Kolme miestä loikoili valtavan tervasnuotion suloisessa lämmössä. Ei
tuntunut tuulenhenkäystäkään, savu kohosi mustanpunertavana patsaana
tummaa taivasta kohden ja etäämpänä häämöittävät lumiset puut
näyttivät tulen keltaisenhimmeässä kajastuksessa liikkumattomilta,
valkoturkkisilta jättiläisvartioilta. Mutta niiden takana ympäröi heitä
jokapuolella musta Pohjolan yö.
Miehet olivat istuneet pitkän aikaa äänettöminä, sillä vanhin heistä
oli kertonut omituisen tapauksen omasta elämästään.
Yhtäkkiä hän hätkähti kuin unesta heräten ja huomautti pakotetun
hilpeästi:
— Minähän olen saattanut teidät ensiluokkaiselle hautajaistuulelle
jutullani. Kerro nyt sinäkin vuorostasi, mikä on sinun vaikein hetkesi.
— Minunko?
— Niin, — se voi olla oikein jännittävä. Onhan sinulla jo ollut paljon
seikkailuja.
Nuori mies kohotti päätään, ja tulen punertavassa kajastuksessa
näyttivät hänen jäntevät, tuulen ja pakkasen ruskettamat kasvonsa
omituisen vakavilta, miettiviltä. Vihdoin hän vastasi vältellen:
— Siinä ei ole mitään muuta kuin ikävää, — te tulisitte vielä
synkemmiksi.
— No, eihän lisä pahaa tee kuin selkään saataessa! Kerro nyt vaan ei
vielä viitsi nukkumaankaan ruveta.
Nuori mies rykäsi, mutta jäikin tuijottamaan pimeyteen ja hänen
kasvonsa synkkenivät.
Ei kuulunut risahdusta, ei tuulenhenkäystä, — tulen tasainen humina
oli ainoa, joka häiritsi öisen erämaan hiljaisuutta. Silloin paukahti
jossakin äkeästi pakkanen. Nuori mies havahtui, korjasi havusuojusta
selkänsä takana, nojautui puoleksi pitkälleen ja alkoi kertoa.
* * * * *
— Kyllähän niitä on sattunut vaikeita hetkiä paljonkin, mutta
tuskallisimmat hetket elämässäni olen kokenut kerran lapsena.
Olin silloin kahdentoista vuotias. Äitini oli juuri kuollut
keuhkotautiin — isä oli kuollut jo ennen — eikä minulla ollut muita
omaisia kuin kahdeksanvuotias sisko. Kun äitini oli vasta äskettäin
muuttanut paikkakunnalle, ei meille annettu kunnasta mitään apua, —
meidän täytyi siis lähteä kerjäämään. Ja ensimmäisenä päivänä sattui
tapaus, josta nyt aion kertoa.
Oli myöhäinen syksy, ja kaikki tiet olivat paksussa kurassa, ja me
olimme niin kovin väsyneitä ja masentuneita. Miltei kaikkialla olimme
saaneet vain nurjia silmäyksiä ja saaliiksi vain muutamia leipäpalasia.
Kaiken lisäksi oli eräässä talossa suuri, vihainen koira repinyt rikki
housunlahkeeni, ja kun huusin apua, nauroi talon poika ja usutti vain
koiraa. Tämä kaikki vaikutti minuun niin tuskallisesti, etten voinut
enää mennä mihinkään. Me itkimme yhdessä ja sitten päätimme pyrkiä
yöksi erääseen sivukylään. Ensin aioimme syödä leipäpalamme, mutta
sitten en uskaltanutkaan maistaa itse, kun pelkäsin, ettemme saisi
enempää.
Olimme kulkeneet jo toista tuntia ja olimme aivan uuvuksissa, ja nälkä
kiihtyi kiihtymistään. Sisko parka oli jo monta kertaa istahtanut
itkien maahan, ja minun täytyi yhtämittaa leperrellä ja pohtia
onnellisesta tulevaisuudesta, vaikka kyyneleet tippuivat silmistäni.
