he tehtyjä tarjouksia, pysyivät hinnoissansa taikka myöntyivät äkkiä
tinkijäin alempiin tarjouksiin huutaen hitaasti poistuvalle ostajalle:
"No, olkoon menneeksi, isäntä! Te saatte sen siitä hinnasta!"
Vähitellen alkoi väkijoukko harventua. Ja kun kirkonkello keskipäivällä
soi _angellista_, niin vetäysivät kaukalaiset markkinavieraat
ravintoloihin.
Jourdainin majapaikassa oli suuri tupa täynnä vieraita ja suuri piha
täynnä kaikenlaisia ajopelejä: kärryjä, trilloja, vankkureita, keveitä
vaunuja ja muita nimettömiä, loasta keltaisia, rumia ja paikattuja
ajoneuvoja, joiden valjaat törröttivät ilmassa kuin käsivarret taikka
lepäsivät ne aisat maata vasten ja takaosa ylhäällä.
Aivan pöytävieraiden vieressä leimusi tuli mahtavan suuressa takassa
lämmittäen lähinnä istuvien selkämyksiä. Kolmea paistinvarrasta, joissa
näkyi kanoja, kyyhkysiä ja lampaan reisiä, käännettiin takkatulella;
makuaistia kutkuttava paistetun lihan ja kärventyneen rasvan haju
levisi ympäri huoneen nostaen veden suuhun ja saattaen ihmiset hyvälle
tuulelle.
Koko talonpoikasylimystö söi päivällistä täällä mestari Jourdainin
luona, joka harjoitti sekä ravintolaliikettä että hevoiskauppaa; muuten
kerrottiin tällä veitikalla olevan kolikoitakin.
Ruokavadit kulkivat ympäri pöytää samoin kuin omenaviinihaarikatkin.
Itsekukin puhui asioistansa kertoen, mitä hän oli ostanut. Eri tahoilta
tulleet markkinavieraat kyselivät toisiltansa, millaista vuodentuloa
heidän puolessa odotettiin; ilmat olivat olleet mainiot heinänkasvulle,
vaikka viljalle hieman liian sateiset j.n.e.
Äkkiä kuului rummutusta pihalta. Silmänräpäyksessä hyppäsivät kaikki
ylös, paitse muutamat välinpitämättömät, ja syöksivät mikä ovelle, mikä
akkunaan, ruokaliina kädessä ja suu täynnä ruokaa.
Kun rummun pärinä oli lakannut, kuului yleinen julkihuutaja
songertelevalla äänellä ja lauseita sopimattomalla tavalla katkoen:
"Täten tehdään Godervillen asukkaille, semminkin kaikille
markkinavieraille, tiettäväksi, että musta nahkalompakko, sisältävä 500
markkaa ja muutamia arvopapereja, on kadotettu tänä aamuna klo 9:n ja
10:n välillä Beuzevilleen vievällä tiellä. Rehellistä löytäjää
kehoitetaan heti jättämään rahat maistraattiin taikka tilanomistaja
Fortune Houlbrèquelle Mannevillestä. Löytäjälle luvataan 20 frangin
palkkio."
Mies kiiruhti sitten toiselle pihalle. Kumea rummun pärinä kuului vielä
muutaman minuutin kauvempaa ja samoin huutajan heikontuva ääni.
Väkijoukko tuvassa alkoi sitten keskustella tästä tapahtumasta
punniten, mitä mahdollisuuksia Houlbréquella oli saada takaisin tai
menettää lompakkonsa.
Päivällisaika oli vähitellen lopussa.
Tarjoiltiin jo kahvia, kun poliisikomisarius astui tupaan:
"Onko mestari Hauchecorne Bréautésta täällä?" kysyi hän.
Tämä, joka istui pöydän päässä, vastasi heti:
"Täällä on."
"Tahdotteko olla hyvä, mestari Hauchecorne, ja seurata minua
maistraattiin. Pormestari haluaisi puhua kanssanne."
