pelokkaina. Kömpelönä suuteli isä heitä vuorottain poskille. Kun nuorin
pienokainen näki vieraan lähestyvän, alkoi se parkua niin kauheasti,
että näytti vallan menehtyvän.
Miehet läksivät sitten yhdessä ulos.
Mennessänsä kylän kahvilan ohitse, kysyi Levesque:
"Entä jos joisimme kupin kuumaa?"
"En minä vastaan hangoittele", sanoi Martin.
Miehet astuivat sisään kahvilaan, joka tähän aikaan päivästä oli vallan
tyhjä.
"Päivää, Chicot", sanoi Levesque isännälle. "Tuokaapa meille pari
kuppia kahvia rukiisen kerman kanssa. Tämä tässä on Martin ...
muistanetko vielä vaimoni ensimäistä miestä? Heidän laivansa
'Kaksoissisaret' on tehnyt haaksirikon, mutta hän on pelastunut ... ja
palannut takaisin!"
Kantaen laseja toisessa ja karahvia toisessa kädessänsä tuli isäntä --
suurivatsainen, verevä ja lihava mies -- puuskuttaen heidän luoksensa
ja sanoi rauhallisesti:
"Elä hiidessä! Sinä olet siis jälleen kotikylässä, Martin?"
"Niin olen", vastasi Martin.
AASI.
Virralla lepäävää, paksua usvaa ei ainoakaan tuulen henkäys
liikutellut. Se lepäsi vetten yli kuin himmeä pumpulipilvi. Läheiset
kukkulatkin häämöittivät epäselvinä omituisten ourujen takana kuin
köynnösvuoret.
Mutta kun päivän sarastus läheni, alkoivat vuorten rinteet jo näkyä.
Koitteen lähettämässä ennakkovalossa ilmestyi vuoren juurella
vähitellen näkyviin ikäänkuin valkeita täpliä, jotka oikeastansa olivat
hyvinrakennettuja, rapattuja maataloja. Kanahuoneista kuului kukkojen
laulua. Joen toiselta rannalta, joka häämöitti usvan lävitse juuri
Fretteä vastapäätä, kuului silloin tällöin tätä tuuletonta hiljaisuutta
häiritsevää heikkoa melua. Milloin kuulusti se epäselvältä loiskeelta,
joka ei voinut olla muuta kuin hiljalleen lähestyvän venheen
aiheuttama, milloin kuului kovempaa ääntä kuin airojen lusketta, ja
vihdoin aimo loiskaus kuin olisi joku pehmeä esine pudotettu veteen.
Sitten oli kaikki hiljaista, aivan hiljaista.
Jonkun ajan kuluttua kuului taas hiljaista puhetta, jumala tiesi mistä
päin, ehkä sangen etäältä, mahdollisesti myöskin verrattain läheltä;
mutta noiden maalla ja vesillä syntyneiden, läpikuultamattomien usvien
keskeltä se kuului. Usvapilvet liitivät arkoina ohitse kuin valkoiset,
säikkyvät linnut, jotka arpaheinikossa yön nukuttuansa häviävät päivän
ensi koitteessa ... paetaksensa pois, ijäksi pois! Vain hetkisen ajan
voit nähdä ne, kun ne siivet ojoina ja pelonalaisesti, vienosti
äännähdellen liitävät usvan halki herättäen huudoillansa kaikki
rantavuorten rinteillä öitsivät kumppalinsa.
Äkkiä ilmestyi kaupungin vastakkaiselle rannalle aluksi melkein
huomaamaton tumma varjo, joka vähitellen suureni ja selveni, kunnes
joella liitävän harvenevan usvapilven läpi tuli esille matala, kahden
hengen kuljettama venhe eli haapio, joka vihdoin laski rantaruohistoon.
Soutaja nousi ylös, otti purren perästä kala-ämpärin ja heitti
olallensa vielä vettä valuvat kalaverkot. Perässä istuva kumppali, joka
vielä jäi hievahtamatta omalle paikallensa, sanoi:
"Ota pyssy mukaan, Mailloche! tuolla rinteillä ajamme piilostansa
jonkun jänöjussin vai mitä, häh?"
