaana ja tukehuttavana ja kyyneleet

sokaisivat hänen silmänsä. Mutta viime hetkellä puri hän hampaansa

yhteen ja lausui kuin itselleen hiljaa, päättävästi:

— Ei — ei. Minä en jää tänne... Minun täytyy päästä kotiin.

Hän kohotti päätään, karisti kurkkuaan poistaakseen sieltä tuon

tukehuttavan. Sitten otti hän jälelläolevan voileivän ja alkoi syödä

sitä hangella istuessaan.

Mutta märkiä jalkoja alkoi yhä kovennuin paleltaa, ja hän pelästyi

huomatessaan saappaansa kärjen taas auenneen ja koko anturan uhkaavan

irtaantua; vain muutama, hangen kuluttama pikilankatikki vielä

kiinnitti sen perstaantuneeseen päälliseen. Hän koetteli taskujaan

löytääkseen jotain narua, mutta ei löytänyt; vihdoin hän solmi likaisen

nenäliinansa saappaan ympärille ja lähti uudestaan eteenpäin.

Tuuli oli vähän tyyntynyt, mutta lumihiutaleet putoilivat yhä

tiheämpinä, ja hämäryys sakeni hetki hetkeltä peittäen hänet niinkuin

suunnattomaan, harmaaseen harsoon.

Antti koetti kiirehtiä askeleitaan, mutta niityllä, jossa ei ollut

entistä tienpohjaa, upposi jalka joka askeleella, aivankuin syvään

viljalaariin, hidastuttaen kulkua ja uuvuttaen yllä enemmän. Hän

muisti, että aita erkani tiestä jonkun matkan päässä, joten hän kääntyi

vasemmalle päästäkseen taas tienpaikalle, jossa oli edes kova pohja

jalkain alla.

Antti käveli hyvän matkaa löytämättä mitään ja luuli lopulta tulleensa

tienpohjan yli; hän kääntyi hermostuneena vastakkaiseen suuntaan, mutta

nytkin vajosi hän joka askeleella yläpuolelle polvien. Hiki pursui

hänen otsattaan, hengitys ahdisti rintaa, ja hän tunsi taas tuon ilkeän

jäykkyyden ja voimattomuuden leviävän lihaksissaan. Hän koetti lisätä

vauhtiaan, ikäänkuin paetakseen pelottavaa, pimeydessä vaanivaa vaaraa,

jota hän ei uskaltanut ajatellakaan: _eksymistä_. Hän pysähtyi, kääntyi

hätääntyneenä ja palasi toisaalle, taas takaisin samaan suuntaan, —

mutta lopulta hänen täytyi pysähtyä, tietämättä missä oli...

Hän kuuli sydämensä sykinnän kuin kaukaisen moukarin jyskeen ja koetti

ajatella; sitten hän suoristautui vaistomaisesti tuntien, että _täytyy_

ennenkaikkea _tyyntyä_.

Yhtäkkiä kuului vasemmalta hillittyä kohinaa, ja käveltyään jonkun

matkaa näki hän mustan metsänreunan häämöttävän lumimyrskystä. Silloin

hän muisti, että tien täytyi olla oikealla, ja tuo varmuus tuntui

antavan hänelle uutta voimaa; hän lähti taas eteenpäin, kuvitellen

miten saa vielä tänä iltana nähdä äidin ja pikkusiskot...

* * * * *

Antti löysi tien ja käveli taas kauan, kauan, ja aina kun väsymys oli

voittamaisillaan, ajatteli hän taas kotiintulohetkeä. Mutta vähitellen

tuntui sekin menettävän elvyttävän vaikutuksensa. Jonkinlainen tylsä

välinpitämättömyys tunkeutui yhä useammin aivoihin ja karkoitti

ajatukset; tuntui kuin kaikki olisi samantekevää, kun vain saisi

levätä. Mutta hän havahtui ja alkoi hammasta purren toistella

itsekseen; kotiin, kotiin...

