Mauri Hautala oli juuri istahtanut kahden toverinsa pöytään, kun hän
näki erään tummaverisen miehen tulevan kahvilaan ja arasti vilkuillen
istahtavan vastapäätä olevaan nurkkapöytään.
Mauri tarkasti salaa miestä, ja yhtäkkiä hän muisti, että tämä
oli eilenkin ilmestynyt tänne hänen jälkeensä, ja kun hän huomasi
miehen pari kertaa katsovan itseään syrjäsilmin, tunsi hän jotenkin
sisäisesti vaistoten, että mies oli sama, joka jo useampana iltana oli
hiiviskellyt hänen asuntonsa läheisyydessä. Hän ei ollut huomaavinaan
mitään, vaan päätti ottaa selvän asiasta.
Ja kun Mauri kahtena iltana kävi mitä erilaisimmissa paikoissa,
viipyen kerrankin kolmatta tuntia erään toverinsa luona, ja aina
näki tuon tumman varjon seuraavan jälessään hiipivin askelin kuin
saaliinhimoinen hyena, oli hän varma, että tämä oli erikoisesti häntä
vahtiva santarmiurkkija. Hän päätti tehdä lopun pelistä ja keksittyään
hauskan suunnitelman kertoi sen toverilleen, ja tämä suostui ilomielin
auttamaan Mauria sen toimeenpanossa.
Kun Mauri siis seuraavana iltana näki urkkijan piileskelevän asuntonsa
lähellä olevassa porttikäytävässä ja lähtevän jälessään, lähti hän
toverinsa luokse, ja he sopivat yksityiskohtaisesti menettelytavasta.
* * * * *
Kahden tunnin kuluttua ilmestyivät he taas kadulle ja huomasivat
ilokseen, että mereltä oli noussut paksua sumua muuttaen pimeyden niin
sakeaksi, että näki vain muutaman metrin eteensä. Ja kun he kuulivat
urkkijan hiipivät askeleet jälessään, seisahtuivat he seuraavan
kadunkulman suojaan ja Mauri alkoi puhua kuiskaavalla, salaperäisellä
äänellä:
— Sinä menet siis molempien toverien luokse ja käsket heidän tulla
puolen tunnin kuluttua kokoukseen: tärkeät asiat vaativat... Ja muista,
että sanot heille _itse_ persoonallisesti, jottei kukaan saa tietää.
— Mutta jos he eivät ole kotona...? — huomautti toveri epäröiden.
— Silloin haet heidät vaikka maan alta! — käski Mauri päättävästi. —
Asia on niin tärkeä, ettei se siedä viivytystä. Huomauta erikoisesti,
että he tulevat yksitellen ja samaan paikkaan kuin viime kerralla.
— Mutta eikö se ole liian kaukana? Eikö voitaisi kokoontua minun
luokseni, kun on näin pimeä iltakin.
— Ei millään ehdolla, — keskeytti Mauri. — Ja kun saat tietää asian
tärkeyden, niin huomaat, ettei sitä saa pilata varomattomuuden tähden.
— Mutta, tuota...
— Ei mitään muttaa! — ärjäsi Mauri tuimasti. — Päällikkönä minä olen
vastuussa onnistumisesta, — ja päällikkönä _käsken_, silloin kun tiedän
sen tarpeelliseksi. Siis kello yhdeksän.
— Enhän minä mitään... kyllähän minä, — myönteli toinen nöyrästi. —
Mutta entä tunnussana? Tarvitaanko tunnussanaa, kun vain pääkomitean
jäsenet tulevat...?
— Jaa se oli hyvä, että huomautit; — vastasi Mauri. — Kun on näin
pimeä, niin on parempi, että jokainen sanoo vain tunnussanan
tullessaan. Tunnussana on siis: »Tahdon palkkani.»
— »Tahdon palkkani»! — kertasi toveri ja lähti liikkeelle.
Puolen tunnin kuluttua läheni muuan mies erään toisen seurassa Maurin
sedän torppaa esikaupungin ulkolaidalla. Toinen jäi vähän jälkeen,
mutta Maurin apulainen tuli suoraan torpan veräjälle, jossa isäntä
seisoi vahdissa. Tulija pysähtyi ja kysyi kuiskaten:
— Onko päällikkö jo tullut?