"Otetaan vain. Varrohan, minä palaan pian", sanoi Mailloche.
Ja sitten kaahlasi hän maihin piilottaaksensa kala-ämpärin jonnekin.
Haapion tuhdolle jäänyt perämies täytteli verkalleen piippunsa ja
sytytti sen.
Miehen nimi oli Labouisse (= pyökki), mutta tavallisesti kävi hän
nimellä Chicot (= Kanto); kumminsa Maillochonin -- eli kuten kansa
tavallisesti lausui nimen Mailloche (= Nuija) -- kanssa oli hän yhtynyt
ryöstäjäin arveluttavaa ja epävarmaa ammattia harjoittamaan.
Ollen oikeastansa alimpia kippareita, purjehtivat he säännöllisesti
ainoastaan nälkäkuukausina. Lopun vuotta liikkuivat he ryöstöretkillä.
Maleksien vesillä yöt ja päivät ja väijyen kaikkea kuollutta ja elävää
saalista harjoittivat he salapyyntiä vesillä, kulkivat öisillä
salametsästysretkillä ja esiytyivät merirosvoina vedenlaskun aikoina.
Toisinaan väijyivät he hirviä Saint-Germainin metsissä, toisinaan
samoilivat he merenrannikkoja etsien hukkuneita, joiden taskut he
voisivat tyhjentää, taikka keräillen veden tuomia ryysyjä, tyhjiä
pulloja, jotka vuoksiveden mukana liukuivat rantaan häilyen juopuneiden
lailla kaula ilmassa, taikka kokoilivat he tuulen tuomia tukkia,
lautoja y.m. puutavaroita rannikolta, mistä he sitten pujahtivat
keveästi piilopaikkoihinsa. Usein lähtivät he jalkaisin kotoansa
keskipäivällä ja kulkivat laiskasti rantaviertä, kunnes tulivat
johonkin pikku ravintolaan joen varrella. Siinä söivät he päivällistä
ja tallustelivat taas rinnakkain eteenpäin. Kotoa poissa viipyivät he
tavallisesti vain vuorokauden tahi kaksi ja palasivat kolmannen päivän
aamuna takaisin pienessä likaisessa haapiossansa, jota he käyttivät
venheenänsä.
Joinvillessä tai Nogentissa voivat venemiehet lohduttomina etsiä yön
aikana hävinnyttä venettänsä, joka oli joko päässyt irti rantapaalusta
ja mennyt menojansa taikka luultavammin varastettu. Sillä välin voi
joku pyrkivä porvari Oisen varrella, noin 20-30 lieutä yllämainituista
kaupungeista, hykerrellä käsiään ihaillessaan uutta venettä, jonka hän
edellisenä iltana oli sattumalta saanut viidestäkymmenestä frangista
ostaa parilta rannikkolaiselta, jotka naamasta päättäen aivan
vapaehtoisesti tarjosivat sen niin huokeasta.
Mailloche palasi takaisin ryysyillä peitetyn pyssyn kanssa. Hän oli
noin 40-50 vuotias, pitkä, laiha, vilkassilmäinen niinkuin lailla
ahdistetut, levottomat ihmiset ja hätyytetyt otukset usein ovat.
Avonaisen paidan alta näkyi aivan ohutkarvainen rinta. Mutta muuta
partaa ei hänellä näyttänyt koskaan olleen kuin lyhyet viikset ja
alahuulen alla tupsu karkeita karvoja. Ohimoilta oli hän kalju.
Kun hän otti päästänsä sen ruokottoman pannukakun, jota hän nimitti
hatuksensa, näytti hänen päänahkansa kasvavan hienoa haahkanhaiventa,
joka ei juuri hiuksen näköistä ollut, vaan enemmän kynityn kovaa
iho-untuvaa.