Hämmästyneenä ja levottomana ryyppäsi isäntä konjakkilasinsa pohjaan,
nousi pöydästä ja lähti, vielä kumarammassa kuin aamulla tullessaan,
sillä ensimäiset askeleet istualta noustua olivat hänelle aina vaikeat:
"Tässä olen, tässä olen, hra komisarius."
Ja niin he poistuivat yhdessä.
Pormestari istui nojatuolissansa varroten häntä. Hän oli samalla
kauppalan notario ja muuten tukeva, vakava ja suurellisesti esiytyvä
mies.
"Mestari Hauchecorne", sanoi hän; "joku on nähnyt teidän Beuzevillen
tiellä ... tänä aamuna ... korjaavan talteenne sen lompakon, jonka
tilanomistaja Houlbrèque Mannevillesta on kadottanut."
Isäntä tarkasti puhujaa ällistyneenä ja peljästyneenä jo pelkästä
epäilyksestä, vaikka hän tiesikin itsensä syyttömäksi:
"Minäkö ... minäkö olisin korjannut talteeni hänen lompakkonsa?"
"Juuri te."
"Autuuteni kautta vakuutan, ett'ei minulla ole ollut aavistustakaan
siitä."
"Joku on nähnyt teidät..."
"Nähnyt? Minut?... Kuka on minut nähnyt...?"
"Satulaseppä Malandain."
Silloin muisti ukko tuonoisen nuoranpätkän, ymmärsi asian ja huudahti
harmistuneena:
"Ohoh! Vai on hän nähnyt minut, se roisto! Tämän nuoranpätkän hän on
nähnyt minun korjaavan maasta, ei muuta, hra pormestari."
Samalla kopeloi hän taskuansa ja veti sieltä tuonoisen nuoranpätkän.
Mutta pormestari ravisti epäillen päätänsä.
"Pitäisikö minun uskoa, että hra Malandain, joka on täysin luotettava
mies, voisi erehtyä nuoranpätkästä ja lompakosta?"
Ihan raivostuen nosti ukko kätensä ylös ja sylkäisi sivulle
todistaaksensa viattomuutensa:
"Totta se sittenkin on, mitä sanon, ihan vanhurskaan Jumalan pyhää
totuutta, hra pormestari. Ja sieluni autuuden kautta voin minä sen
myöskin vakuuttaa."
"Kuitenkin olette te lompakon korjattuanne vielä etsineet kotvan aikaa,
olisiko ehkä joku rahoista sattunut putoamaan lokaan," väitti
pormestari.
Ukko parka oli vähällä saada halvauksen suuttumuksesta ja kiukusta:
"No, kaikkiapas, hitto vie, kaikkiapas voidaankin keksiä saattaaksensa
rehellinen mies epäluulon alaiseksi! Kaikkiapa tosiaankin keksitään!"
Mutta hänen vakuutuksensa olivat turhia. Pormestari ei häntä uskonut.
Päinvastoin kutsutti hän kuulusteltavaksi myöskin satulasepän. Tämä
uusi tuonoisen väitelmänsä ja pysyi siinä, mitä kerran oli sanonut.
Tunnin aikaa haukkuivat vanhat riitapuolet toisiansa maistraatissa.
Hauchecornen omasta pyynnöstä toimeenpantiin tarkastus, mutta hänen
vaatteistaan ei löytynyt mitään.
Pormestari joutui nyt vuorostansa ymmälle ja salli hänen poistua, mutta
sanoi jo ennakolta pyytävänsä tuomio-istuimelta lähempiä määräyksiä
asiassa.
Tällä välin oli uutinen levinnyt ympäri kauppalaa. Maistraatista
tullessa kertyi väkeä hänen ympärillensä kyselemään, mitä asia koski;
kysymykset tehtiin joko vakavasta tahi leikkisästä uteliaisuudesta
ilman vähintääkään ilkeämielistä tarkoitusta. Mestari Hauchecorne
kertoi aamullisen jutun nuoranpätkästä. Mutta kukaan ei häntä uskonut.
