palata takaisin kaikessa rauhassa. Salaisuus hälvenee teidän mukananne.
Mutta jos kieltäydytte sitä ilmaisemasta, olette heti kuoleman omat.
Päättäkää siis!"
Ystävykset pysyivät jäykkinä eivätkä suutansa avanneet.
Yhäti kylmäverisenä jatkoi preussilainen viitaten kädellänsä joelle
päin:
"Ajatelkaa, että te viiden minuutin kuluttua virutte joen pohjassa.
Viiden minuutin kuluttua, kuuletteko? Teillä on tietysti omaisia?"
Mont-Valerienin kukkula jyrisi yhäti.
Mutta onkimiehet seisoivat äänettöminä paikallansa.
Silloin lausui preussilainen muutamia saksalaisia komentosanoja ja
hetipaikalla astui kaksitoista miestä esille asettuen pyssyt tanassa
parinkymmenen askeleen päähän vangeista. Tuolinsa oli upseeri muuttanut
hieman kauvemmas, ett'ei olisi alkavan toimituksen tiellä.
"Yhden minuutin saatte vielä ajatus-aikaa, mutta ette sekuntiakaan yli
sen", sanoi preussilainen kylmästi.
Sitten nousi hän äkkiä ylös, lähestyi vankeja, otti Morissotin
käsikynkästä, vei hänet hieman sivulle ja sanoi hiljaisella äänellä:
"No, sanokaa nyt pian tuo tunnussana. Ystävännekään ei saa tietää
mitään, sillä minä voin olla muuten heltyvinäni."
Morissot ei vastannut mitään.
Preussilainen uudisti sitten saman tempun hra Sauvagen kanssa, tehden
tälle saman kysymyksen.
Sauvage ei vastannut mitään.
Taas seisoivat kumppanukset äänettöminä vierekkäin.
Upseeri valmistausi huutamaan lopulliset komentosanat. Sotilaat
kohottivat pyssynsä.
Silloin sattui Morissotin katse vierellänsä heinikossa makaavaan
kalapussiin. Päivän säteet väikkyivät yhä pyristelevien salkkien
sivuihin. Raukeus valtasi hänet. Kaikista ponnistuksista huolimatta
täyttyivät hänen silmänsä kyynelistä.
"Hyvästi, hra Sauvage!" sopersi hän.
"Hyvästi, hra Morissot!" vastasi ystävä.
Sitten puristivat he toistensa käsiä ja tunsivat läpi koko ruumiin
kulkevia väristyksiä.
"Ampukaa!" komensi upseeri.
Kaksitoista laukausta kajahti kuin yksi ainoa pamaus.
Hra Sauvage kaatui nenällensä kuin tukki. Morissot, joka oli pitempi
mies, häilähti, pyörähti ympäri ja kaatui poikkipäin kumppaninsa ylitse
niin, että kasvot jäivät ylöspäin ja veri roiskahti hänen rinnalta
rikkoutuneen takkinsa alta.
Preussilainen antoi uuden käskyn.
Muutamia miehistä katosi hetkeksi, nämä palasivat pian takaisin
nuoranpätkiä ja kiviä tuoden, jotka sidottiin vainajien jalkoihin.
Sitten kantoivat sotilaat kuolleensa joen äyräälle.
Mont-Valerienin kukkula, jonka yllä jo leijaili paksu savupilvi, ei
lakannut jyrähtelemästä.
Pari sotilasta tarttui kiinni Morissotiin, toiset hra Sauvageen,
nostaen heidät ilmaan päästä ja jaloista. Hetken heiluttivat he näitä
ankarasti ilmassa ja heittivät ruumiit sitten kaaressa jokeen, minne ne
putosivat seisoalleen, kun kivet painoivat kummankin jalkapuolta.
Vesi roiskahti ja kiehtyi sitten laajeneville kehille, jotka pieninä
aaltoina vähitellen nuojuivat rantaan saakka. Sitten tasausi veden
kalvo entisellensä.
Ainoastaan pieni pinnalla uiva punainen täplä todisti verta vuodatetun.
Yhtä tyyneenä kuin ennenkin sanoi upseeri puoliääneen:
"Nyt on kalojen vuoro!"
Hän palasi sitten takaisin talolle, huomasi salkkipussin ruohikossa,
nosti sen ylös, tutki sitä ja huudahti naurahtaen:
"Vilhelm!"
Eräs sotamies kiirehti luo, valkoinen esiliina vyöllänsä. Heittäen
hänelle ammuttujen ranskalaisten onkimat kalat käski hän:
"Paistapas minulle nuo pienet sekakalat niin kauvan kuin ne vielä
elävät. Siitä tulee herkullinen ateria!"