— Mikä päällikkö? — ärähti setä kolealla bassoäänellään. — Mikä on
tunnussana?
— »Tahdon palkkani!» — vastaisi tulija, lisäten ystävällisesti: —
Ettekö enää tunne minua?
— Eihän tässä perhanan pimeässä näe mitään. Ai, tekö se olitte!
Tulija katseli ympärilleen ja huomasi erään lähellä olevan pensaan
yläpuolella häämöttävän leveälierisen hatun ääriviivat. Ja hän kysyi
taas salaperäisesti:
— Ovatko kaikki jo saapuneet?
— Te olette kolmas. Kaksi siis puuttuu.
— Ai niin... Minä en tavannut Lemposta kotona, mutta minä sanoin hänen
vaimolleen, että jos hän saapuisi kotiin ennen yhdeksää, niin on hänen
tultava ajurilla. Kas, tuossa tulee Rantala...
— Tunnussana! — mörähti taas sedän bassoääni, ja tulija vastasi
hillitysti:
— »Tahdon palkkani».
— Nyt ei siis enää puutu kuin Lemponen, — huomautti aikaisemmin tullut.
— Te ette tietysti tunne häntä, kun hän tulee ensi kerran kokoukseen,
mutta hänellä on pitkä palttoo ja leveälierinen hattu.
— No, en minä ketään päästä ilman tunnussanaa.
— Mutta älkää päästäkö ketään sisään yhdeksän jälkeen —
tunnussanallakaan. Ne ovat silloin asiaankuulumattomia... Mutta missä
kokoonnutaan:
— Heinämakasiinissa, — vastasi setä ja lisäsi varoittaen:
— Mutta muistakaa, ettei siellä saa raapaista kertaakaan tulta, — vain
sillä ehdolla saatte siellä kokoontua. Siinä on niin harvat seivät,
että naapurit voisivat nähdä... Ja tuli voisi varista heiniin...
— Mutta emmehän me pimeässä voi kokousta pitää! — huudahti ensintullut
hämmästyneenä. — Eikö ennemmin tuvassa?
— Ei, — siellä makaa kortteerimies, ja Mauri sanoi asian olevan niin
tärkeän, että täytyy kokoontua miten tahansa. Makasiini on ainakin
varma paikka, kun minä vahdin ulkopuolella.
— No, me menemme sitten. Odottakaa nyt vielä viisi minuuttia.
Salaliittolaiset poistuivat sedän saattamina, ja kun tämä palasi
veräjälle, oli pää kadonnut pensaan yläpuolelta. Mutta hetken kuluttua
läheni itse otus pyydystä, ja samoin kuin ennenkin vaati vartija
tunnussanaa.
— »Tahdon palkkani», — kuiskasi urkkija hiljaa, Ja setä lausui
tyytyväisesti:
— Jaha, te ehditte kumminkin! Toiset ovatkin jo saapuvilla. Tulkaa vaan
mukaan!
* * * * *
Mauri ei ollut ihan varma uskaltaisiko urkkija saapua
»kokoushuoneeseen» asti, ja siltä varalta hän oli juuri odottamassa
ulkopuolella. Mutta kuullessaan sedän tullessaan ankarasti
huomauttavan, ettei kertaakaan saa näkyä tulta, ymmärsi hän tuon
odottamattoman seikan; pimeyden huumanneen urkkijan niinkuin makea
syötti saa nälkäisen ketun unohtamaan siinä piilevän vaaran. Hän
pujahti siis edellä makasiiniin, ja kun hänen aivoissaan yhtäkkiä
välähti uusi hullunkurinen suunnitelma, päätti hän lisätä siitä
alkukohtauksen tähän ilveilyyn. Hän kuiskasi siis tovereilleen, että
nämä olisivat ihan hiljaa, kunnes hän kutsuisi heitä.
Kun setä ilmestyi ovelle urkkijan seurassa ja huomasi Maurin, näytti
hän yhtäkkiä hätkähtävän, kuunteli jännittyneenä ja sitten kuiskasi
pelokkaasti:
— St! Minä olin kuulevinani jotain... Kun ei tuo naapuri vaan olisi
vahtimassa jossakin, — se on santarmien palveluksessa. Ettekö voisi
mennä sentään muualle, sillä...