Tuo yksi ajatus vain vallitsi hänen aivoissaan, kaikki muu oli

kummallisen hämärää ja epämääräistä kuin raskaassa unessa. Hän tunsi

jalassaan jotain outoa, kirvelevää kivuntuntoa, ja hän toisteli tuota

samaa sanaa ikäänkuin karkoittaakseen uuden kiusaajan. Mutta se yltyi

yhä, se tuntui tarttuvan jalkaan jääkylmän kouran lailla, ja vihdoin

hän tunsi kauhistuen lumen tunkeutuvan varpaittensa väliin, — kengän

kärki oli auttamattomasti auennut.

Antti pysähtyi ja katsahti tylsästi ympärilleen ja tunsi outoa

pelkoa. Metsä oli pimeä kuin hauta: kahden puolen tietä kohoutui

korkea kuusikko ja vain yläpuolella häämöitti kapea kaistale harmaata

taivasta, ikäänkuin hän olisi ollut syvän haudan pohjassa.

Antti tiesi hautansa olevan täällä, jollei jaksaisi kotiin asti, ja

lähti taas eteenpäin. Hän oli jo varma jalkansa paleltumisesta, mutta

ei siitäkään hän välittänyt, kun vain jaksaisi kotiin.

Sitten seurasi aikoja, jotka tuntuivat Antista loppumattomalta,

tuskalliselta unelta. Hänen jalkaansa paleli ja kirveli yhä enemmän,

toisinaan sitä poltti kuin tulessa ja välillä vihlasi joka askeleella

niin että maailma musteni silmissä, mutta hän hoki hammasta purren:

kotiin, eteenpäin...

Eräässä vastamäessä hän lysähti polvilleen ja siitä suulleen lumeen

ja hänen silmänsä sulkeutuivat suloisesta levon tunteesta; se tuntui

painavan hänen värisevää ruumistaan lunta vasten kuin hyväilevä käsi,

hän ei tuntenut kylmääkään...

Antti kuuli läähättävän hengityksensä tyyntyvän, hän ei ajatellut

mitään ja outo raukeus levisi yli ruumiin, — hän oli nukkumaisillaan...

— Äiti, äiti!

Se parahti kuin viimeinen hätähuuto, ja hukkuvan epätoivolla hän

hypähti hangelta. Hän luuli nousevansa seisoalleen, mutta pääsi vain

polvilleen; selittämätön jäykkyys herpaisi hänen jalkojaan ja käsiään,

ja sydäntä kouristi tuskallinen heikkous ja ajatukset sammuivat ja

unohtuivat kummallisesti.

— Mitä, mitä tämä oikein on? Onko tämä totta? — kuiskasi Antti

tuntiessaan tuon kummallisen välinpitämättömyyden valtaavan mielensä.

Ja yhtäkkiä hän _näki_ totuuden koko kauheudessaan; näki äidin ja

siskot odottamassa häntä, ja hän on polvillaan lumimyrskyssä — _kuolema

vierellään._

— Ei, ei, ei! — huudahti hän käheästi, epätoivoisesti ja jännittäen

kaikki voimansa nousi, kaatui ja nousi uudelleen.

Hän seisoi hetken heikkoudesta ja vilusta vavisten peläten kaatuvansa

ensi askeleella. Silloin muisti hän leipäpalan, jonka oli säästänyt

viime hätään, ja alkoi paikalla syödä sitä, lähtien lyhyin askelin

uudestaan eteenpäin.

Hän tunsi saaneensa vähän voimia, mutta ne haihtuivat pian. Ja sitten

hän huomasi ihmeekseen, ettei paljasta jalkaa enää kirvellyt niin

tuskallisesti kuin ennen; outo, kylmä puutumus levisi yhä ylemmäksi,

nousi nilkkaan, sääreen...