Kaikki nauroivat hänelle.
Ukko jatkoi matkaansa ja alinomaa sattui hänen tiellensä joku utelias
taikka seisahtui hän itse kertomaan jollekin tuttavalle tuon jo sata
kertaa uusitun juttunsa. Ja kaikille vakuutti hän samaa kääntäen kaikki
taskunsa nurin todistaaksensa, ett'ei hänellä mitään lompakkoa ollut.
"Ole ilveilemättä, vanha veitikka!" huusivat ihmiset hänelle.
Ukko kiivastui, pahastui, raivostui ja joutui epätoivoiseksi, kun
kukaan ei ottanut häntä uskoaksensa. Tietämättä, mitä tekisi, kertoi
hän juttunsa uudelleen ja uudelleen.
Tuli ilta. Hänen oli lähdettävä kotimatkalle. Matkatoverina oli hänellä
kolme naapuria, joille hän näytti paikan, mistä hän oli korjannut tuon
nuoranpätkän, eikä hän koko paluumatkalla osannut puhua muusta kuin
tästä seikkailustansa.
Illalla kiersi hän koko Bréautén kylän kertoaksensa siitä kaikille
ystävillensä. Mutta nämäkään eivät ottaneet häntä uskoaksensa.
Sen yötä oli hän vallan sairas samaisen jutun tähden.
Seuraavana päivänä klo 1:n tienoissa oli Ymanvilleläisen talonisännän,
mestari Brétonin, huonemies Marius Paumelle tuonut lompakon täysinensä
yllämainitulle mestari Houlbrèquelle Mannevillestä.
Hän väitti todella löytäneensä sen mainitulta tieltä, mutta kun hän
itse ei osannut lukea, oli hän ottanut sen mukaansa ja antanut sen
isännällensä.
Uutinen levisi pian ympäri koko seudun. Mestari Hauchecorne sai
myöskin kuulla siitä. Hetipaikalla teki hän uuden kiertoretken kylällä
ja kertoi uudelleen tuonoisen juttunsa ja sen lopullisen ratkaisun. Hän
riemuitsi.
"Itse asia ei minua niin paljo surettanut", sanoi hän, "kuin se syytös,
että minä olisin valehdellut. Mikään ei voi vahingoittaa ihmistä
enemmän kuin että häntä syytetään valheesta."
Koko sen päivän puhui hän samasta jutusta: tiellä kertoi hän siitä
kaikille vastaantulijoille, kapakassa kaikille juoma-vieraille ja
messun jälkeen kirkolla koko kirkkoväelle. Oudotkin ihmiset seisautti
hän saadakseen puhua heille asiasta.
Nyt oli hän levollinen. Mutta yksi asia häntä vielä vaivasi, vaikka hän
ei saanut oikein selville, mikä se oli. Hänestä tuntui kuin olisivat
kuulijat pilkanneet häntä. He eivät näet näyttäneet olevan vakuutettuja
asiasta. Tuntui kuin olisivat he kuiskailleet kaikenlaista hänen
selkänsä takana.
Seuraavan viikon tiistaina meni hän taas Godervillen toripäiville,
jonne häntä ei mikään muu houkutellut kuin halu saada kertoa ihmisille,
mitä hänelle oli tuonoin tapahtunut.
Satulaseppä Malandain seisoi talonsa edustalla naureskellen hänen ohi
mennessänsä. Miksi?
Hän sai käsiinsä erään talonisännän Criquetotista, mutta ei ehtinyt
kertoa asiaa loppuunkaan, kun tämä alkoi nauraa hänelle vasten kasvoja
ja taputti häntä vatsalle sanoen:
"Mene tiehes, vanha pullovatsa!"
Ja sitten livisti isäntä tiehensä. Hauchecorne jäi seisomaan
paikoilleen aivan hämmentyneenä ja levottomana. Miksi tuo mies sanoi
häntä "vanhaksi pullovatsaksi?"