Chicot taas oli vastakohta: iholtansa punakka ja ryppyinen, kasvultaan
lyhyt lihava ja karvainen, niin että hänen ulkomuotonsa muistutti
miinasotilaan lakin alle asetettua raakaa pihviä. Vasemman silmänsä
piti hän tavallisesti suljettuna ikäänkuin hän aina tähtäisi johonkin,
ja jos joku laski tästä leikkiä huutaen:
"Avaa toki silmäsi, Labouise!" niin vastasi hän rauhallisesti:
"Elä hätäile, siskoni, kyllä minä sen kahakassa avaankin!"
Muuten oli hänen tapansa kutsua kaikkia "siskoiksensa"; myöskin
ryöstöveljellensä antoi hän usein tämän nimen.
Nyt istuutui hän vuorostansa soututeljolle. Ja jälleen hälveni haapio
joella lepäävän usman helmaan, joka vähitellen vaaleni maidonnäköiseksi
hieman rusoittavan aamukoiton valossa.
"Mitä haulia sull' on, Maillochon?" kysyi Labouise.
"Aivan pientä ja uutta jänishaulia."
Sitten lähestyivät he vastakkaista joen rinnettä aivan verkallensa ja
niin hiljaa, ett'ei kuulunut ollenkaan mitään ääntä. Tästä rinteestä
alkoi jo Saint-Germainen metsä, johon taas oikeat jänismaat liittyivät.
Metsä on täynnänsä puunjuurien alla olevia mäyräkuoppia, ja
päivännousun aikana elukat pujahtavat kuoppiinsa, tulevat ulos ja taas
katoavat sisään.
Maillochon oli laskeunut polvillensa keulaan ja tähysti eteensä nojaten
pyssyn purren laitaa vastaan. Äkkiä nosti hän tuliluikun poskellensa,
tähtäsi ja pamaus kiiri pitkällisenä kaikuna hiljaista seutua myöten.
Parilla aironvedolla souti Labouise haapion kallioiseen rantaan.
Maillochon hyppäsi maihin ja kävi noutamassa pienen harmajan jäniksen
pojan, joka vielä huohotti lämpimänä.
Taas sukelsi pursi usvan sekaan ja nyt laskettiin toiseen rantaan,
päästäkseen pakoon metsävartijan käsistä.
Miehet näyttivät etäältä katsoen kävelevän verkallensa vettä myöten.
Pyssy oli kadonnut sivulaudan alle, jota tavallisesti käytettiin
piilopaikkana, ja jäniksen pisti Chicot pullottavan paitansa sisään.
Neljännestunnin kuluttua kysyi Labouise:
"Kas niin, siskoni, vielä yksi vai?"
"Olkoon menneeksi!"
Ja haapio liukui nopeasti virtaa alaspäin. Joella lepäävä usva alkoi jo
nousta ilmaan. Rannoilla kasvavat puut näkyivät jo harson lävitse ja
harvennut usva liiti pienoisina pilvinä hiljaa virran mukana.
Kun äskeiset miehet haapionsa kanssa lähestyivät sitä saarta, jonka
kärki pistää lähelle Herblayta, hiljensivät he vauhtia ja alkoivat taas
tähystellä rantoja. Eikä aikaakaan, niin ampuivat he jo toisen
jäniksen.
Sitten jatkoivat he matkaansa puoliväliin Conflonsista, pysähtyivät
taas, sitoivat veneensä erääseen rannalla kasvavaan puuhun,
heittäytyivät pitkälleen veneen pohjaan ja nukahtivat.
Silloin tällöin nousi Labouise ylös ja tarkasteli avosilmin koko
näköpiirin. Aamun viimeiset usvat olivat hälvenneet ja suurena,
säteilevänä nousi päivä siniselle taivaalle.
Tuolla vastakkaisella rannalla oleva viinimäki pyöristyi
puoliympyräksi. Yksi ainoa talo häämöitti rinteen kukkulalla lehdon
sisässä. Kaikki oli hiljaista.
Mutta tuolla rahtitiellä liikkui jotakin pyrkien vaivoin ja verkallensa
eteenpäin.