Hän tunsi tuon tunnottomuuden ohella jotain muutakin, mutta

kaikki ajatukset hämmentyivät ja sekaantuivat omituisesti; vasta

kinospaikoissa hän huomasi, ettei hän enää jaksaisi kohottaa

paleltunutta jalkaa hangen pinnalle. Hän jännitti koko tarmonsa,

mutta selittämätön jäykkyys herpasi jalan, hänen täytyi vetää sitä

kuin kuollutta kappaletta. Hän kulki toisinaan pitkät ajat ikäänkuin

horrostilassa, silmät puoliunessa; hän tunsi askeltensa lyhenevän

lyhenemistään, mutta hän ei pysähtynyt; hän puri hammasta ja hänen

hämärtyvät aivonsa toistivat taukoamatta tuota ainoata ajatusta:

_eteenpäin, eteenpäin_, pakoittavat uupuneet lihakset liikkumaan, —

niinkuin ruoskaniskut pakoiltavat loppuunnääntynyttä hevosta eteenpäin.

Mutta yhä vastustamattomampana valtasi tuo herpaiseva jäykkyys ja

kylmyys hänen koko olemuksensa; hänen vauhtinsa hiljeni ja hän havahtui

monta kertaa siihen, ettei _ajatellut, muistanut mitään_. Ja sitten

hänen jalkansa hervahtivat, — hän kaatui lumeen...

Antti tunsi sydämensä vavahtavan, ja hän syöksähti vaistomaisesti

seisaalleen, niinkuin kuoleman koura olisi painanut hänet maahan. Hän

käsitti, että se oli todella _kuoleman koura_, jonka hyydyttävä kylmyys

jäykisti hänen sielunsa ja ruumiinsa ja uhkasi armotta nujertaa hänet

tänne. Hän näki taas miten äiti ja siskot odottavat koko yön, itkevät

epätoivoisesti, — ja hän jää tänne, peittyen vähitellen lumeen. Se oli

niin kamalaa _heidän_ tähtensä, että se karkoitti hetkeksi uupumuksen.

Hän katseli tutkivasti ympärilleen ja huomasi nyt vasta, että ilma

oli hiukan lämmennyt; mutta kohottaessaan hiestyneitä kasvojaan tunsi

hän, miten suuret lumihiutaleet laskeutuivat kasvoille yhtenäisenä

pehmeänä verhona, joka täytti ilman ja nimitti pimeyden suorastaan

läpinäkymättömäksi. Hetken kuluttua ilmestyi hänen eteensä pieni

niittylato, josta hän huomasi tulleensa hyvän matkan eteenpäin, ja

sekin antoi taas toivoa ja innostusta.

Mutta luo kauhun karkoittama väsymys ja välinpitämättömyys palasivat

sangen pian, — niinkuin nälkäinen, laukauksen säikyttämä susiparvi

palaa yksinäisen matkamiehen kimppuun. Ja niinkuin tuollainen

parvi vähitellen tottuu pelotuksiin, niin tunsi Antti kauhistuen,

ettei mikään kuvittelu kyennyt karkoittamaan tuota salakavalaa,

herpaisevaa heikkoutta ja jäykkyyttä, joka tarrautui jalkoihin

niinkuin näkymättömien petojen hampaat. Mutta joka kerta kun hän

tunsi kaatuvansa, ponnisti hän viimeiset voimansa ja nousi. Ja yhä

uudestaan hän puri hammastaan, ja hänen hämmentyvät aivonsa toistelivat

yhtämittaa käskevästi lamaantuneille lihaksille:

— Eteenpäin, eteenpäin!

* * * * *

Miten Antti lopputaipaleen kulki, ei hän muistanut: kaikki oli niin

tuskallista, sekavaa ja kamalaa kuin painajaisuni. Vielä silloinkin,

kun hän aukasi valaistun tuvanoven ja kuuli äidin ja siskojen ääniä,

tuntui kaikki unelta. Tupa pimeni ja alkoi pyöriä ankarasti humisten,

hän ojensi kätensä tarttuakseen johonkin ja tunsi kaatuvansa...