Mentyänsä mestari Jourdainin ravintolaan, istahti hän pöydän ääreen ja
alkoi kertoa ihmisille lompakkojuttua.
Pian keskeytti eräs hevoskauppias Montevilliersistä hänet sanoen:
"Ole vaiti, vanha kettu, kyllä minä sinun nuorajuttusi tunnen."
"Mutta lompakkohan on löytynyt", änkytti Hauchecorne.
"Elä puhu joutavia, ukko! Voihan toinen löytää sen ja toinen jättää sen
takaisin. Muuten en ole nähnyt enkä tiedä asiasta mitään."
Ukko Hauchecorne oli aivan masennuksissaan. Nyt hän vihdoin ymmärsi
tarkoituksen. Tuo mies siis syytti häntä siitä, että hän olisi toisen
kautta toimittanut lompakon takaisin omistajallensa.
Hän pani vastalauseen mokomaan syytökseen. Mutta koko pöytäseurue
rähähti nauramaan hänelle.
Ukko Hauchecorne ei viitsinyt lopettaa päivällistänsä, vaan lähti
tiehensä pilkkaajain seurasta.
Häpeissänsä ja kiukustuneena palasi hän kotiin. Häntä suututti ja
harmitti sitä enemmän, kun hänen sisällisesti täytyi tunnustaa, että
hän kyllä olisi voinut niin menetellä kuin tuo Criquetotin mies otaksui
hänen tehneen; vieläpä olisi hän voinut tästä onnistuneesta
keksinnöstänsä kerskaillakin.
Hämärästi käsitti hän, että hänen oli mahdoton todistaa
viattomuuttansa, olletikin kun hänen kujeileva luonteensa oli kyllin
tuttu paikkakunnalla. Hän tunsi itsensä syvästi, ihan sydämeensä asti
loukatuksi moisesta väärästä epäluulosta.
Hänen täytyi ryhtyä taas uusimaan kertomustansa, joka päivä päivältä
venyi yhä pitemmäksi, sillä joka kerta lisäsi hän siihen uusia syitä ja
yhä ankarampia vakuutuksia; hän käytti juhlallisia valoja, jotka hän
yksinäisyydessänsä keksi ja sommitteli, sillä lakkaamatta mietti hän
tuota nuorajuttua. Mutta mitä sotkuisemmaksi hänen puolustuksensa ja
mitä mutkallisemmaksi hänen todistuksensa kävi, sitä vähemmän häntä
kaikkialla uskottiin.
"Nuo ovat valehtelijan temppuja", sanoivat ihmiset hänen selkänsä
takana.
Hän tunsi sen: tuo nuorajuttu kalvoi hänen mieltänsä ja hänen voimansa
kuluivat turhanpäiväisissä ponnistuksissa.
Hän alkoi vihdoin riutua silminnähtävästi.
Ihmiset kärttivät nyttemmin häntä kertomaan "nuorajuttua" aivan niin
kuin sotavanhusta pyydetään kertomaan tappeluista, joissa hän on ollut
mukana. Ukko poloisen järki oli saanut kuolettavan iskun ja se heikkoni
yhä enemmän ja enemmän.
Joulukuun lopulla täytyi hänen laskeutua vuoteen omaksi.
Tammikuun ensi päivinä hän sitten jo kuoli, mutta vielä
kuolemankamppailun hourailussakin puolusti hän viattomuuttansa hokien:
"Tuollainen nuoranpätkä, vähäinen nuoranpätkä se oli! Kas tässä se on,
katsokaa itse, hra pormestari!"
PELASTUNUT.
Meri ruoski rannikkoa lyhyellä ja yksitoikkoisella läikyllänsä. Pienet
valkoiset pilvet kiitivät vihurituulessa nopeasti kuin linnut suurella,
sinisellä taivaankaarella. Valtamereen päin alenevan laakson alhossa
sijaitseva kylä ikäänkuin lämmittelihe päivän paisteessa.