— Älkää nyt setä hermostuko, ehkei se ollutkaan mitään, — rauhoitti
Mauri, — Minä lupaan, ettemme sano yhtään sanaa ääneen, ja kun emme ota
tulta, niin mitä vaaraa tässä olisi...
— No, tämän kerran saatte. Mutta ei sitten enää... Ne vievät minut
Siperiaan...
— Emme tule enää, — lohdutti Mauri ja lisäsi kuiskaten:
— Toiset menivät teidän kamariinne lukemaan kirjelmää, joka tänään
saapui »Venäjän Maksimalistien Keskuskomitealta», — kun ei täällä saa
ottaa tulta. Käskekää heidän tulla heti luettuaan ja vahtikaa sitten
ulkopuolella. Tulkaa te Lemponen sisään, niin minä selitän teille sillä
aikaa asian suullisesti.
Hän tervehti urkkijaa ja tunsi tämän käden vapisevan kuin
vilutautisella.
He menivät peremmälle. Mauri kehoitti toista istumaan laatikolle
eteensä ja alkoi heti selittää tärkeällä, kuiskaavalla äänellä:
— Kun Lemponen on uusi jäsen pääkomiteassa, niin ette tietysti tiedä
siitä Venäjän terroristien suunnitelmasta, joka meilläkin viime
kokouksessa hyväksyttiin. Ja sen asian vuoksi teidät juuri valittiin
pääkomiteaan sikäläisen lähetin erikoisesta suosituksesta. Minä pidin
sen myös välttämättömänä, koska te olette ainoa, joka aktiivisesti
olette ottanut osaa maksimalistien sankarillisiin pommiattentaatteihin
Pietarissa oleskellessanne. Tehän puhutte tietysti venättä paremmin
kuin suomea, koska olette Venäjällä syntynyt ja kasvanut?
Viimeisen lausui Mauri venäjäksi, ja urkkija vastasi heti samalla
kielellä helpotuksesta huoahtaen:
— Melkein! Sillä olen unohtanut paljon suomalaisia sanoja.
— No siis asiaan! Teidät on siis valittu, koska teidän kokemuksenne
ja tunnettu pelkäämättömyytenne ovat välttämättömät siinä suuressa
suunnitelmassa, joka koko Venäjän valtakunnassa.
Suomessa, Puolassa, kaikkialla toimeenpannaan samana yönä, samalla
kellonlyönnillä, ja tulee hämmästyttämään koko maailmaa.
— Mikä se on? — kuiskasi urkkija tahtomattaan, ja hänen äänensä vapisi
kiihkeästä uteliaisuudesta ja jännityksestä.
— Niinkuin toveri Lemponen hyvin tietää, ovat urkkijat, santarmit ja
provokaattorit vaarallisimmat vihollisemme. Tehän tiedätte, miten
parhaatkin suunnitelmat ovat useimmiten särkyneet niiden kavalien
juonien vuoksi. Sen tähden on päätetty hävittää ne kaikki yhtaikaa
yhtenä yönä, yhdellä ainoalla jättiläisiskulla, ettei seuraavana aamuna
löydetä yhdestäkään edes luunikamaa. Ja se hetki on niin lähellä, ettei
kukaan aavista.
Mauri vaikeni ja kuuli urkkijan hengityksen muuttuneen käheäksi ja
vapisevaksi: hän rykäsi ja sopersi tukehtuneesti:
— Koska se... tapahtuu?
— Siitä juuri tänään sain tiedon, mutta sitä ei saa sanoa komitean
jäsenillekään ennenkuin kaksi tuntia aikuisemmin. Nyt olisi vain
päätettävä heidän kuolintavastaan.
— Kuolintavasta..., — ähkäsi urkkija kauhuissaan. Mauri kuuli nurkasta
pidätetyn naurunpurskahduksen ja jatkoi tyynesti:
— Niin, Venäjän komitea on myöntänyt kaksi erilaista menettelytapaa,
joista voidaan valita se mikä, parhaiten soveltuu paikallisiin oloihin.