Vasta kun hän tunsi äidin riisuneen hänen risaiset, lumiset saappaansa

ja puristavan kohmettuneita varpaita puhuen jotain hellällä,

vapisevalla äänellään, silloin hän tiesi varmasti saapuneensa kotiin,

ja hänen silmänsä sulkeutuivat ennen tuntemattomasta rauhan ja onnen

tunteesta.

— Voi lapsi parka...

Äidin nyyhkyttävä ääni oli kuuluvillaan ikäänkuin jostakin kaukaa.

Häntä nostettiin, ja hänellä oli hämärä tunne, että varpaita

hierottiin, mutta sekin oli olevinaan kaukana, jonkun toisen varpaat.

Mutta takkatuli alkoi vaikuttaa; ensin tuntui muutamia vihlaisuja ja

pistoksia, niinkuin varpaita olisi neuloilla pistelty: ne tihenivät

ja levisivät yhä ylemmäksi. Hän voihkisi huomaamattaan tuskasta, hän

koetti ajatella onneaan: vihdoin _kotona_, — mutta hän ei voinut

ajatella mitään, tuntui kuin tuhannet tuliset neulat olisivat

taukoamatta työntyneet läpi varpaiden ja jalkojen. Tuskan hiki pursui

koko ruumiista, hän puri hammastaan, voidakseen pidättää valituksen.

Mutta tuo kiduttava pistely levisi ylös nilkkaan, sääreen, koko

ruumiiseen, ja lopulta vihlasi sydämestä niin ankarasti, että tupa

muuttui mustaksi ja hänen kurkustaan tunkeutui tuskallinen parahdus,

joka jatkui vaikeroivana itkuna. Antti kuuli äidin ja siskojen yhtyvän

itkuun, kaikki hyväilivät ja lohduttivat häntä, mutta hän ei voinut

hillitä itseään. Tuo tulinen poltto masensi hänen loppuun kiusatun

olemuksensa kuin kissa haavoittuneen hiirenpoikasen, ja kaikki viime

aikojen julmat kärsimykset ja epätoivo hyrskähtivät hänen sielustaan

hillittömänä itkuna, jollaista hän ei ollut koskaan kokenut.

Mutta hän sai sittenkin itkeä _äidin sylissä_, jota hän oli niin

haikeasti kaivannut. Ja kuullessaan hänen äänensä, tuntiessaan hänen

hellän kätensä kosketuksen, tunsi hän rinnassaan jotain niin suurta ja

lämmintä, että viime ajan kärsimykset unohtuivat ja poltto jalassakin

vaimeni kuin jonkin ihmeellisen lääkkeen vaikutuksesta.

— Voi lapsi parkani... Miksi sinun täytyy näin kovin kärsiä...

Nuo hellät sanat, heidän säälistä värisevät äänensä ja nyyhkytyksensä

vaikuttivat häneen ennen tuntemattomalla voimalla.

— Antti parka... älä itke...

— Älä itke, Antti... Saat pullaa... Minä annan... omasta osastani.

Hänen sydämeensä tulvahti niin suuri onni ja hellyys, ettei hän

muistanut äskeisiä ponnistuksia, ei tuntenut tuskaa, ei väsymystä

eikä nälkää. Ja kun äiti taas silitti hänen punaisia, turvonneita

varpaitaan, hyrähti hän uudestaan itkuun; tuo selittämätön sisäinen ilo

tuntui liian suurelta. Hän ei ollut vielä sanonut mitään, mutta kun

äiti yhä itki, tarttui hän äidin kaulaan ja kuiskasi katkonaisesti,

hymyillen ja itkien:

— En minä enää... Minun on niin hyvä olla... äiti... Minähän olen

täällä... _kotona_...

* * * * *

He olivat syöneet yhdessä illallisen ja istuivat nyt lämmittävän

hiilloksen ääressä, kertoillen kärsimyksiään. Antti ei hennonut kertoa

kaikkea, nähdessään miten äiti kärsi kuullessaan Antin sairaudesta ja

nähdessään miten laiha ja kalpea hän oli.