Se oli nainen, joka talutti vanhaa aasia. Kankeana ja vastahakoisena
muutteli elukka, silloin tällöin, jäykistyneitä jalkojansa, kun
taluttaja sen suurilla ponnistuksilla pakotti siihen; näin astua
tökkäili se korvat lupollansa ja kaula ojona tietä pitkin, mutta niin
kovin verkallensa, että oli mahdoton sanoa, milloin se ehtisi näkyvistä
pois.
Vallan kumartuneena veti akka aasiansa eteenpäin ja kiersi toisinaan
sen taakse lyödäksensä sitä karahkalla lautasille.
Hetken tuota menoa katseltuansa huudahti Labouise toverilleen:
"Halloo, Mailloche!"
"Häh? mitä nyt?" vastasi tämä venheen pohjalta.
"Haluttaako sinun kujeilla?"
"Miks'ei."
"No nouse siis ylös, siskoni, niin saat nauraa."
Ja sitten tarttui Chicot airoihin.
Toiselle rannalle soudettua ja äskeisten taivaltajain kohdalle tultua,
huusi hän akalle:
"Sisko, hoi!"
Akka lakkasi vetämästä koniansa ja katsoa töllötti huutajaan.
"Veturimarkkinoilleko sinä riennät?"
Akka ei vastannut mitään.
"Olet tainnut joutua tappiolle kilpa-ajoissa konillasi, sisko! Mihin
hiiteen sinä sitä mokomalla kiireellä viet?"
"Ukko Macquartin luo Champioussa ... teurastettavaksi minä tämän vien.
Sillä tällä ei enää tee mitään!" vastasi akka vihdoin.
"Uskon sen. Ja paljoko luulet ukko Macquartin tuosta maksavan?"
Akka kuivasi otsaansa käden seljällä ja mietti:
"En tiedä. Ehkä kolme neljä frangia."
"Saat minulta viisi eikä sinun silloin tarvitse edemmäs taivaltaa.
Riittääkö, häh?"
Akka empi vielä hetkisen ja sanoi:
"Olkoon sanottu."
Miehet nousivat maihin.
Labouise tarttui aasin päitsiin.
"Ja mitä sinä aiot sillä tehdä?" kysyi Maillochon hämmästyneenä.
Chicot avasi tällä kertaa toisenkin silmänsä hyvän tuulensa ilmaisuksi.
Koko hänen punainen naamansa punehtui ilosta, kun hän sai sanotuksi:
"Elä hätäile, siskoseni, minulla on omat kujeeni, minulla."
Sitten antoi hän akalle viiden frangin rahan, jonka saatuaan tämä
istuutui maantien-ojan reunalle katsomaan tapahtumain kehitystä.
Labouise oli parhaalla tuulellansa. Hän nouti pyssyn haapiosta ja
ojensi sen kumppalillensa.
"Ampukoon kukin riistansa! Nyt ollaan suuren riistan ajossa, siskoseni,
mutta elä hiidessä seiso niin lähellä, muuten tapat sinä sen jo ensi
laukauksella. Tällaisen lystin pitää kestää jonkun aikaa."
Hän vei toverinsa noin neljänkymmenen askeleen päähän uhrikonista, joka
taluttajasta päästyänsä yritti tavoittelemaan heinänpäitä maantien
viereltä. Mutta niin huonoksi oli eläin raukka käynyt, että se horjui
jaloillansa ja näytti kaatuvan itsestänsä.
Maillochon asetti hitaasti sen seisomaan jaloillensa ja sanoi:
"Suolalaukaus korvaan, muista se, Chicot!"
Ja sitten hän laukasi.
Pieni kuula kutkutti laiskan aasin pitkiä korvia, niin että eläin alkoi
ravistella niitä vilkkaasti, liikutellen milloin toista, milloin
toista, -- vihdoin kumpaakin yht'aikaa päästäksensä tuosta pistoksesta.
Miehet nauroivat elukan elkeille, että olivat läkähtyä, polkivat jalkaa
ja kuuristuivat kaksin kerroin naurusta. Mutta akka suuttui ja astui
väliin, selittäen, ett'ei hän tahtonut nähdä luontokappaletta tuolla
tavoin kiusattavan.
"Tuoss'on rahasi takaisin!" tiuskasi hän raivosta tuhisten.
