Aarne Aitio astui laivaan aivan viime hetkellä, kun touveja alettiin
irroittaa. Hän silmäsi välinpitämättömän näköisenä ympärilleen, mutta
hänen vaaran terästämä katseensa tarkasti ja eroitti kaikki vähänkin
epäilyttävät kasvot. Hän näki nytkin salongissa erään miehen, josta hän
ei ollut varma, ja alkoi pitää tätä silmällä. Mutta kun tämä hetken
kuluttua meni kapteenin luokse tupakoimaan, tuli hän vakuutetuksi,
ettei laivassa ollut urkkijoita.
* * * * *
Viime vuorokaudet oli hän ollut samassa asemassa kuin takaa-ajettu
hirvi, joka yhtämittaa tuntee väijyvien vihollisten hermostuttavan
hajun. Ja niinkuin yksi ainoa erehdys, muutama askel aukealle ulos
metsän suojaavasta siimeksestä voi tuottaa hirvelle kuolettavan
luodin, samoin olisi Aarne monesti joutunut santarmien ja urkkijoiden
käsiin, jollei olisi voinut säilyttää kylmäverisyyttään, jos hänen
huomiokykynsä tai voimansa olisi pettänyt.
Aarne katsahti vaistomaisesti ympärilleen ja huoahti helpoituksesta.
Hän muisti taas hetken, jolloin oli huomannut hiipivät santarmit
aivan takanaan, miten oli juossut läpi vieraan pihan ja hypännyt yli
lankkuaidan, kaikki. Ikäänkuin salamannopeana kinematografikuvana
kiiti hänen aivojensa lävitse kaikki mitä hän oli kestänyt viime
vuorokausina; hän muisti, miten oli hypännyt liikkeessä olevaan autoon,
muisti hurjan ajon Kaivopuiston ja Eiran ympäri, jolloin takaa-ajajien
hitaampi auto lopulta oli jäänyt jälkeen huitovine santarmeineen.
Sitten oli hänen naamioituna onnistunut matkustaa kotiin ja yöllä käydä
hyvästelemässä vaimoansa ja lapsiansa. Ja siitä lähtien taukoamatonta
pakoa pohjoista kohden, vuoroin junalla ja taas jalkaisin, kaupunkien
ja passintarkastuspaikkojen sivu.
Viime yönäkin oli hän kävellyt aamupuolelle asti, eikä aamullakaan
uskaltanut rauhallisesti nukkua, kun matkailijakodissa tarkastelivat
niin epäilevästi.
Aarne kuunteli veden yksitoikkoista kohinaa laivan keulassa,
ja herpaiseva väsymys aikoi painaa hänen ruumistaan ja silmät
sulkeutuivat. Mutta vielä raskaampana painoi ja kiristi hänen sieluaan
tuo pitkäaikainen jännitys: hän aukaisi yhä uudelleen silmänsä,
niinkuin jokin sisäinen ääni olisi kuiskannut, ettei saanut nukkua.
Ja vihdoin hän hätkähtäen ponnahti seisomaan ja kourasi koneellisesti
takataskuaan, niinkuin olisi luullut olevansa vihollisjoukon keskellä.
Mutta hän näki vain tyynen, sinisen vedenpinnan, kuuli laivan
jyskytyksen, veden loiskeen, — missä hän on?
Aarne pakotti samentuneet aivonsa toimimaan, ja vihdoin hän ymmärsi
kaikki; että oli voittamaisillaan, jos hänen vaan onnistuu päästä
laivasta Röytän saaressa, silloin hän on pelastunut, — hän vaikka ui
yli rajan...
Hän hieraisi silmiään ja nousi huomaamattaan seisomaan ja hengähti
syvään, — niinkuin rintaa rutistanut rautarengas olisi pudonnut; tuntui
niin hyvältä ja kevyeltä kuin pahasta unesta herätessä. Se on siis
totta, mahdollista!