Olin antanut hänelle vieläkin leipäpalan ja yksi oli vain jälellä
hänelle illalliseksi. En voinut toivoa, että enää saisimme mitään.
Kuljimme parhaillaan erään oraspellon halki johtavaa peltotietä, kun
mieleeni joutui onneton ajatus. Huomasin näet, että jos oikaisisimme
suoraan yli peltojen, pääsisimme puolta lyhyemmällä matkalla kuin
Kylmälän taion kautta, jonne peltotie johti. Meidän tarvitsee kulkea
vain neljän peltosaran ylitse vasemmalle, sitten on vain heinäpeltoa!
Mutta pikku siskoni seisahtui ja varoitteli huolestuneena:
— Ei mennä Kylmälän oraspellon yli. Jos Kylmälän isäntä näkee, niin
mitä se tekisikään, — sehän on niin hirveän paha mies.
Minä tiesin, että isäntä oli tunnettu ilkeydestään, ja tunsin
hämärästi, että siskoni oli oikeassa. Mutta kun päässäni eivät ole
koskaan olleet oikein kunnossa ne kamarit, jotka opettavat välttämään
vaaraa, enkä muistanut siskoni asemaa, niin en ottanut varotusta
huomioon.
— Älä nyt turhia pelkää, — lohduttelin minä ja lähdin häntä taluttamaan
yli orasmaan.— Ajatteleppas matkaa... Ja etkö näe, että on noussut
_sumua_.
Tämän seikan huomattuani rauhoituin täydellisesti, en enää
muistanutkaan vaaraa.
Jalat upposivat syvälle märkään orasmaahan, ja me raahustimme hitaasti
eteenpäin. Aivankuin vaistomaisesti satuin katsahtamaan taakseni. Ja
ajatelkaa kauhistustani, kun sumun lävitse näin pitkän, mustan olennon
lähenevän peltotietä pitkin puolijuoksua.
Siskoni tarttui tukehtuneesti parahtaen rintaansa ja hänen kasvonsa
valahtivat liidunvalkoisiksi, minä olen vieläkin näkevinäni hänet
samanlaisena kuin silloin, muistan hänen risaiset vaatteensakin.
Tartuin hänen käteensä ja aioin juosta, mutta kauhu oli miltei
jäykistänyt hänen heikon ruumiinsa ja hän kaatui. Nostin hänet ylös,
vedin häntä muassani, mutta seuraavassa ojassa hän kaatui uudelleen. Ja
harmaana, hirveänä aaveena läheni yhä tuo tumma haamu, hitain, raskain
loikkauksin.
Me juoksimme kuin kuoleman ajamina, me kaaduimme, nousimme, ja
juoksimme, — ja sitä tuntui jatkuvan loppumattomiin. Kurkkuani ahdisti
ja tukehutti kuin näkymättömän kouran kuristuksessa. Kaaduin yhä
useammin, silmissäni hämärtyi, ja salaperäinen heikkous levisi lyijynä
jalkoihini, niinkuin joskus kun ei voi paeta painajaisunessa, — ja
minussa vilahti hämärä tunne, että kaikki onkin sitä, ja minä herään
ennenkuin se kauhea saavuttaa. Mutta minä en herännytkään, minun
täytyi vain juosta, ja jokin harmaa, tukehuttava ympäröi minut yhä
sakeampana, se takertui jalkoihini, se kietoutui ympärilleni aivankuin
hämähäkinverkko. Mutta kun siskoni lopulta lyyhistyi maahan voimatta
nousta, silloin taas tajusin totuuden. Minä koetin kantaa häntä, en
voinut...
Yhtäkkiä kajahti takanani käheä karjahdus, ja niinkuin näkymättömän
piiskaniskun satuttamana syöksähdin eteenpäin ja jätin sisareni.