Ensimmäinen on se, että heidät kaikki kootaan johonkin suureen
heinämakasiiniin tai muuhun tulenarkojen tavarain varastorakennukseen,
valetaan perinpohjin bentsiinillä — ja sitten tuleen. Toisen mukaan
viedään heidät johonkin vanhaan laivaan tai proomuun, jossa on raskas
kivilasti, suletaan kaikki kannen alle, hinataan merelle, — ja sitten
pohjaluukut auki! Silloin ei noista koirista todella jää kummassakaan
tapauksessa mitään jälelle.
Taas kuului urkkijan tuskanvoihketta muistuttava huokaus ja Mauri
jatkoi säälimättömänä:
— Kun te ette ollut viime kokouksessa, niin selitän lyhyesti, miten
kaikki on järjestetty. Ensinnäkin on eräs upporikas venäläinen
puoluetoveri lahjoittanut koko omaisuutensa, 30 miljoonaa ruplaa,
suunnitelman toteuttamiseksi. Mekin saimme 200 000 markkaa, ja siitä
jää ylikin. Siitä meni kyllä santarmipäällikön kirjurin lahjomiseen
satatuhatta markkaa, mutta _todellisuudessa_ siitä maksetaan vain
neljäs osa.
— Neljäs osa..., — toisti urkkija tolkuttomasti. Hän huohotti niin
raskaasti ja tukehtuneesti kuin olisi armoton koura kiristänyt hänen
kurkkuaan yhä lujemmin ja lujemmin.
— Niin, hän vaati satatuhatta ennenkuin luovutti meille kaikkien
Suomessa toimivien santarmien, urkkijoiden ja salaisten apulaisten
nimet ja osoitteet, mutta hän sai vain 25 tuhatta markkaa; loput
sijoitettiin pankkiin nostettavaksi erikoisella valtakirjalla 25
tuhannen markan erissä seuraavien kuukausien viime päivänä. Mutta hän
ei tietysti tule niitä nostamaan, joten me nostamme ne itse takaisin.
— Sitten on jok'ainoata kiinniotettavaa varten palkattu neljä vahvaa
ja luotettavaa miestä, jotka vangitsevat samalla hetkellä miehensä
ja tuovat hänet äänettömästi sitä varten varatulla autolla tai
umpinaisilla vaunuilla määrättyyn paikkaan, jossa kaikki on valmiina.
Me olemme hyväksyneet tämän heinämakasiinin, kun se on syrjäisellä
paikalla ja laiva olisi maksanut ainakin puolta enemmän, Eräs komitean
jäsen kyllä pelkäsi, että jäisi luita jälelle, mutta kun tuolla
parvella olevat kymmenen tynnyriä lyödään yhtaikaa auki ja bentsiini
kastelee koko roskan, niin minä en epäile sellaista. Ne ovat tuolla
valmiina, ja jokaisen tynnyrin vieressä on jo kirveskin valmiina, — kai
tunnette bentsiinin hajun?
Urkkija nuuski ilmaa, ja hänen hampaansa kalisivat kuin vilutautisen,
kun hän käheästi änkytti:
— Tunnen...
— Koko suunnitelma on siis yksityiskohtia myöten järjestetty, —
lisäsi Mauri. — Ja kun ei kukaan avustajista tiedä _mitään muuta kuin
oman tehtävänsä_, ja tapahtumahetken tiedän minä yksin, niin sen
onnistumista ei voi mikään estää. Yhdessä suhteessa olen vain hieman
epävarma, ja minä olen puhunut teille juuri sentähden, että luotan
siinä teidän apuunne.
Kun ei toinen kyennyt vastaamaan, jatkoi Mauri innostuneena:
— Kuten ymmärrätte, on tärkeimmät tehtävät jaettu komitean jäsenille:
eräs laskee ovella vangit, toinen vartioi kuularuiskuilla ja
käsikranaateilla varustetun joukon kanssa, ettei poliisivoima
eikä mikään voi häiritä meitä, kolmas sulkee oven ja antaa merkin
bentsiinitynnyrien särkemisestä j.n.e. Mutta, kuten käsitätte, on
sytyttäjän toimi kaikkein tärkein, ja kun te olette ainoa, jolla on
tottumusta ja kykyä siihen, saatte te tämän kunniatoimen. Teidän ei
siis tarvitse muuta kuin odottaa, kunnes ovet ovat suljetut, ja sitten
sytyttää kymmenkertainen sytytyslanka, — ja kymmenen sekuntia myöhemmin
koko urkkijalauma luulee olevansa helvetissä! Tietysti otatte sen
vastaan?