Aivan laakson suussa oli meren rannalla yksinäinen Martin-Levesquen
talo eli oikeammin mökki. Se oli näet vain vähäinen kalastaja-asunto,
jonka seinät olivat savesta ja katto oljista; ylinnä kasvoi katolla
sinisiä kurjenmiekkoja. Tuvan edessä levisi nenäliinan kokoinen
puutarhatilkku, joka kasvoi sipulia, kaalinpäitä, persiljaa ja
anisputkia. Aitauksella oli tämä päivä erotettu yleisestä kylätiestä.
Mökinmies oli kalalla; vaimo taas hääräsi tuvan ulkopuolella korjaten
silmuksia suuressa, ruskeassa verkossa, joka oli ripustettu kuivamaan
mökin ulkoseinälle; verkon yläpuolella nurkassa näkyi hirmuisen suuri
hämähäkin verkko. Noin neljätoista vuotias tyttö istui olkituolilla
puutarhan veräjän suussa taapäin keikistyneenä ja nojautuneena veräjän
puolapuuta vastaan parsien muutamia kuluneita, rikkinäisiä ja
vaatimattomia liinavaatteita. Toinen, vuotta nuorempi tyttönen
viihdytteli käsivarsillansa vallan pientä lasta, joka ei osannut vielä
puhua eikä kävellä. Nenät vastatusten istui maassa pari kaksi- tai
kolmivuotiasta palleroista penkoen puutarhamaata kömpelöillä
kätösillänsä ja viskellen toisinaan kourallansa multaa toisillensa
vasten naamaa.
Kukaan ei puhunut mitään. Ainoastaan pienin poloinen, jota sisko koetti
viihdyttää sylissänsä, parahteli alinomaa pienellä, kimeällä ja
heikolla äänellänsä. Tuvan ikkunalla nukkua rojotti kissa;
seinivieressä kasvoi kauniita, kukkivia valkolakkoja eli leukoijia,
joissa pärisi virkeä kärpäisparvi.
Äkkiä huudahti veräjällä ompeleva tyttönen:
"Äiti!"
"No, mitä nyt?" kysyi äiti.
"Nyt se on taas täällä", sanoi tyttö.
Lapset olivat olleet levottomia jo aamusta alkaen, kun eräs outo mies
oli maleksinut mökin ympärillä: vanhanpuoleinen kerjäläisen näköinen
mies. Saattaessansa merelle lähtevää isäänsä venheelle olivat nämä jo
huomanneet miehen. Silloin istui tämä maantien ojan reunalla heidän
veräjäänsä vastapäätä. Ja kun he taas palasivat rannasta istui ukko yhä
paikoillansa katsellen mökille päin.
Hän näytti kovin kurjalta ja sairalloiselta. Tuntikauteen ei hän ollut
hievahtanutkaan paikaltansa. Huomattuansa, että lapset pelkäsivät häntä
kuin pahantekijää, nousi hän vihdoin ylös ja poistui nilkuttaen toista
jalkaansa.
Mutta jonkun ajan kuluttua näkivät he ukon jälleen lähestyvän hitain ja
väsynein askelin. Tällä kertaa hän istahti hiukan edemmäs ja tuijotteli
taloa kohti ikäänkuin väijyisi hän sen asukkaita.
Lapsia ja äitiäkin alkoi peloittaa. Olletikin oli äiti pelonalainen,
sillä hän oli luonnostansa säikkyväinen ja tiesi, ettei hänen miehensä
palaisi mereltä ennenkuin hämärän tullen.
Hänen miehensä nimi oli Levesque; häntä itseänsä taas kutsuttiin
Martinin emännäksi. Yhteisellä nimellä kutsuttiin pariskuntaa
Martin-Levesqueksi. Syy tähän oli seuraava: Martinska oli ollut
ensimäisissä naimisissa Martin nimisen merimiehen kanssa, joka aina
kesiksi purjehti Uuteen maahan turskanpyyntiin. Tämän kanssa oli vaimo
ollut naimisissa pari vuotta, joiden kuluessa heille oli syntynyt
tyttö; kun kolmimastoinen parkkilaiva "Kaksoissisaret", kotoisin
Dieppestä, hävisi teille tietämättömille matruusi Martinin kanssa, oli
vaimo ollut raskaana jo kuudetta kuukautta.