Sillä nyt hän sai tietää, että äitikin oli sairastanut kolmatta

viikkoa. Vasta jonkun päivän oli hän ollut ylhäällä, mutta kaikki

oli loppunut, eikä hän saanut jouluksikaan mitään. Yksi nisuleipä

oli saatu naapurista, mutta nyt ei ollut muuta kuin perunoita, vähän

leipää ja pari keittoa livekalaa. Äiti näytti niin masentuneelta,

ikäänkuin ei olisi kertonut kaikkea. Ja kun Antti kysyi sitä, purskahti

äiti katkeraan itkuun. Pikkuveli Väinö seurasi esimerkkiä painaen

päänsä äidin helmaan. Aino ryki ja nieleskeli jotain tyhjää katsellen

tuskallisesti poispäin.

Antti tunsi oudon ahdistuksen tarttuvan sydämeensä nähdessään äidin

epätoivon, ja hän käsitti, että hänen täytyy tukea ja lohduttaa äitiä

nyt, kun ei ole ketään. Mutta miten? Missä on heillä toivoa?

Jumala! välähti Antin mielessä kuin kirkas valo. Hän oli heidän

onnettomuutensa jälkeen horjunut epäilyn ja luottamuksen välillä,

kärsinyt paljon, tuntiessaan kauniin lapsuuden uskonsa haihtuvan,

katoavan elämän julman todellisuuden valossa. Mutta tuon omituisen

onnentunteen vallassa ollen tuntuivat tämänpäiväiset kokemukset

sellaisilta, että kaikki epäilykset haihtuivat. Olisiko hän ilman

Jumalan apua kestänyt sairauden sellaisessa elämässä, ja eiköhän Jumala

äsken pelastanut häntä kuolemasta? Miten hän olisi omin voimin päässyt

perille? Viimeinenkin epäily, kaikki huoli ja murhe tuntui haihtuvan,

ja niinkuin ennen lapsena luotti hän lujasti siihen, että Jumala johtaa

ja suojelee heitä, niinkuin isä lapsiaan.

— Älkää itkekö, äiti! — alkoi hän sisäisestä innostuksesta loistavin

kasvoin ja kohotti äidin itkusta hytkivän pään.

— Ei meillä mitään hätää ole! Onhan meillä taivaallinen isä, joka

varmasti auttaa, vaikka välillä koettelisikin... Eikö niin äiti?

Äiti kohotti hämmästyen kyyneleisen katseensa, ja Antti jatkoi

puhettaan tuolla oudolla voimalla ja varmuudella, joka vallitsi hänen

sielussaan. Hän kertoi useita tapauksia, jolloin Jumala oli heitä

auttanut, kertoi mitä oli itse kokenut ja lopetti seuraavasti:

— Ettekö näe, että hän on aina auttanut? Eikö nytkin tunnu ikäänkuin

Jumala olisi pelastanut minut teidän turvaksenne? Ehkä Jumala toimitti

Kankareen emännän tuomaan meille nisuleivänkin jouluksi! Siitä saadaan

vielä huomenaamutta kahvin kanssa ja päivällä saadaan lipeäkaloja!

Mitä me muuta kaipaisimme, kun saamme olla yhdessä! Ja pyhien jälkeen

saadaan taas jostain ruokaa, — kyllä Jumala auttaa! Saadaanpas nähdä,

että hän toimittaa apua. Älkää enää murehtiko, äiti... Voi, nyt tiedän

sen niin varmasti!

Antti tarttui äidin päähän, katsoi häntä loistavin silmin ja kuiskasi

salaperäisestä liikutuksesta värähtäen:

— Niin äiti... Ja nyt minä tiedän miten te taas tulette iloiseksi!

Me laulamme taas yhdessä »Jeesuksen kanssa hetki». Se on aina meitä

lohduttanut!

— Voi lapseni... — nyyhkytti äiti painaen poikansa päätä poveaan

vasten, ja Aino etsi innostuneena mainitun laulun »Sionin kanteleesta».