Mauri kuuli urkkijan repelevän tukkaansa, ja kun hän uudisti
kysymyksensä, alkoi toinen tukehtuneesti ähkyen änkyttää:
— Minä... minä en... ymmärtä... Minä en... voi... Minä ei ole...
— Mitä? Mitä tämä merkitsee? — huudahti Mauri hämmästyneenä.
— Epäröittekö te, jota on pidetty yhtenä Venäjän rohkeimpana
terroristina! — Hän muutti äänensä koleaksi ja uhkaavaksi: hän osoitti
monin esimerkein, että vain provokaattori saattoi peräytyä, silloin kun
tietää näin tärkeän salaisuuden ja muistutti, ettei sellaista henkilöä
sääntöjen mukaan saanut missään tapauksessa jättää elämään. Hän jatkoi
samaan tapaan, kunnes urkkija kauhusta suunniltaan vannoi tekevänsä
mitä tahansa, kun vaan saa pitää henkensä.
Toiset olivat tukehtumaisillaan nauruun, ja Mauri oli niin innostunut
osaansa, ettei muistanut mitään muuta.
Yhtäkkiä kuuli hän hiljaista kahinaa, samalla kun urkkijan hengitys
muuttui vielä lyhyemmäksi ja käheämmäksi. Mauri tunsi jotenkin
omituisesti vaistoten, että toinen oli päättänyt _toimia_, — että hän
veti asetta taskustaan.
Mutta niinkuin ennenkin vaaran hetkellä, tunsi Mauri koko olemuksensa
jännittyvän, menettelysuunnitelma välähti kuin salamana hänen
aivoissaan; samassa silmänräpäyksessä ojensi hän kätensä ja kuiskasi
varoittavasti:
— St! Kuulitteko? Täällä on koira! Kas tuossa!
Urkkija hätkähti, jäi kuin kauhusta jähmettyneenä, henkeä pidättäen
kuuntelemaan, ja koskettaessaan tämän vapisevaa olkapäätä tiesi Mauri
tuolla omituisella vaistolla, joka syntyy vain nyrkkeilyharjoitusten
kautta, millä kohdalla toisen leuka oli, — ja siihen suuntasi hän
-»suoran oikeankäden iskun» sellaisella voimalla, että pimeä makasiini
kajahti. Ja samalla hetkellä kuu urkkija lennähti heinille, tarttui
Mauri tämän oikeaan käteen, väänsi siitä revolverin ja tarttui kurkkuun
— niin nopeasti ja varmasti kuin olisi hän nähnyt. Mutta urkkija ei
huutanutkaan, kuten Mauri oli epäillyt, ja kun toiset tulivat esiin ja
valaisivat taskulampuillaan, makasi tämä liikkumattomana ja kalpeana
kuin kuollut. Mauri otti hänen vyöstään pitkän tikarin ja pyysi toisia
olemaan vielä hetkisen hiljaa.
Urkkija alkoi liikahdella ja valitella, ja kun hän vihdoin virkosi,
selitteli Mauri hätääntyneenä:
— Voi, antakaa anteeksi, toveri Lemponen! En ymmärrä, miten se kävi
teihin? Ehkä te siirryitte juuri silloin, sillä minä olin varma, että
edessäni oli koira, — ja sitä minä koetin lyödä. Nouskaa nyt ylös. —
kas niin!
Hän piteli urkkijaa olkapäästä, ja kun tämä yritti änkyttää jotain,
kuiskasi hän taas pelokkaasti:
— St! Herra jumala! Se tulee taas... Se on vesikauhuinen... Olkaa
hiljaa, nyt isken sitä, — nyt en ainakaan erehdy!
Taas sattui urkkijaa sydänalaan, niin että tämä vääntelehti heinillä
voimatta hyvään aikaan hengittää. Ja taaskin astui Mauri häntä kohti ja
änkytti epätoivoisesti:
— Mutta mitä, mitä tämä oikein on, Lemponen? Minä olin niin varma, että
löin koiraa... Onko teillä tulta?... Vai ei ole!... Hoi, hyvät toverit,
niitä on tehtävä? Tulkaa tänne auttamaan minua ja Lemposta. Täällä on
koira, emmekä tiedä missä se on...