Silloin hän kirkasi, — ja tuossa lyhyessä, tukehtuneessa kirkaisussa
kuvastui niin sanoin kuvaamaton hätä ja kauhu, että minä pysähdyin kuin
naulittuna.
Juoksin sisareni luokse ja tartuin hänen käteensä, — mutta hän ei
kyennyt enää liikkumaan: hän lyyhistyi polvilleen ja huohotti raskaasti
ja kuuluvasti. Nähdessäni tuon mustan haamun yhä lähenevän, hellitin
taas siskostani, juoksin pienen matkan, mutta palasin uudelleen ja
aloin raahata häntä mukanani.
Te ette voi aavistaa mitä silloin tunsin.
Ajatelkaa vain, että minä olin hänen _ainoa_ turvansa maailmassa, — ja
jättäisinkö hänet nyt? Mutta minun herkässä, kauhusta sekaantuneessa
mielikuvituksessani tuntui tuo takaa-ajaja kammottavalta hirviöltä,
jonka käsiin joutuminen oli kuolemaa kamalampi; hän kykeni herättämään
kauhun, jollaista ei mikään voi herättää täysikasvuisissa. Niin,
minä vakuutan, ettei kuolemantuomio nykyään olisi mitään sen hetken
rinnalla, kun minä vuorotellen hellitin ja tartuin uudestaan siskoni
käteen. Mutta kun aivan takanani kuulin viholliseni kähisevän
huohotuksen, silloin minä — niin, _silloin minä jätin hänet_...
Minä pysähdyin uudestaan, sillä minä kuulin taas kirkaisun, joka
muistutti jäniksen kuolinparkaisua, kun koiraparvi hyökkää sen
kimppuun. Ja niinkuin painajaisunessa näin, miten tuo suurikokoinen
mies oli tarttunut sisareni hentoon ranteeseen, lennättäen hänet
koholleen, ja _löi häntä paksulla kepillä_... Silloin tunsin sellaista
hätää, että luulin kuolevani. Muistan vain hämärästi, että heittäydyin
polvilleni maahan ja huusin, rukoilin:
— Setä kulta, setä kulta! Älkää lyökö, älkää lyökö!
Nyt vasta näytti hän huomaavan minut, ja hänen raaka äänensä kajahti
kuin kiukkuisen somiin mylvähdys:
— Vai te p——n kerjäläiskakarat sotkette minun orasmaani! Odotappas sinä!
Ja niinkuin kissa, joka kidutushimoisena päästää välillä kynsistään
haavoittuneen hiiren, heitti hän sisareni ranteesta ja läksi pitkin
loikkauksin jälkeeni.
Juoksin kuin henkeni edestä, ja onneksi oli minulla vielä senverran
voimia jälellä, ettei hän saanut minua kiinni.
Kun hän sen huomasi, pysähtyi hän ja palasi siskoni luokse, joka aivan
jähmettyneenä oli seisonut paikoillaan, ja alkoi raahata häntä taloa
kohden.
Yhtämittaa rukoillen, itkien ja anteeksi pyytäen lähenin taas
vähitellen, ja minä muistan vieläkin, miten hänen pienet silmänsä
säihkyivät julmuudesta ja raivosta. Niinkuin ei olisi lainkaan kuullut
rukouksiani karjasi hän raa'asti:
— Tule tänne!
— Setä kulta, antakaa anteeksi tämä kerta! — rukoilin ininä itkien.
— Vai et tottele!
Minä olin mennyt liian lähelle. Sillä äkkiä, ennenkuin ymmärsin
mistä oli kysymys, syöksyi hän minua kohti kuin raivostunut peto.