Hän näki kaukana edessäpäin matalan saaren, jonka keskellä kohosi
suitsuava savupiippu,— se on siis se! Hänen edessään oli ammottanut
mustan haudan lailla Venäjän hirmuvallan kaamea vankiluola, Siperia,
kuolema... Ja nyt hän näkee edessään _vapauden, elämän!_
Aarne Hengitti ahnaasti raikasta, mereltä tuoksuvaa ilmaa ja tuijotti
kuin huumaantuneena tuota etäistä saarta, joka näytti vähitellen
nousevan peilityynenä päilyvän meren syvyydestä, jo näkyi saharakennus,
punaisia työväen asuntoja ja lautatapuleja.
Mutta katsoessaan sattumalta sivulle päin, kohtasi hän hämmästyttävän
näyn. Tuon äärettömän ulapan sinertävällä pinnalla välkkyi ja
kimalteli aivankuin sulana hehkuva kultavirta, joka näytti yhtyvän
taivaanrannalta nousevan auringon häikäisevään kirkkauteen. Ja
etelässä näkyi pari lehtimetsän peittämää pikkusaarta, jotka syksy
oli koristanut niin satumaisella väriloistolla, ettei Aarne ollut
koskaan sellaista nähnyt. Hän katseli liikutettuna ja onnellisena tuota
ihanaa näkyä unohtaen vaaran ja kärsimykset. Ja kun laiva vihdoin
laituria lähetessään hiljensi vauhtiaan, ei hän tuntenut vähääkään
levottomuutta. Kyllä hän nyt jo onnistuu!
* * * * *
Multa kun laiva pysähtyi laiturin ääreen, ilmestyi ihmisjoukon takaa
kaksi santarmia ja muutamia sotilaita, jotka asettuivat seisomaan
kahden puolen »lankonkia». Ja sitten suurikokoinen santarmi-vääpeli
tarkasti jokaisen poispyrkivän passin hitaasti ja perinpohjaisesti,
katsahti tulijaa tutkivasti, epäluuloisesti, ja hänen suuret, punaiset
viiksensä pörhistyivät uhkaavasti kuin saalista vainuavan pedon
harjakset.
Aarne seisoi kuin huumaantuneena. Hänen aivoissaan pyörivät
lukemattomat suunnitelmat, mutta kaikki näytti turhalta. Torniossa
pysähtyisi laiva kokonaan eikä siellä ainakaan pääsisi livistämään.
Jospa hän hyppäisi täältä mentäessä mereen, uisi jollekin saarelle...
Kaikki olivat jo poistuneet laivasta, — santarmit vain vartioivat
laivaan jääneitä.
Silloin alettiin laivaan lastata »saharimoja» polttopuiksi, ja yhtäkkiä
välähti Aarnen aivoissa uusi suunnitelma. Hän päätti yrittää sen
pätevyyttä heti.
Hiljaa viheltäen astui hän laivasta laiturille ja lähti hitaasti
kädet taskussa astelemaan laiturin päätä kohden ja sieltä takaisin;
siten kulki hän edestakaisin ja kääntyi aina santarmien kohdalla
takaisinpäin. Ensi kerralla katsahtivat santarmit häntä hieman
tutkivasti ja vääpeli pörhisti viiksiään niinkuin olisi vainunnut
kapinallisen hajua nenässään. Mutta eihän heillä ollut aihetta kieltää
kävelyä laiturilla, — ja lopulta eivät he näyttäneet huomaavan, vaikka
Aarne asteli heidän ohitseenkin, — sillä hän palasi aina takaisin.