Labouise uhkasi häntä silloin selkäsaunalla ja näytti jo aikovan kääriä
ylös hihansa.
"Olenko minä sen maksanut vai mitä, häh? No, ole sitten vaiti, akka!
Vai laukaisenko sinullekin latingin liivis alle näyttääkseni, ett'en
tunne mitään?"
Akka lähti köpittämään tiehensä uhaten ilmoittaa heidät santarmeille.
Ja kotvan aikaa kuulivat he hänen huutavan haukkumasanoja, jotka
kävivät sitä hävyttömämmiksi, mitä etemmäs hän ehti poistua.
Maillochon ojensi pyssyn toverillensa. "Nyt on sinun vuoros, Chicot!"
Labouise tähtäsi ja laukasi. Aasi sai latingin reisiinsä, mutta kun
haulit olivat niin pieniä ja laukaus ammuttiin niin kaukaa, ei elukka
näyttänyt välittävän niistä enempää kuin paarman puremasta. Se alkoi
vain ankarasti huitoa hännällänsä sekä sääriä että selkää.
Labouise istahti tiepuoleen nauraakseen oikein mahan pohjasta. Sillä
välin latasi Maillochon pyssyn uudelleen niin iloisena kuin jos olisi
hän sen piippuun aivastanut.
Hän astui muutamia askelia lähemmäs ja tähtäsi samaan paikkaan kuin
Labouise äsken. Tällä kertaa hypähti aasi sivulle, koetti potkia ja
käänsi päätänsä. Vihdoinkin juoksi hieman verta tuon kuivan nahan alta.
Latinki oli sattunut syvempään ja teki nähtävästi sangen kipeätä, sillä
nyt lähti aasi pakenemaan, verkkaista, ontuvaa ja katkonaista laukkaa
loivaa rinnettä ylöspäin.
Molemmat miehet kiirehtivät ajamaan sitä takaa, Maillochon harpaten
pitkillä askelilla, Labouise juosta läähättäen pienen miehen pikku
hölkkää.
Aasi paralta olivat voimat pian lopussa. Ähkien seisahtui se ja katsoi
hätäytyneenä murhamiesten lähestymistä. Sitten oikaisi se kaulansa ylös
ja alkoi kiljua.
Hengästyneenä nosti Labouise pyssynsä. Ja nyt astui hän eläintä vallan
lähelle, sillä häntä ei haluttanut jatkaa enää tätä metsästystä. Kun
aasi oli lakannut surullisesti kiljumasta, joka oli kuin elukan
viimeinen avun- ja hädänhuuto, huudahti Labouise, jolla toisinaan oli
omat tuumansa:
"Halloo, Mailloche siskoni! Joudu auttamaan, niin annamme sille vähän
rohtoja!"
Mailloche avasi väkipakolla elukan suun ammollensa ja silloin pisti
Chicot pyssynsä piipun sen kitaan ikäänkuin olisi hän tahtonut juottaa
sille jotakin lääkettä.
"Kas nyt, siskoni, kaadan minä sille vähän ruton puhdistusroppeja!"
Hän vetäisi liipasinta. Aasi peräysi kolmisen askelta, putosi
istuallensa, yritti nousta taas jaloillensa ja kaatui vihdoin
kyljellensä ja sulki silmänsä. Koko sen vanha vähäkarvainen ruumis
värisi ja jalat liikkuivat kuin olisi se aikonut juosta. Veri virtasi
sen ikenistä. Pian ei se enää liikahtanut. Se oli kuollut.
Miehiä ei naurattanut. Huvitus oli ollut liian lyhyt, heistä tuntui
kuin olisi heiltä varastettu jotakin.
"No, mitäs me nyt näin varhain sille teemme?" kysyi Maillochon.
"Elähän hätäile, siskoni", vastasi Labouise, "viedään se veneeseen
siksi kunnes ilta hämärtyy. Sitten voimme vähän kujeilla."
Lähdettiin soutamaan haapiota lähirantaan. Aasi-vainaja, joka sai
sijansa keulassa, peitettiin tuoreilla heinillä ja sitten viskausivat
molemmat maleksijat sen päälle ja nukahtivat.