Pimeässä kuului yhtäkkiä tavaton melu: ovi avattiin, toverit
juoksivat ympäri, puhuen uhkauksia, kaksimielisiä sutkauksia eri
äänillä, niinkuin siellä olisi ollut kokonainen joukko, — ja urkkijan
kauhistunut mielikuvitus varmaankin lisäsi kaiken moninkertaiseksi.
Hänen hampaansa kalisivat, ja kauhusta suunniltaan alkoi hän uikuttaa
surkeasti ja yritti ryömiä ovea kohden. Mutta Mauri tarttui häneen,
rytyytti ja puristeli perinpohjin ja huudahteli innostuneena:
— Täällä se ulvoo! Nyt sain sen kiinni! Se puree... Tuokaa pian
puukko... nuora! Se täytyy heti tappaa, hirttää... Tästä saat koira!
Vieläkö puret? Tuokaa puukko!
— Armoa... älkää tappako! — ähkyi urkkija kuin kuoleman hädässä.
Kaikki purskahtivat nauruun, ja Mauri huudahti taas hämmästyneenä:
— Oliko se Lemposen ääni? Onko tämä Lemponen vai koira? Tai jos se
onkin piru, joka uskottelee olevansa koira ja Lemponen...
— Armoa... minä olen... — uikutti urkkija, mutta hänen äänensä tukehtui
taas eläimelliseksi voihkeeksi.
— Niin, mikä te olette? — tiukkasi Mauri armottomasti. — Sanokaa nyt
suoraan, oletteko Lemponen, koira vai piru! Sillä emmehän voi koiralle
uskoa toisten koirien paistamista, mutta piru sensijaan olisi siihen
koko mestari. Miten me saamme siitä selvän, kun ei ole tulta?
— Tunnussana! — huudahti Maurin toveri. — Tiedättekö tunnussanan?
— Niin, niin! — myöntelivät kaikki. — Sanokaa siis tunnussana.
— »Tahdon palkkani!» — änkytti urkkija tuskin kuuluvalla, vapisevalla
äänellä.
— Mitä te sanoitte! Minä en kuullut mitään! — tiukkasi Mauri ja toiset
yhtyivät häneen.
— Mine tahdon... palkkani, — voihki urkkija hampaat kalisten, mutta
toiset eivät vieläkään tyytyneet. Ja vielä kerran toisti lurjus nuo
sanat, niin hassunkurisesti ja surkeasti, että kaikki purskahtivat
nauruun.
— No niin! — alkoi Mauri vakavasti. — Te kuulitte nyt, että hän on
tullut vaatimaan palkkaansa. Ja kun hän noin hartaasti sitä pyytää,
niin hän tietysti sen välttämättömästi! tarvitsee.
— Tarvitsee hän palkkansa.
— Ja hän on _ansainnut_ palkkansa paremmin kuin kukaan.
— Sen tähden hän saakin sen kaksinkertaisena.
— Ei — annetaan kymmenkertaisena...
— Ei, maksetaan niin, ettei hän tarvitse enää koskaan mitään...
Nuo kaksimieliset, kamalat uhkaukset veivät urkkijan viimeisenkin
tarmon; hän parahti yhtäkkiä aivankuin teurastettava eläin, mutta kun
Mauri painoi pistoolinsuun hänen otsalleen, vaikeni hän paikalla.
Mauri pyysi valoa, ja kun hän sitten näki kuolemankauhun vääristämät
kasvot tylsine, jähmettyneine katseineen, tunsi hän sääliä. Hänestä
tuntui, että urkkija oli jo kärsinyt tarpeeksi. Mutta samassa hän
muisti, että hänen täytyi oman ja toveriensa turvallisuuden vuoksi
jatkaa niinkuin he olivat suunnitelleet.
Hän käski siis kolkoin äänin jokaisen ryhtyä toimeen. Ja kun toiset
sitten toivat esiin suuren vitsakimpun, köysikäärön, suuren puukon
ja kirveen, silloin onneton heittäytyi Maurin jalkoihin ja päästi
niin epätoivoisen rukoustulvan, että Mauri ei tiennyt mitä sanoisi.