Ja varmaankin olisi hän sillä kertaa minut saavuttanut, ellei siinä
lähellä olisi ollut harva aita, — sen raosta pujahdin toiselle
puolelle. Hän oli suuri ja kömpelö eikä päässyt ylitse pian, ja minä
sain etumatkaa niin paljon, että hän katsoi parhaaksi keskeyttää
takaa-ajon. Hän heristi uhkaavasti kiroten nyrkkiään ja kääntyi taas
siskoni luokse. Sitten tarttui hän hänen käteensä ja lähti raahaamaan
häntä taloansa kohden.
Oi, minä näen vieläkin silmissäni tuon hirvittäviin näyn, kun sisko
epätoivoisesti ponnisteli vastaan pienillä jaloillaan, ja korvissani
kuulen hänen vihlovan, kauhusta vapisevan huutonsa:
— Antti... auta minua...! Auta minua! Auta, auta...
Heittäydyin maahan painaen kasvoni multaan, tukin korvani, en voinut
katsella. Mutta kuullessani hänen hätähuutonsa, hypähdin ylös ja näin
taus saman näyn. Taas juoksin lähelle, kiertelin ympärillä itkien
ja rukoillen. Mutta kylmäverisesti käveli mies taakseen katsomatta,
raahaten vastaan haraavaa pienokaista perässään kuin jotain kuollutta
esinettä. Ja niinkuin vinkuvat ruoskaniskut sattuivat sydämeeni nuo
sydäntäsärkevät, tukehtuneet huudot:
— Auta... auta... auta...!
Enkä minä voinut mitään.
Hän tahtoi kai käyttää sisartani syöttinä, saadakseen minutkin kiinni,
koska hän kerran käänsi päätään ja huusi julmasti ja vahingoniloisesti:
— Kyllä minä vielä sinutkin pehmitän, — usko se!
Vasta kun oltiin lähellä taloa, tuli emäntä pihalle ja huusi äkäisesti:
— Mitä niitä kakaroita siellä poruutat?!
Silloin näytti aivankuin mies olisi hävennyt.
Hän hellitti siskoni kädestä ja loi vielä silmäyksen minuun aivankuin
arvostellen, kannattaisiko vielä yrittää. Sitten lähti hän hitaasti
löntystämään taloansa kohden.
Silloin siskoni huomasi olevansa vapaa ja lähti taapertamaan minua
kohden. Se ei ollut juoksua eikä kävelyä, ja kerran hän kaatuikin.
Itkien puristin häntä rintaani vastaan niinkuin olisin siten pyytänyt
anteeksi jotakin kauheata rikosta. Sanaakaan emme kyenneet lausumaan,
me vain istuimme ja itkimme.
* * * * *
Sitten me lähdimme taas astelemaan sitä sivukylää kohden. Oli alkanut
sataa tihuuttaa, meidän askeleemme olivat raskaat, raskaat ja
laahustavat, sillä risaisiin kenkiimme oli tarttunut paksulta savea
ja ne painoivat kuin lyijypainot. Ja aina välillä me pysähdyimme ja
itkimme.
Tuo tapaus vaikutti minuun kauhealla tavalla. Minusta tuntui, etten
vielä koskaan ollut tehnyt mitään niin häpeällistä ja rikollista.
Ymmärsin kyllä, etten olisi voinut häntä auttaa, — _mutta miksi jätin
hänet?_ Ne sanat kaikuivat yhtämittaa korvissani kuin murhaajan
korvissa kaikuvat hänen uhrinsa viime sanat.
Itkien pyysin, ettei hän olisi minulle vihainen, mutta hän ei edes
ymmärtänyt, mistä hänen pitäisi olla vihainen. Mutta mikään ei minua
lohduttanut. Oli aivan kuin raskas kivi olisi ollut sydämelläni,
ahdistanut ja tahtonut painaa minut maahan.
Tuo tapaus oli kuitenkin koskenut häneen niin järkyttäväsi, että hän
yöllä tuli kuumeeseen. Ja kun minä pimeässä puristin hänen kuumia,
vapisevia kätösiänsä ja itkien pyysin anteeksi, niin ei hän enää
kuullut minua. Hän puhui omituisen iloisella äänellä äidistä, taivaasta
ja muista sekavista asioista, vieläpä naurahtikin kerran.