Ja sitten sytytti hän jälleen piippunsa.
KEVÄÄLLÄ.
Kun ensimäiset kauniit kevätpäivät koittavat ja maa havahtuu uudestansa
viheriöitsemään, kun tuoksuva, leuto ilma hyväilee kasvojamme, täyttää
keuhkomme ja tunkeutuu hamaan sydämeen saakka, silloin valtaa
meidät rajattoman, mittaamattoman onnen kaipaus, silloin saamme
vastustamattoman halun lähteä ulos, kuljeskella luonnossa ilman
tarkoitusta, etsiä seikkailuja ja juoda, ahmia kevättä, kevättä.
Talvi oli ollut ankara. Ja kun toukokuu koitti, tunsin
koko olemuksessani, kuinka vapautuksen tarvis kasvoi minussa
vastustamattomaksi juopumukseksi ja äyräittensä yli pursuavain voimain
kuohunnaksi.
Herätessäni eräänä aamuna näin akkunastani kattojen ylitse taivaan
suuren ja sinertävän kankaan helottavan auringon paisteessa. Akkunalla
visertelivät kanarialinnut äänensä käheiksi; kaikista talon kerroksista
kaikui palvelustyttöjen hyräilyä ja kadulta kuului iloinen humu.
Juhlatunne mielessäni kiiruhdin ulos lähteäkseni jonnekin, tietämättä
minne menisin.
Kaikki vastaantulijat hymyilivät toisillensa. Näytti kuin onnen
hengetär olisi vironnut kaikkialla jälleen saapuneen keväimen
lämpöisessä valossa. Tuntui kuin lemmen tuulahdus olisi liidellyt yli
koko kaupungin. Nuorilla naisilla, jotka aamupuvussansa kiiruhtivat
ohitseni, paistoi silmäsopessa kätkeytyvä hellyys, heidän käynnissänsä
oli pehmeämpää suloa kuin koskaan ennen, niin että nuoren miehen sydän
alkoi nopeammin tykyttää.
Tietämättä kuinka ja miksi saavuin minä Seinejoen rannalle.
Höyrylaivoja vilisti alinomaa maalle (Suresneen) päin ja äkkiä valtasi
minut vastustamaton halu lähteä ulos käyskentelemään keväisissä
metsissä.
"Kärpäsen" kansi oli matkailijoita jo täpösen täynnä, sillä ensimäiset
kirkkaat päivät houkuttelivat ihmisiä maalle joka talosta vasten
tahtoansakin. Itsekukin tuntee halua lähteä liikkeelle jonnekin, siinä
tullaan, mennään ja keskustellaan naapurinsa kanssa.
Minä puolestani satuin saamaan naapurikseni nuoren naisen. Hän näytti
olevan pieni ompelijatar tuota erityisesti pariisilaista tyyppiä:
pienet, sievät kasvot, vaaleat hiukset, jotka aaltoilivat ohimoilla ja
muuten kokonaisuudessansa vaikuttivat kuin valokihermä, mistä pitkät
suortuvat kaartuivat korvan taa, valahtivat alas niskaan häilyen
vienossa tuulessa; alempana ... kaulalla ... oli se enää vain hienoa,
keveintä vaaleinta haituvaa, jota tuskin huomasikaan, mutta jota
kaikissa tapauksissa oli melkein mahdoton olla hetipaikalla
suutelematta.
Itsepintaisen katseeni vaikutuksesta käänsi hän kasvonsa minuun päin ja
loi sitten heti katseensa alas samalla kuin hieno poimu suupielessä
ennusti hymyilyn aikeita ja sai minut enemmän aavistamaan kuin
huomaamaan että hänen ylähuulensakin kasvoi tuota vaaleaa
silkkihaituvaa, jota aurinko hienosti säteillänsä kultasi.
Levollinen joki laajeni. Lauha rauha väikkyi yli maan ja kuulustipa
kuin olisi koko avaruus ollut täynnään eloisaa humua.
Naapuri loi jälleen silmänsä ylös. Alinomaa täytyi minun katsella häntä
ja nyt hän jo selvästi hymyilikin. Ihana oli hän silmissäni istuessaan
tuossa edessäni ja tuhansia, tuhansia tähän saakka aavistamattomia
asioita olin minä lukevinani hänen väistelevässä katseessansa.