Hetken kuluttua kajahti yksinäisessä mökissä turvattoman äidin ja hänen

lastensa yhteinen laulu liikutuksesta väräjävänä:

»Jeesuksen kanssa hetki, ah minkä rauhan saan.

Kun lemmettömin mielin minua tuomitaan.

Kun veljet väärin soimaa, sydämen haavoittaa,

Jeesuksen kanssa hetki: hän haavat parantaa.»

Antti ei enää muistellut menneisyyden kärsimyksiään, ei ollut

huolissaan nykyisyydestä eikä tulevaisuudesta; hän tunsi vain syvää

kiitollisuutta siitä, että oli pelastunut kaikista, päässyt kotiin ja

lisäksi saanut takaisin lapsuutensa elävän uskon. Ja laulaessaan tunsi

hän selittämätöntä rauhaa, niinkuin todella olisi viettänyt hetken

Vapahtajan seurassa, jossa »maan murheet pienet poistuu», niinkuin

laulussa sanotaan. Ja hänen onnensa lisääntyi yhä, kun äiti laulun

loputtua syleili häntä ja sopersi liikutettuna:

— Sinä... rakas lapsi, osoitit minulle ainoan lohduttajan...

* * * * *

Seuraavana päivänä toi Metsälän renkipoika Antin saappaat, mutta toisen

jalan varpaat olivat niin turvonneet ja hellät, ettei niitä saattanut

ajatellakaan jalkineissa. Hän oli kuumeessa koko päivän eikä voinut

syödä mitään, mutta hänen mielensä oli iloinen ja rauhallinen. Olihan

hän kotona ja hän oli saanut entisen luottamuksensa Jumalan hyvyyteen.

Mutta ensimäisenä arkipäivänä, jolloin äiti kävi kahdessa paikassa

hakemassa lainaksi jauhoja ja palasi illalla tyhjin toimin, tunsi

Antti sellaista epävarmuutta ja hätää, ettei hän heti uskaltanut

kysyä lähemmin. Äidin rikkinäiset kengät olivat jäätyneen lumisohjon

peitossa, mutta hän ei näyttänyt huomaavan sitä; hän lysähti raskaasti

hengittäen penkille ja tuijotti kalpeana, ikäänkuin epätoivosta

jähmettynein katsein eteensä.

Vihdoin hän nääntynein äänin kertoi miten Metsälän emäntä oli alkanut

haukkua, ettei hän auta sellaisia, jotka toimittavat itsensä vankilaan.

Toisessa paikassa oli epäilty, ettei hän voi koskaan suorittaa lainaa

takaisin, ja kolmannessa sanottiin, ettei ollut jauhoja, vaikka isäntä

oli juuri viime viikolla käynyt myllyllä. Eivät antaneet edes paria

kiloa...

Antti ei vieläkään itkenyt, mutta tuo mykkä, tylsä toivottomuus tuntui

kauheammalta kuin vihlovinkaan itku tai valitus.

Hän tunsi sellaista selittämätöntä hätää kuin haaksirikkoinen

tuntiessaan pelastusrenkaan vajoavan altaan; sillä tuo joulu-iltana

uudestaan löydetty luottamus ja usko Jumalan huolenpitoon alkoi taas

horjua. Ja ajatellessaan, että he jäävät tänne yksinäiseen mökkiin

ilman ruokaa, tuntui hänestä mahdottomalta jättää heitä.

Mutta toisena päivänä täytyi hänen lähteä, ja kun äiti vakuutti parin

päivän kuluttua saavansa maksun kehräyksistä, hyvästeli Antti vihdoin

puolipäivän jälkeen äitiä ja siskoja. Mutta hän ei voinut sanoa

sanaakaan, ja hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, voidakseen nousta

suksilleen. Sitten hän hammasta purren työntyi läheistä metsikköä

kohden.