Aarne näki »rimapinon» alenevan arveluttavasti, mutta hän tiesi, että
yksi ainoa hermostunut liike tai ilme tuhoaisi kaikki. Ja niinkuin
ennenkin vaaran lähetessä tuli hän aivan tyyneksi ja ajatus toimi
kaksinkertaisen herkkänä. Hän seisahtui, sylkäsi veteen ja kumartui
hiukan ikäänkuin pikkukaloja katselemaan. Niin siirtyi hän vähitellen
yhä lähemmäksi rannalla olevia halkopinoja. Kerran näki hän santarmin
katsahtavan itseään, mutta kun hän hiljaa viheltäen siirtäytyi
takaisinpäin, jatkoi santarmi keskusteluaan. Vihdoin, kun puut olivat
miltei lopussa, päätti hän lähteä, vilkaisi vielä kerran ja lähti
housujaan kohennellen astelemaan halkopinojen taakse, — ja sitten hän
juoksi.
Hän oli miltei varma onnistumisestaan, jolleivät vaanijat heti huomaisi
pakoa, ja kun hän etäämpää näki santarmien rauhallisina yhä seisovan
laiturilla, lähti hän kiertotietä erään saarella asuvan tuttavansa
luokse kysymään neuvoa piilopaikan ja yli pääsyn suhteen.
Mutta santarmi-vääpeli oli kai lopulta huomannut, että tuo salaperäinen
kävelijä oli hävinnyt, ja pian oli koko joukko hajaantunut etsimään.
Eikä Aarne vielä ollut ehtinyt puhua kuin pari sanaa tuttavansa luona,
ennenkuin ovelle koputettiin. Samassa astui nuorempi santarmeista
sisään ja vaati Alhoa tulemaan päällikön luokse.
Katkeruus, viha ja epätoivoinen uhma kuohahti Aarnen sielussa
sekavana, kohisevana pyörteenä. Täytyikö hänen epäonnistua juuri nyt.
— aivan viime hetkellä. Vietäisiinkö hänet täältä pistimien välissä,
sulettaisiin jonnekin pietarilaiseen vankiluolaan, teloitettaisiin
siellä tai vietäisiin Siperiaan... Hän ei saisi enää koskaan nähdä
lapsiaan, vaimoaan. He eivät tietäisi hänestä mitään... Ei, ei, se on
mahdotonta. Hän kuolee ennemmin heti, tässä paikassa. Vain vaivoin
onnistui hänen hillitä itseään, kun hän hiljaa sanoi:
— Mitä te oikein tahdotte? Minä en lähde. Jos on asiaa... Niin — en
tule!
Santarmi näki toisen kasvoista, ettei tässä ollut hyvä ryhtyä
väkivaltaan. Hiukan epäröityään poistui hän pihalle ja odotti
nähtävästi, että joku tovereista saapuisi paikalle.
Aarne tunsi, että hänen vapautensa, elämänsä riippui silmänräpäyksistä,
ja kysyi onko porstuakamarissa avattava ikkuna. Talon poika lähti
sanaakaan sanomatta ulos, ja kun santarmi poistui ikkunan kohdalta,
juoksi Aarne porstuakamariin, sitten suoraa päätä avatusta ikkunasta
puutarhaan, yhdellä loikkauksella yli säleaidan,— ja sitten hän
juoksi...
Hän ei tuntenut paikkoja, hän juoksi vain poispäin, ja niin joutui hän
vihdoin kujaan, jonka päässä alkoi porraskäytävä yli matalan, tukkeja
täynnä olevan lahdenpohjukan. Hän pääsi jo portaille, mutta samassa
kuului takana tömiseviä askeleita ja uhkaava huuto:
— Stoi! Streljait! Stoil
Viimeistä huutoa säesti kiväärinlukon terävä sälähdys, ja Aarne oli
vanna, että heti kaatuu, putoaa kuolettavasti haavoitettuna alas
tukkien sekaan; hänen korvissaan kohisi; sen seasta eroittui epäselvä,
käheä huuto; »ampu — ampu!» mutta hän juoksi yhä kuin henkensä edestä.
Hänen kurkkuaan poltti, rinta huohotti ja silmissä vilahteli mustia
kipinöitä — mutta hän juoksi yhä nopeammin...
Kuin harmaan sumun lävitse eroitti hän oikealla harvaa pensaikkoa ja
niiden joukossa harmaan kiven.