Myöhemmin ei koko laivasta oltu saatu ollenkaan mitään tietoja.
Ainoakaan sen matruuseista ei ollut palannut. Luonnollisesti
otaksuttiin kaikkialla, että laiva oli hukkunut miehistöineen
päivineen.
Vaimo oli odottanut miestänsä kymmenen pitkää vuotta ja elättänyt
vaivoin itse molemmat lapsensa. Sitten oli eräs kylän kalastajista
nimeltä Levesque, joka oli leskimies ja jolla ensimäisestä vaimostansa
oli poika, kosinut häntä tuntien hänet toimeliaaksi ja hyväksi
ihmiseksi. Häät vietettiinkin ja kolmen vuoden kuluessa syntyi uudelle
pariskunnalle kaksi lasta.
Ahkerasti ja vaivalloisesti työskennellen elättivät he itsensä. Leipä
oli kallista ja liha melkein tuntematonta herkkua heidän taloudessansa.
Joskus täytyi tehdä velkaakin leipurin luona ... talvella ...
myrskyisimpinä kuukausina. Lapset olivat kuitenkin pysyneet terveinä,
Jumalan kiitos. Ihmiset sanoivatkin:
"Ne ovat kunnon ihmisiä kumpikin. Martinska on toimelias vaimo ja
Levesquen vertaista kalastajaa tuskin toista löytyy." -- -- --
Veräjällä istuva tyttönen sanoi uudelleen.
"Luulisi melkein, että tuo ukko tuntee meidät. Ehkä on se joku
kerjäläinen Eprevillestä tai Auzeboscista."
Äiti katsahti ukkoon päin. Ei, ei tämän seudun väkeä tuo mies ikinä
ollut, sen hän heti näki.
Kun mies ei liikahtanut paikaltansa, vaan istui siinä kuin mikäkin
paalu tuijottaen itsepäisesti Martin-Levesquen mökille, suuttui vaimo,
jonka pelko teki rohkeaksi, kaappasi lapion ja meni urheana veräjälle.
"Mitä te siinä vahtaatte?" kysyi hän maleksijalta.
Tämä vastasi käheällä äänellä:
"Levähdän tässä raitista ilmaa hengittäen. Häiritsenkö minä sillä
ketään?"
Vaimo tiuskaisi vastaan:
"Mutta mitä varten te maleksitte tässä päiväkauden ikäänkuin
vakoilisitte taloa?"
Mies vastasi hiljaisesti:
"Pahaa minä en tee kenellekään. Enkös minä saisi istua tässä yleisen
tien vieressä?"
Vaimo ei osannut vastata tähän mitään, vaan palasi tupaan.
Päivä kului vähitellen puoleen. Keskipäivän aikana katosi mies
tiepuolesta. Mutta noin klo 5 iltapäivällä kulki hän taas talon ohitse.
Sitten ei häntä enää näkynyt.
Hämärässä palasi Levesque mereltä. Asia kerrottiin hänelle.
"Se on joku karkulainen tai muu roisto", arveli Levesque.
Rauhallisena riisuutui hän lepäämään, mutta hänen vaimonsa mietti yhä
tuota maleksijaa, joka oli tuijottanut häneen niin omituisilla
silmillä. Seuraavana päivänä oli ilma kovin myrskyinen. Levesque
huomasi heti, ettei merelle ollut menemistä pienellä venheellä, ja jäi
kotiin auttelemaan vaimoansa verkkojen parsimisessa.
Noin klo 9 aamulla tuli vanhin tyttö, joka oli ollut ostamassa leipää,
juoksu-jalassa ja peljästyneen näköisenä kylältä huutaen:
"Äiti, se ukko on taas täällä!"