Puolen päivän aikaan veti Labouise vanhan ja likaisen haapion
salalaatikosta esille litran viiniä, leipää, voita ja raakaa
linnunlihaa. Sitten kävivät toverukset yhdessä aterialle.
Ja kun ateria oli syöty, nukahtivat he jälleen kuolleen aasin päälle.
Vasta illan hämärtyessä havahtui Labouise, ravisteli toveriansa, joka
kuorsasi kuin uruilla, ja komensi:
"Hei, siskoni, nyt lähdetään reissuun!"
Maillochon istuutui soutamaan. Hitaasti soutelivat he Seinejokea
ylöspäin, sillä olihan heillä vielä aikaa. Niin liukui haapio kukkivia
vesililjoja kasvavien rantamien ohi, jotka tuoksuivat veden kalvoon
kuvastuvien rantapihlajain valkeilta kukilta; hiljaa liukui tuo liejun
värinen, vettynyt alus yli lumpeiden suurten, litteiden lehtien, joiden
valkoiset, pyöreät, kulkuisten tavalla halkeavat kukkaiset se taivutti
hetkeksi allensa, vaikka ne haapion ylimentyä taas ennallensa
oikesivat.
Tultuansa Eperonin välimuurille, joka erottaa Saint-Germainen metsän
Lafitten puistosta, lakkasi Labouise soutamasta ja selitti toverilleen
aikomuksensa. Tämä oli Maillochonista niin hauska, että se nauratti
häntä kauvan, vaikka hiljaisesti.
Aasin ruumiin peittona olleet heinät heittivät he jokeen, tarttuivat
elukkaa jaloista kiinni, nostivat sen maihin ja peittivät viidakkoon.
Sitten kiiruhtivat he takaisin haapioonsa ja soutivat Lafitten
viinitehtaille.
Oli jo vallan pimeä, kun veijarit saapuivat ukko Jules'in luo, joka
harjoitti viinikauppaa ja ravintolaliikettä. Niin pian kuin isäntä
huomasi heidät, tuli hän luo kättelemään ja istuutui heidän pöytäänsä
juttelemaan minkä mistäkin.
Kun viimeinen vieras oli poistunut noin klo 11 illalla sanoi ukko Jules
iskien silmää Labouiselle:
"No, onko teillä mitään ... tuota noin...?"
Labouise nyökäytti salaperäisenä päätänsä arvellen:
"Sekä on että ei ole ... kuinka sen ymmärtää."
Ravintolan isäntä tiukkasi edelleen:
"Harmaita tietysti, eikä ehkä muita kuin harmaita, häh?"
Chicot pisti kätensä pullistuvan liinapaidan alle ja veti korvista
jänikset esille:
"Kolme frangia pari!"
Syntyi pitkä keskustelu hinnasta. Sovittiin kahdesta frangista
kuudestakymmenestä viidestä sentimista. Ja niin olivat veitikat
päässeet niistä.
Kun salametsästäjät nousivat lähteäkseen, sanoi ukko Jules, joka koko
ajan oli tarkasti tähystellyt heitä:
"Teillä on nähtävästi muutakin, vaikka ette tahdo mainita siitä, häh?"
"Paljo mahdollista, mutta ei sinua varten", sanoi Labouise.
"Häh?"
"Sinä olet kovin koiramainen, sinä!"
Mutta ukko oli käynyt uteliaaksi.
"No, sano pois, sinä lihatukki, mitä teillä on! Ehkäpä sovimme
hinnasta."
Labouise oli peljästyvinänsä, katsahti Maillochoniin kuin olisi hän
kysynyt tältä neuvoa silmillänsä ja vastasi sitten hiljaa:
"Seikka on seuraava. Olimme piiloutuneet väijyksiin Eperonin luona, kun
näimme erään elukan kulkevan muurin vierustaa ... ensimäisessä,
vasemmanpuolisessa pensastossa... Mailloche ampua lasautti ... ja elukka
kaatui. Silloin olimme näkevinämme metsävahdin haamun etäämpänä ja
livahdimme tiehemme. Siellä se nyt on. Mutta mikä se on, sitä minä en
tiedä. Mitä kokoon tulee, niin ... suuri se on. Mutta mikä? Jos sen
sanon, niin valehtelen .. ja pettää minä en sinua tahdo, siskoseni,
ymmärräthän sen...? Käsi sydämellä minä sen hennon sanoa."