Hän hyppäsi alas porraspuulta vajoten polvia myöten hyllyvään
lietteeseen, mutta hän ponnisti kaikki voimansa ja pääsi heti lujalle
maaperälle. Vielä muutama askel, — ja hän heittäytyi kiven taakse ja
sieppasi pistoolin taskustaan.
Vasta nyt hän ymmärsi miksi oli päässyt näin: huutaja oli vain
sotilas, joka ei tietysti tohtinut ampua ilman käskyä. Sillalle
saapui yhä useampia takaa-ajajia, siellä viittoiltiin ja rähistiin.
Santarmivääpeli sieppasi vihdoin kiukkuisesti kiväärin eräältä
sotilaalta ja lähti toisten seuraamana kulkemaan portaita myöten.
Aarne antoi heidän tulla rauhassa. Vasta sadan metrin päässä hän
huudahti kylmällä, päättäväisellä äänellä:
— Seis! Minä ammun jokaisen lähenevän!
Joukko pysähtyi kuin komentosanasta, ja vääpeli viritti kiväärinsä
kiukkuisesti kiroten. Mutta kun ei mitään näkynyt, astahti hän
uudelleen eteenpäin.
Nähdessään vihollistensa lähenevän, jotka aikoivat vielä viime hetkellä
tuhota hänen elämänsä, valtasi Aarnen niin hillitön viha, ettei hän
kyennyt selvästi ajattelemaan, arvioimaan asemaansa. Hänen nivoissaan
riehui vain yksi ainoa ajatus: ettei antaudu elävänä, että ampuu
jokaisen — ja lopuksi itsensä. Mutta tähdätessään vääpeliä keskelle
rintaa huomasi hän tämän peittävän koko jonon: he olivat siis kaikki
peräkkäin kapealla lankkukäytävällä, josta ei voinut väistyä vähääkään,
— ja jokainen »Savage»-pistoolin kuula lävistäisi ainakin kaksi...
Hänen silmissään leiskahti julma riemu ja kostonhimo. Se syöksähti
kohisevan kosken lailla hänen sielunsa ja ruumiinsa lävitse. Hän
oli ihan näkevinään, miten nuo kaatuvat, putoavat toisensa jälkeen
alas tukkien sekaan, ja hän tiesi, _tunsi_, ettei voisi tauota: hän
laukaisisi nopeasti, kylmäverisesti kaikki yksitoista kuulaa, muuttaisi
uuden makasiinin ja ampuisi niinkauan kuin yksikin olisi pystyssä...
Hän tempasi koneellisesti makasiinin taskustaan, ja sormi kosketti jo
liipasinta, kun jonkunlainen sisäinen ääni käski hänen ampua ensin
ilmaan: sitten häneltä on oikeus ampua kaikki. Hän ajatteli ampua läpi
lakin reunan, ja hän tiesi osaavansa varmasti, käsi ei värähtänytkään
ja lisäksi vielä sai nojata kiveen.
Mutta hän pelkäsi, että ne siinä tapauksessa kääntyisivät, ja hän
toivoi, _tahtoi_, että ne tulisivat. Hän kohotti siis vieläkin vähän ja
laukasi.
Mutta samalla kuin laukaus pamahti, lyykähti santarmi-vääpeli
vikkelästi ja tarttui päähänsä, — hän luuli kai tuon vinkuvan kuulan
sattuneen.
Sitten hän huusi jotain, viittasi hätäisesti miehilleen, ja koko joukko
lähti juoksemaan takaisin.
Aarne tuijotti pettyneenä pakenevia, tähdäten santarmin leveään
selkään: hän puri hammasta, toivoen kiihkeästi, että tämä seisahtuisi,
kääntyisi, jotta saisi ampua. — Mutta tämä näytti hoputtavan joukkoaan
yhä nopeampaan juoksuun. Vasta toisella rannalla santarmi hätäisesti
vilkaisi taakseen ja kyyristyi samalla niin hassunkurisesti, kuin olisi
odottanut saavansa hartioilleen kirvelevän piiskaniskun.