Siinä penkillä hän makasi houraillen miltei yhtämittaa. Minä makasin
penkin vieressä hevosloimella, sillä pelkäsin hänen putoavan. Mutta en
minä kolmena yönä paljon nukkunut — vielä vähemmän neljäntenä. — Sillä
silloin hän kuoli.
* * * * *
Se yö se oli pisin ja tuskallisin yö minun elämässäni, — sillä
_miehen_ on mahdoton tuntea sellaista kärsimystä kuin minun, kidutetun
orpolapsen. Sisareni virui luurangoksi laihtuneena tuvan penkillä ja
minä istuin vieressä pidellen hänen kättään. Ympärilläni oli pimeätä
kuin säkissä, sillä isäntä oli kieltänyt ottamasta tulta, — enkä
uskaltanut mennä kamariin pyytämään. Minun täytyi vain kuunnella
pimeästä kuuluvaa valitusta ja tuskallista voihketta, jonka katkaisivat
vain tukahuttavat yskänpuuskat. Väliin hän soperteli jotain sekavaa,
mutta minä en saanut selville kuin yhden ainoan sanan: vettä. Silloin
nostin hänen vapiseville huulilleen vesikupin, joka kalisi niin
kovasti hänen pieniä hampaitaan vastaan. Jos hiukankin hellitin hänen
kädestään, pääsi häneltä heikko, kauhistunut parahdus, ja pienet,
kuumat kädet alkoivat hätäisinä hapuilla pimeässä, niinkuin hukkuvalla
tuntiessaan vajoavansa aaltoihin.
Mutta nuo hirvittävät yskänpuuskat toistuivat yhä useammin, ne
muuttuivat yhä terävämmiksi ja vihlovammiksi, niinkuin hänen pieni
rintansa olisi vähitellen revitty riekaleiksi; jokainoa yskähdys
iskeytyi sydämeeni kuin tylsä puukonterä.
Minä rukoilin kuolettavan epätoivon vallassa, että Jumala auttaisi
viatonta siskoparkaani, estäisi edes nuo kauheat yskänpuuskat, —
lupasin mielelläni kuolla, kärsiä vaikka minkälaisia tuskia, kun vain
ei hänen enää tarvitsisi kestää niitä.
Mutta ne tulivat entistä raatelevampina, ne hyökkäsivät hänen
kimppuunsa kuin kissa kuolevan linnun pojan kimppuun, ja kun taas
tunsin kauhean tukehtumishetken alkavan, kun hänen hento ruumiinsa
vääntelehti ja kiemurteli äänettömänä kuin pieni linnunpoika kissan
kauheassa otteessa, — silloin en minäkään voinut hengittää, tunsin
tukehtuvani. Vain hämärästi muistan, että lyyhistyin maahan matkien
Jumalan nimeä, kerran tahdoin paeta jonnekin ja kompastuin lattialle.
Kahdesti lähenin kamarin ovea, — mutta kuullessani sieltä isännän
kumean kuorsauksen, en uskaltanutkaan koputtaa...
Taas palasin penkin viereen, pyyhin kylmän hien siskoni kasvoilta,
tarjosin hänelle vettä — ja aloin taas kauhulla odottaa seuraavaa
kohtausta.