Äitikin säikähtyi, kalpeni ja sanoi miehellensä:
"Mene sinä puhuttelemaan häntä, Levesque; ja sano, ettei hän saa väijyä
taloa tuolla lailla! Hän säikyttää sekä lapset että minut!"
Levesque, joka oli suuri, iholtansa tiilikiven värinen merimies,
leu'assa sankka punainen parta, sinisilmäinen, paksukaulainen ja
kaulassa aina lämmin kaulahuivi merituulen ja sateen vuoksi, läksi
levollisena tallustelemaan tuonoisessa paikassansa istuvan maleksijan
luo. Miehet jäivät juttelemaan keskenänsä. Äiti ja lapset katselivat
heitä kauvempaa ahdistuneina ja pelvosta vavisten.
Äkkiä näkivät he oudon miehen nousevan istualtansa ja tulevan Levesquen
kanssa talolle päin.
Martinska peräytyi peljästyneenä. Levesque lähestyi häntä sanoen:
"Anna hänelle vähän leipää ja lasi omenaviiniä. Mies ei sano syöneensä
pariin päivään."
Vaimon ja lasten perässä tulivat molemmat sitten tupaan. Maleksija
istahti pöydän ääreen ja alkoi syödä alla päin ja kaikkien katseita
väistäen.
Martinska katsoi häntä koko ajan tarkkaavasti. Molemmat vanhemmat
tyttäret seisoivat selin oveen: toinen, jolla oli nuorin lapsi
sylissänsä, tähysteli miestä ahnain silmin; molemmat nuoremmat
tuhkapöperöt istuivat takkalieden pankolla leikitellen sysimustilla
hiilillä, mutta lopettivat hekin leikkinsä töllistelläksensä outoa
vierasta.
Istahtaen eräälle tuolille kysäisi Levesque:
"Mistä kaukaa vieras tulee?"
"Viimeksi Cettestä."
"Aivanko jalkaisin vai --?"
"Aivan jalan. Täytyy kävellä, kun ei ole varaa ajaa kyydillä."
"Ja minne asti ollaan matkalla?"
"Ei tätä edemmäs."
"Teillä on siis tuttavia tässä kylässä."
"Paljo mahdollista."
Molemmat vaikenivat. Vieras söi hitaasti, vaikka olikin nälkäinen, ja
joi kulauksen omenaviiniä jokaisen suupalan päälle. Hänen kasvonsa
näyttivät riutuneilta, ryppyisiltä ja laihoilta; hän oli nähtävästi
kärsinyt paljo.
Sitten kysäisi Levesque häneltä äkkiä:
"Mikä vieraan nimi on?"
Nostamatta päätään sanoi tämä:
"Martiniksi minua on kutsuttu."
Outo väristys puistatti äitiä. Hän astui askeleen lähemmäs ikäänkuin
tutkiaksensa tarkemmin miehen kasvoja ja jäi seisomaan hänen eteensä
avosuin ja herpoutunein käsivarsin. Kotvaan ei kukaan virkkanut mitään.
Vihdoin kysäisi Levesque:
"Onko vieras kotoisin näiltä seutuvilta?"
Tähän vastasi tämä lyhyesti:
"Täältä minä olen."
Ja kun hän vihdoin nosti ylös päänsä, kohtasivat vaimon ja vieraan
katseet toisensa; kauvan tuijottivat he näin toisiansa ikäänkuin
olisivat he tarttuneet silmistänsä koukuilla kiinni.
Äkkiä kuiskasi vaimo muuttuneella, väräjävällä äänellä:
"Oletko se sie, ukkoseni?"
Hitaasti vastasi tämä.
"Olen."
Mutta paikaltansa ei hän hievahtanut. Jatkoi vain ateriaansa.
Enemmän hämmästyneenä kuin liikutettuna sopersi Levesque:
"Siekö se siis olet, Martin?"
Yhtä yksinkertaisesti vastasi mies:
"Miehän se vain olen."