Vasta hetken kuluttua ymmärsi Aarne, että hänen olisi pitänyt iloita,
kun oli näin helpolla pelastunut uhkaavasta vaarasta. Ja kun joukko
oli kadonnut rakennusten taakse, hiipi hänkin pensaiden suojassa
metsän laitaan ja alkoi keventynein mielin odottaa tuttavaansa. Hän
tunsi olevansa nälkäinen kuin susi, — mutta ehkäpä ne tuovat ruokaakin
tullessaan! Mutta pääasia on, että pääsee Ruotsin puolelle, — vapauteen!
* * * * *
Mutta pian hän huomasi olleensa lapsellinen, kun oli luullut santarmien
luopuvan niin helpolla saaliistaan. Sillä hetken kuluttua lähti
kymmenmiehinen joukko kahdella veneellä soutamaan saaren toista päätä
kohden.
Ensin hän hämmästyi, mutta samassa hän huomasi saaren olevan tiheän
metsän peittämä, jossa hän oli kuin kotonaan. Mitä ne voisivat vanhalle
paimenpojalle ja metsästäjälle, joka oli joka syksy hiipinyt hirvien
jälessä! Hänen mieleensä leimahti huvittava suunnitelma, ja hän päätti
huolehtia siitä, että ne saavat kerrankin tarpeekseen etsiä.
Hän ei koettanut paeta vainoojiaan. Päinvastoin hän juoksi läpi metsän,
niin että oli jo vastassa odottamassa, kun nämä lähenivät rantaa. Hän
näki vain yhden sopivan maallenousupaikan ja piiloutui rannalla olevaan
leppäpensaaseen. Veneet laskivatkin rantaan aivan Aarnen ajattelemalle
paikalle, ja kun hän oli vain parinkymmenen metrin päässä siitä, ei
santarmien pää hänkään pälkähtänyt etsiä häntä niin läheltä. Hän kuuli
kuiskaten annetut käskyt, ja kun miehet harvassa ketjussa katosivat
metsään, lähti hän hiipimään heidän jälessään.
Aarne huomasi ilokseen, ettei heidän verkkonsa ulottunut yli saaren,
ja kun heidän täytyi mennä metsän toista puolta ja palata vastakkaista
reunan, oli hänen helppo seurata, — eikä pyydystäjillä ollut
aavistustakaan, että otus kulki jälessä.
Kun näinä olivat tehneet yhden kierroksen tuloksetta, lähtivät
he uudestaan matkaan — ja Aarne uskollisesti jälessä. Hän unohti
kaikki viime päivien vaarat ja ikävyydet, hän unohti kokonaan, että
hänen elämänsä oli kysymyksessä; välistä tuntui ikäänkuin hän olisi
hirvenajossa, hän tunsi taas sitä selittämätöntä jännitystä, joka
tekee askeleet äänettömiksi, teroittaa aistit ja lihakset äärimmäisen
herkiksi, — jolloin ne ovat valmiit toimintaan kuin jännitetty jousi.
Ja väliin, kun hän näki santarmin kyyristyneen vartalon aivan edessään,
nauroi hän niin iloisesti ja sydämellisesti kuin olisi kaikki ollut
hauskaa, hullunkurista sokkoleikkiä. Vihdoinkin lähtivät takaa-ajajat
noloina ja ärtyneinä soutamaan kylää kohden. Mutta ennenkuin he ehtivät
rantaan, oli Aarne jo saapunut vastakkaiseen metsänreunaan ja asettui
makaamaan eräälle kivelle, josta oli vapaa näköala joka suunnalle.
Aarne oli ollut koko päivän liikkeellä syömättä muruakaan, nälkä
kouristi häntä yhä kiukkuisemmin, — multa kukaan ei tullut. Aurinko
painui yhä alemmaksi ja vihdoin piiloutui punaisen pilviharson suojassa
meren helmaan. Eikä vieläkään näkynyt ketään.