Minä en enää tietänyt mitään ajasta, tuntui vain ikäänkuin olisin
kitunut tuossa kauheassa pimeydessä vuosikausia. Ja hän tuli yhä
heikommaksi. Sitä vain ihmettelen, etten tullut hulluksi. Minä muistan
vielä selvästi sen epämääräisen, hyytävän kauhun, kuu tunsin kuoleman
lähenevän. Hänen hennot kätensä alkoivat kiivaasti vavahdella ja
likistellä suonenvedontapaisesti sormiani: minä kuulin, miten hänen
hampaansa narskuivat, ja kädelleni pursusi jotain kosteata hänen
suustaan. Minä pyyhin hänen suutaan, nostin vesikupin jäykistyneille
huulille, mutta hän ei enää juonut, vaikka kuinka epätoivoisesti
rukoilin. — Hänen hengityksensä muuttui yhä harvemmaksi ja
korisevammaksi. Enkä minä voinut mitään. En saanut edes nähdä häntä,
— vain sivuakkunat häämöittivät sysimustasta pimeydestä, niinkuin
kauheat, kuolleet silmät.
Sitä kesti niin hirveän kauan...
Minä rukoilin epätoivoisesti Jumalaa, että hän vihdoinkin armahtaisi
pientä siskoraukkaani. Mutta mikään ei auttanut, minun täytyi vain
kuunnella, kuunnella...
Vihdoin, — kun henkäykset taukosivat ja pienet, puristavat kädet jäivät
sormieni ympärille, jäykistyneinä ja kylmenevinä, — silloin vasta
ymmärsin...
Itkullani ja huudollani herätin talonväen, tulta otettiin lamppuun,
— ja silloin vasta näin, että siskoni nukkui aivan hiljaisena ja
liikkumattomana...
Siinä lampun valossa minä vasta oikein näin, miten kauhean pienet ja
laihat olivat hänen kasvonsa ja kätensä. Nuo luiset kädet hentoine
sorminensa näyttivät niin surkean säälittäviltä kuin kuoliaaksi
paleltuneen linnunpojan varpaat...
* * * * *
Kertojan ääni oli muuttunut lopussa niin omituisen käheäksi ja
vapisevaksi, ja viime sanat katkesivat kuin tukehtuen. Hän käänsi
kasvonsa tulen valosta ja kumartui ottamaan muutamia tervaisia
puupalikoita. Samalla kun hän viskeli niitä tuleen, lisäsi hän hiljaa,
hillitysti:
— Mutta ei hänen kuolemansakaan ollut minusta niin kauhea kuin se
tapaus siellä pellolla... Niin, — kyllä se on minun elämäni tuskallisin
hetki.
* * * * *
Miehet istuvat äänettöminä hiiltyvän nuotion kajastuksissa, ja
äänettömänä, sysimustana ympäröi heitä öinen erämaa. Yhtäkkiä kuului
yön hiljaisuudessa kaukainen, pitkäveteinen ääni, yksinäisen suden
ulvonta,— niin haikeana ja valittavana, kuin olisi jossakin itkenyt
kaikkien hylkäämä, eksynyt ihminen.
Vihdoin kysyi nuorin miehistä värähtävällä äänellä:
— Vieläkö se isäntä elää?
Äskeinen kertoja katsahti omituisesti kysyjään ja sanoi synkästi ja
välinpitämättömästi:
— Ei kuulu elävän. Olivat pari vuotta sitten löytäneet sen omalta
pelloltaan rinta läpi ammuttuna.
Hän heitti koko kasan pilkotulta puita nuotioon, joka leimahti
kirkkaaseen liekkiin, ja iloisesti ratisten nousivat kipinät korkeutta
koitti.
Ei kukaan puhunut taaskaan mitään. He katsoivat kertojaan aivankuin
tutkien, mutta hänen ruskeat kasvonsa olivat kivikovat ja kylmät,
niissä ei näkynyt enää värähdystäkään. Nuotion punertavassa
valaistuksessa näyttivät ne kuin pronssiin valetuilta.
Yhtäkkiä kuului omituinen, salaperäinen sähähdys; pohjoinen
taivaanranta leimahti valoisaksi, ja sitten syöksähti sieltä yli koko
taivaankannen valtava, vihertävä tulikieleke, ikäänkuin suunnattoman
suuri, kiukkuansa sähisevä käärme...
Kertoja katsahti taivaalle ja huomautti tyynesti:
— Kas, revontulet!