Martinskan toinen aviomies kysyi sitten:
"Mistäs sinä nyt tulet?"
Martin kertoi vaatimattomasti:
"Afrikan rannikolta. Laiva seilasi hietasärkkään ja meni kumolleen.
Kolme meistä sentään pelastui: Picard, Vatinel ja minä. Mutta rantaan
päästyämme ottivat alkuasukkaat meidät vangeiksi ... ja kaksitoista
vuotta olen saanut tehdä työtä kuin orja. Picard ja Vatinel kuolivat
pois. Eräs englantilainen laivuri otti minut sitten mukaansa ja toi
Cetteen. Ja sieltä minä nyt viimeksi tulen."
Vaimo oli alkanut itkeä ja peitti esiliinalla kasvonsa.
Hetken kuluttua kysyi Levesque:
"Ja mitäs me nyt teemme, Martin?"
Martin kysyi vuorostansa:
"Oletkos sinä hänen miehensä?"
"Olen", vastasi Levesque rehellisesti.
Sitten katsoivat he toisiinsa ja vaikenivat.
Tarkastellen lapsia ympärillänsä sanoi Martin osoittaen molempia
tyttösiä pään nyökähdyksellä:
"Nuoko siis ovat minun?"
"Nuo kaksi", vastasi Levesque.
Isä ei noussut ylös heitä syleilemään, vaan sanoi ainoastaan:
"Hyvä Jumala, kuinka suuriksi ne ovat kasvaneet!"
Kotvan kuluttua kysyi Levesque uudelleen:
"Ja mitäs me nyt teemme, Martin?"
Martin hämmästyi eikä näyttänyt tietävän, mitä sanoa. Vihdoin sanoi
hän:
"Minä myönnyn siihen, mitä sinä päätät. Mitään vääryyttä en tahdo tehdä
sinulle. Mutta itse taloon nähden on asia hieman haitallinen sinulle.
Kaksi noista lapsista on siis minun, kolme nuorinta kuuluu sinulle.
Kummallekin tietysti omansa. Entäs äiti? Onko hän sinun vaimosi vaiko
minun? Minä tyydyn siihen, mitä sinä päätät. Mutta mitä taloon tulee,
niin on se minun, sillä sen olen minä isävainajaltani perinyt; tässä
olen myöskin syntynyt ja kirjat todistavat, että minä olen täällä
isäntä."
Vaimo itki yhä ja nyyhkytti siniseen esiliinaansa. Molemmat vanhemmat
lapset olivat tulleet lähemmäs ja katselivat levottomina isäänsä. Tämä
oli nyt lopettanut ateriansa. Nyt kysyi hän vuorostansa Levesqueltä:
"Niin, mitä me nyt teemme?"
Levesque oli saanut uuden ajatuksen:
"Mennään kirkkoherran puheille ja annetaan hänen päättää."
Martin nousi ylös ja lähestyi vaimoansa, joka nyyhkien heittäysi hänen
rinnoillensa:
"Mieheni, mieheni, sinä olet siis palannut! Martin, poloinen Martin,
sinä olet siis jälleen kotona!"
Martin sulki hänet syliinsä. Entisyys valtasi äkkiä vaimoparan,
voimakas vanhojen muistojen sysäys, joka muistutti häntä siitä,
millainen hän oli ollut 20-vuotiaana ja miten tuo sama mies silloin oli
häntä syleillyt.
Martin tuli itsekin liikutetuksi ja suuteli häntä otsalle. Pankolla
istuvat pienokaiset alkoivat yhdessä ulvoa nähdessänsä äidin itkevän ja
tähän ulinaan yhtyi kaikkein nuorin poloinen kimeällä äänellänsä, joka
soi kuin mikäkin pajupilli.
Levesque seisoi odottaen vieressä;
"No", sanoi hän, "mennään järjestämään asiat reilaan."
Martin irroittihe vaimostansa ja katseli taas molempia lapsiansa.
"Tulkaa toki suutelemaan isäänne", sanoi äiti tytöille.