Mutta kun hän saapui metsänreunaan ja näki edessään tienaukean, jonka

lumitaakkojen köyristämät koivunnäreet olivat muodostaneet vaikeaksi,

hämäräksi holviksi, tuntui hänestä siltä kuin sukset olisivat

takertuneet paksuun lumeen ja kipeät jalat jäykistyneet kokonaan. Hän

koetti laahustaa eteenpäin, mutta yhtäkkiä hän pysähtyi paikalleen kuin

jähmettyneenä; hänestä tuntui ikäänkuin jokin julma, kauhistuttavan

suuri olento odottaisi äänettömänä ja mustana metsän hämäryydessä...

Antti käännähti suksillaan ja näki äidin seisovan harmaana ja

liikkumattomana mökin ovella; hänestä tuntui ikäänkuin lumiset puut

olisivat äänettömästi kuiskanneet: jollet palaa, et näe häntä enää

koskaan.

Antti käänsi suksensa ja hiihti takaisin kuin takaa ajettuna. Raskaasti

huohottaen heittäytyi hän äidin syliin, painoi päänsä äidin rintaa

vasten ja parahti tuskallisesti:

— Voi äiti... jos te kuolette!

Hän itki kauan, katkerasti, ja kaikki oli niin toivotonta ja

surullista. Mutta vähitellen alkoi tuntua hiukan helpommalta, ja

tuntiessaan miten rajusti äitiparan rinta hytkyi, miten masentava

epätoivo ja hellyys kuvastui hänen itkussaan ja sanoissaan: »Lapsi

parka, lapsi parka», laukesi jotain hänen sielussaan: hänelläkin oli

sentään _äiti_, joka rakasti häntä, nytkin ajatteli vain häntä. Hän

lakkasi itkemästä ja kuiskasi katkonaisesti lohduttaen:

— Älkää vain minun tähteni itkekö, äiti...

* * * * *

Kun Antti hetken kuluttua lähti uudestaan matkaan, tuntui hänestä

aivankuin raskas taakka olisi nostettu hartioilta, niinkuin ahdistava

tuska ja kauhu olisi jäänyt äidin syliin, hänen hellät sanansa ja

hyväilynsä antaneet uutta voimaa ja toivoa. Ajatellessaan niitä

orporaukkoja, joilla ei ole mitään lohdutusta eikä tukea maailmassa,

unohti hän kokonaan oman kohtalonsa.

Mutta tie ei parantunut vähääkään, kuten Antti oli toivonut. Sukset

upposivat syvälle pehmeään lumeen, hänen kipeät jalkansa jäykistyivät

ja lamaantuivat, outo heikkous valtasi ruumiin, hidastuttaen vauhtia,

vaikka miten olisi ponnistellut. Ja ruumiillisen uupumuksen mukana

tunsi hän tuon tuskallisen ajatuksen, joka eilisestä asti oli nälkäisen

suden lailla hiipinyt hänen ympärillään, ahdistavan yhä hurjemmin; se

ei hellittänyt hetkeksikään. Hän tunsi, että lapsuusajan usko, jonka

hän luuli saaneensa takaisin, oli vain hetkeksi ilmestynyt hänelle,

— ikäänkuin kaunis kangastus erämaahan eksyneelle vaeltajalle. Ja

niinkuin kangastus katoaa pilvien saapuessa, samoin oli tämä häipynyt

elämän myrskypilvien peittoon...

Antti pysähtyi pyyhkiäkseen hikeä ja huomasi olevansa samassa paikassa,

missä jouluiltana luuli eksyneensä.

Se lennätti hänen mieleensä tämän surullisen joulun elämykset, ja hänen

mielensä tuli niin oudon surulliseksi. Ja pimeydestä häämöttävä äänetön

metsä näytti niin mustalta ja uhkaavalta kuin hänen oma elämänsä,

tulevaisuutensa.

Mutta olihan se näyttänyt vielä toivottomammalta kolme päivää sitten, —

ja hän oli kuitenkin selviytynyt.

Antti nousi suksilleen ja lähti reippaasti eteenpäin.