Hämäryys ja mereltä nouseva sumupilvi peittivät kylän ikäänkuin
harmaaseen huntuun. Vain sahan savupiipun huippu kohoutui siitä tummana
ja salaperäisenä. Mutta pilvet levittäytyivät vähitellen yli taivaan,
koko maailma peittyi mustaan pimeyteen, — ja hän oli yhä yksin.
Aarne tunsi kiusallisen epätietoisuuden ja levottomuuden valtaavan
mielensä, mitä pitemmälle aika kului. Hän luuli tuttavansa lähteneen
veneellä etsimään häntä saaren toisesta päästä ja ajatteli jo lähteä
sinne. Mutta samassa hän käsitti miten toivotonta sellainen etsiminen
olisi ja asettui mahdollisimman lähelle lankkuportailta johtavaa polkua.
Vihdoin, kun kello jo läheni kymmentä, kuuli hän epäselvästi hiipiviä,
varovaisia askeleita lankkuportailta. Hän kuunteli henkeä pidättäen,
mutta ne olivat pysähtyneet, ja kun ne taas lähtivät liikkeelle, kuului
samassa metsästä tuulen huminaa, — ja hänestä tuntui kuin olisi hän
kuullut kuisketta, kokonaisen _joukon_ askeleita...
Hän tunsi sydämensä kiihkeän sykinnän, ja ennen tuntematon levottomuus
kouristi hänen rintaansa ja korvissa kohisi yhä enemmän.
Aarne puri hammastaan ja häpeä valtasi hänen mielensä. _Pelkäsikö_ hän
todella, — ja _mitä_ hän pelkäsi? Mitä vaaraa oli tässä sysipimeässä?
Tulkoon kuka tahansa!
Hän rauhoittui todella silmänräpäyksessä. Ja kun nuo askeleet yhä
lähenivät, odotti hän täysin tyynenä. Ne pysähtyivät vielä pari kertaa,
mutta vihdoin kuuli hän tulijan kuiskaavan hiljaa nimeänsä. Hän nousi
heti ja tunsi tämän tuttavakseen.
* * * * *
Vasta nyt hän sai tietää syyn tuttavansa viipymiseen: häntä oli
vartioitu koko päivä, ja hän sanoi pelkäävänsä, että ne olisivat
vieläkin häntä seuranneet. Kuitenkin oli hänen onnistunut järjestää
asia niin, että Ruotsin puolelta saapuu eräs pikkupoika veneellä saaren
nokkaan heitä noutamaan kello kymmeneltä. Suomen puolella olivat kaikki
veneet lukitut ja avaimet santarmien taskuissa.
He lähtivät heti sovittuun paikkaan, jossa poika jo odotti, ja astuivat
varovasti veneeseen. Aarne tarttui juuri airoihin, kun pimeydestä
kuului juoksevien askelten töminää, uhkaavia pysähdyskäskyjä, sitten
kajahti välähtävä pistoolinlaukaus, toinen, kolmas, neljäs, — ja
etäämpää vielä uusia: kuulat vinkuivat heidän korvissaan...
Mutta samalla hetkellä kuin ensimmäinen komentosana kajahti, oli Aarne
koneellisesti tempaissut kaikin voimin airoista, niin että kevyt vene
tuntui aivankuin loikkaavan eteenpäin. Hän veti viisi kuusi kertaa,
niin että airot notkuivat, ja veneen liukuessa yhä syvemmällä: meren
sysimustaan, suojaavaan syliin kuuntelivat he äänettöminä rannalta
kuuluvaa kirousten ja huutojen melua.
Aarne vetäisi vieläkin muutamia kertoja, aina silloin kun rannalta
kuului hälinää. Sitten nosti hän airot veneeseen ja kuunteli taas noita
pimeydestä kuuluvia, hiljeneviä ääniä.