Hänellä oli tulinen ja raju luonne, ja raivostuksissaan saattoi hän
tehdä mitä tahansa, — mutta vain puolustuskykyiselle, ylivoimaiselle
vastustajalle. Hän ei voinut nähdä avutonta rääkättävän, oli se sitten
eläin tai ihminen. Se vaikutti häneen niin järkyttävästi, ettei
hän kyennyt hillitsemään itseään. Kerrankin pelastaessaan hevosen
kolmen markkina-huijarin kynsistä, hyökkäsivät nämä hänen päällensä,
mutta kun hän oli taitava nyrkkeilijä, antoi hän rääkkääjälle niin
perinpohjaisen löylyn, että sai itse sakkoa ihmisrääkkäyksestä, —
samassa tilaisuudessa kun näitä sakotettiin eläinrääkkäyksestä.
Vaikka Mauri nytkin koetti ajatella, että hänen edessään oli Venäjän
hirmuvallan kätyri, joka ei ansaitsisi sääliä, niin hänestä tuntui vain
niin ilkeältä, ettei voinut sauna mitään.
Toverit vaativat kylmällä, uhkaavalla äänellä ehdotonta kuolemaa, kun
ensin on annettu 100 ruoskaniskua, — ja joka kerta kun pimeästä kuului
sana _kuolema_, tarrautui urkkija vapisevin käsin Maurin polviin kuin
hukkuva pelastusrenkaaseen...
— Mutta ettekö te itsekin ymmärrä, että me olisimme hulluja, jos
jättäisimme teidät elämään! — lausui hänen toverinsa päättävästi. —
Huomenna meidät vangittaisiin ja vietäisiin Siperiaan. Mutta kun me
paloittelemme teidät ja viemme säkissä mereen, niin ei koira perään
hauku!
Urkkija kyyristyi ja painoi kasvonsa Maurin jalkoihin voihkien
niinkuin nuo kamalat sanat olisivat työntyneet terävänä puukkona hänen
ruumiiseensa. Sitten tempasi hän poveltaan pienen ristin ja lupasi
vannoa, ettei koskaan mainitse sanaakaan heistä, lupasi muuttaa heti
takaisin Venäjälle, jos vaan saisi elää. Hän rukoili niin kiihkeästi,
että Mauri uskoi hänen pitävän valansa. Ja hän pyysi tovereitaan
ajattelemaan, voisiko armo olla vielä mahdollista.
Toiset olivat olevinaan ensin vastaan, mutta vähitellen hekin
heltyivät. Ja niin urkkija lopulta ristiä suudellen vannoi kalliin
valan, että vaikenee kaikesta, muuttaa pois paikkakunnalta, — ja että
hänet saa heti tappaa, jos hän valansa rikkoisi.
Kun hän oli hetken vaiennut, astui Mauri hänen eteensä ja lausui hiljaa
uhkaavasti; — Te olette tuhonnut erään omaiseni elämän ilmiantonne
kautta, te olette tuhonnut tuhansien onnen ja elämän, ja kun te
aloitte vaania minua, päätin minä lopettaa teidän elämänne. Kun minä
sittenkin armahdan, niin ymmärrättekö, että teidän _täytyy_ kuolla,
jos nyt pettäisitte. Meillä ei ole mitään järjestöä eikä komiteaa,
mutta sen minä järjestän vielä tänä yönä, että jos te petätte meidät,
niin kuolette viimeistään neljäntoista päivän kuluessa, — vaikka
piiloutuisitte maan alle. Ymmärrättekö sen?
— Ymmärrän...
— Menkää siis, älkääkä unohtako _kuolemaa!_ — lausui Mauri hitaalla,
juhlallisella äänellä ja viittasi oveen.
Urkkija katsahti typerästi ympärilleen ja huokasi syvään; sitten
tarttui hän Maurin ojennettuun käteen, painaen siihen vapisevat
huulensa, ja purskahti itkuun.
Ja kun hän oli poistunut pimeään, ei kukaan nauranut. Mauri ei voinut
sanoa mitään, hän tunsi hämärästi, ettei tämä ollutkaan ilveilyä, —
vaan että hän oli nähnyt ennen tuntemattoman loukon ihmiselämässä.
Urkkijasta he eivät senjälkeen kuulleet mitään.