Kertomuksesta innostuneena kysyi isäntä:
"Entäpä jos se on metsäkauris?"
"Paljo mahdollista", myönteli Labouise, "voi olla ... mutta
mahdollisesti myöskin joku muu otus, eikö totta? Kauris!... Miksikäs
ei... Mutta minusta oli se vähän tukevampi... Se oli ... tuota noin ...
ehkä naarassarvaan näköinen. Niin, tuota ... en minä tahdo väittää,
että se naarassarvas on ... sitä kun juuri en tiedä, mutta ... paljo
mahdollista se on!"
Isäntä tokaisi intoutuneena:
"Entäpä, jos se on hirvi?"
"Hirvi? Eikö hiidessä...! Hirvi? Ei, hirvi se ei voi olla... Minä en
tahdo pettää ketään! Hirvi se ei ole. Olisinhan minä sen lemmon muuten
nähnyt, mutta kun puita oli edessä... Mutta ei, hirvi se ei sittenkään
ole... Ihan varmaan, hirvi se ei ole!"
"No, mutta miks'ette te tuoneet sitä mukananne?" kysyi isäntä.
"Miksikä? Siksi, että me vast'edes aiomme myydä tavaran kaatopaikalta,
siskoseni. Juuri siksi. Minulla on erityinen noutaja, minulla. Tämä on
kuljeksivinansa siellä täällä, ymmärrätkös? löytää otuksen ... ja
korjaa sen pois, noin ihan tietämättä, ymmärrätkös...? Silloin ei
pyssy-Pentin tarvitse peljätä mitään, ymmärrätkös...? Niin on asia."
Epäillen arveli herkkujen valmistaja:
"Mutta ... jos se ei siellä enää olekaan?"
"Mitä siihen tulee", sanoi Labouise kohottaen kättänsä, "niin ... sen
minä vakuutan ja vannon, että se siellä on. Ensimäisessä viidakossa ...
vasemmalla, kuten sanottu. Mutta mikä se on? Sitä minä en tiedä. Että
se olisi hirvi, niinkuin sinä sanot, niin ei. Hirvi se ei ole, sen
uskallan vakuuttaa. Muuten ... niin, mene itse katsomaan, mikä se on.
Vaan 20 frangia paikoillaan se maksaa, siskoseni. Käykö laatuun vai?"
Isäntä empi vielä:
"Etkö sinä voisi tuoda sitä tänne?"
Nyt puuttui Mailloche puheeseen:
"Hiiteen kaikki riidat. Jos se on kauris, maksaa se 50 frangia, mutta
jos se on naarassarvas, saat maksaa siitä 70. Sellaiset ovat käyvät
hinnat."
Nyt teki isäntä päätöksensä:
"No, menköön! 20 frangia, siitä olemme siis sopineet."
Ja sitten lyötiin kättä siitä asiasta.
Isäntä otti kassalaatikosta neljä suurta viiden frangin rahaa, jotka
heti katosivat toisen veijarin taskuun.
Labouise nousi ylös, joi lasinsa pohjaan ja lähti. Ovella hän sentään
kääntyi ostajaan päin selittäen:
"Hirvi se ei ole, sen vakuutan. Mutta mikä? Ja että se siellä vielä on,
siitä olen myöskin varma. Ell'et mitään löydä, saat rahasi takaisin!"
Ja sitten katosivat veijarit pimeään yöhön.
Ilonsa osoitukseksi kaupan johdosta iski Maillochon, joka käveli
toverinsa jäljessä, tätä useampia kertoja nyrkillänsä selkään.
End of Project Gutenberg's Valittuja novelleja II, by Guy de Maupassant