Raskas huokaus kohosi hänen rinnastaan, ja kummallinen, ennen
tuntematon heikkous ja liikutus valtasi vastustamattomalla voimalla
hänen mielensä. Hän olisi tahtonut itkeä ilosta, kiitollisuudesta ja
hämärästä onnellisuudesta. Yhtäkkiä hän muisti erään hetken kaukaisesta
lapsuudestaan paimenessa oloajaltaan: hän juoksee huohottaen raivoisan
sonnin edessä, pääsee puuhun juuri kun hirveä töytäys vavahduttaa
sitä ja katkenneet oksat haavoittavat hänen säärensä; hän on
menehtymäisillään, mutta hän on turvassa; hän kiertää vapisevat kätensä
puunrungon ympäri, painaa kasvonsa sitä vastaan — ja itkee, itkee...
Niin, — hän oli nytkin pelastunut julman hirviön kynsistä, hirviön,
joka on surmannut satojatuhansia viattomia, tuhonnut kokonaisia
kansoja. Tuntui niin kummalliselta, että hän juuri _äsken_ tuolla
pimeällä rannalla oli kohdannut _kuoleman_: Vain pari sekuntia
myöhemmin: ne olisivat ehtineet hypätä veneeseen tai ampuneet aivan
vierestä, ja hän makaisi nyt tuolla vainoojainsa keskellä kylmänä tai
vetäisi viimeisiä henkäyksiään...
Ja nyt hän on _vapaa_, hän saa elää, työskennellä vaimonsa ja lastensa
hyväksi, — hän saa taas nähdä lapsensa...
— Niin... lapset... mitä?
Nuo sanat tunkeutuivat käheänä kuiskeena hänen vapisevilta huuliltaan,
ja hän tarttui rintaansa kuin kuolettavan iskun sattuessa, — sillä
kylmän puukonterän lailla iskeytyy hänen sydämeensä viimeisen
eronhetken muisto.
Hän ei ollut muistanut sitä viime vuorokausien taukoomattomissa
ponnisteluissa ja vaaroissa, mutta nyt, kun jännitys oli lauennut,
valtasi se hänet järkyttävällä voimalla. Hän oli taas näkevinään
tuon rakkaan huoneen pienimpiä yksityisseikkoja myöten samallaisena
kuin silloinkin, hän oli kuulevinaan nurkkaan kyyristyneen vaimonsa
tukehtuneen nyyhkytyksen...
Ei — ei! Hän ei tahdo ajatella, muistella sitä. Hän peittää kädellään
silmänsä, mutta siitä huolimatta on hän taas näkevinään pienet poikansa
paitasillaan edessään; he koettavat pidättää itkuaan, vanhin puree
hammastaan, mutta kyyneleet vierivät heidän poskilleen, vapisevat
huulet vääristyvät... Hän nostaa heidät syliinsä, painaa huulensa
heidän hienoille hiuksilleen, — ja taas tuntuu ikäänkuin suuri, jäinen
koura puristaisi, tukehuttaisi...
Hän huokaa raskaasti, katsahtaa kuin apua etsien ympärilleen, mutta
kaikkialla on pimeätä. Hänestä tuntuu kuin näkisi hän oman elämänsä,
tulevaisuutensa; ei valopilkkua, ei toivoa, — vain pimeyttä. Synkät
aavistukset, kuvat ja ajatukset risteilevät hänen aivoissaan:
hirmuvalta voi jatkua vielä vuosikymmeniä, — eikä hän pääse kotiin.
Hänen sairautensa pahenee, hän kuolee siellä yksin, — ja he jäävät
orvoiksi, joutuvat ehkä mieron tielle. Eikä hän näe heitä koskaan, — ei
koskaan...
Ja yhtäkkiä hän kumartuu, painaa kasvonsa veneenlaitaa vasten, hänen
hartiansa hytkähtävät rajusta nyyhkytyksestä, ja hänen kuiskaavassa
äänessään värähtää syvä suru ja hellyys: — Lapseni... pienet...
poikaseni...