Tuntemattomia syvyyksiä avautui minulle ja minä olin jo näkevinäni
noissa silmissä rakkauden koko viehkeyden, sen runollisuuden, jota me
haaveksimme, ja sen tosionnen, jota me kaikki etsimme. Vallaton halu
avata hänelle sylini valtasi minut, avata lämpöinen sylini ja kantaa
hänet pois ... jonnekin, missä minä voisin kuiskia hänen korvaansa
rakkauden tunnustuksen suloista soittoa.
Aioin juuri avata suuni ja puhutella häntä, kun joku kosketti
olkapäätäni. Hämmästyneenä käännyin päin ja näin keski-ikäisen,
ulkonäöltä sangen tavallisen herrasmiehen seisovan edessäni ja
katselevan minuun huolestuneen näköisenä.
"Haluaisin mielelläni puhua kanssanne", sanoi hän.
Minä näytin nähtävästi kovin vastahakoiselta, sillä hän lisäsi kohta:
"Asia on erittäin tärkeää laatua."
Nousin ylös ja seurasin häntä toiselle puolen alusta.
"Suokaa anteeksi", aloitti hän, "mutta eikös lääkärinne kylmän,
sateisen ja lumisen talven tullessa joka päivä ole uusinut teille
neuvoa, että pitäisitte jalkanne lämpiminä ja vastustaisitte kaikkea
vilustumista, nuhaa, rinnan pakotusta ja pistoksia. Tietysti noudatatte
te hänen neuvoansa, keksitte tuhansia varovaisuustoimenpiteitä,
käytätte villaisia alusvaatteita, paksua päällystakkia ja
kaksinkertaisilla pohjilla varustettuja kenkiä ettekä sittenkään voi
välttyä joutumasta vuoteen omaksi parin kuukauden ajaksi.
"Mutta kun kevät saapuu lehtinensä, kukkinensa, lämpöisine,
raukaisevine tuulahduksinensa ja omituisine peltotuoksuinensa, jotka
epämääräisellä levottomuudella täyttävät rintanne, ja aiheettomine
alakuloisuuksinensa, silloin pitäisi jonkun muistuttaa teille: varokaa
rakkautta, hyvä herra! Mutta siitä ei kukaan varoita teitä. Ja
kuitenkin väijyy se teitä kaikkialla. Se vaanii teitä joka sopessa,
kaikkialle on se ansansa virittänyt. Kaikki aseensa on se terästänyt,
kaikki viekkaat kujeensa on se valmistanut!
"Olkaa siis varuillanne keväisestä rakkaudesta! Olkaa varuillanne,
nuori mies! Se on paljo vaarallisempi kuin nuhat, hengenahdistukset ja
pistokset. Sillä se on armoton ja houkuttelee teitä korjaamattomiin
tuhmuuksiin. Tiedättekös, hyvä herra, että minun mielestäni pitäisi
hallituksen joka vuosi kevään tullen naulauttaa seinille suuria
ilmoituksia tähän tapaan: 'Kevät on tullut! Arv. kansalaiset, olkaa
varuillanne rakkaudesta!' Olisi siis tehtävä samoin kuin naulataan
varoituksia talojen nurkkiin: 'Huomatkaa! Vasta maalattu!' Mutta kun
hallitus ei näin menettele, täytyy yksityisten kansalaisten muistuttaa
toisiansa siitä. Sen vuoksi rohkenen sanoa teille: olkaa varuillanne
rakkaudesta! Se voi äkkiä saada teidät pauloihinsa ja mielestäni oli
velvollisuuteni huomauttaa siitä aivan kuin ihmiset Venäjällä
huomauttavat toisillensa, jos jonkun nenä on sattunut paleltumaan."
Seisoin vallan ällistyneenä tämän kummallisen henkilön edessä, otin
arvokkaan naaman ja sanoin hänelle:
"Suokaa anteeksi, mutta mielestänne sekaannutte asioihin, jotka eivät
teitä liikuta."
Tuntematon ystäväni teki kiivaan kädenliikkeen ja vastasi:
"Mitä? Eikö se minua liikuta? Pitäisikö minun siis antaa ihmisen mennä
menojaan, jos näen menevän vaarallista tietä, missä hän ehdottomasti
hukkuu? Kuulkaas, hyvä herra, niin kerron teille oman tarinani, josta
ehkä ymmärrätte, kuinka minä rohkenin puhutella teitä tähän tapaan.
"Se tapahtui viime vuonna ... tähän samaan aikaan. Mutta aluksi pitää
minun ilmoittaa teille, että olen virkamies meriasiain ministeristössä,
missä päälliköt ja komissaariot ottavat upseerin olkalappunsa
totuudessa ja kohtelevat meitä kuin laivapoikia. Oi, jospa kaikki
viraston päälliköt olisivatkin siviilimiehiä! Mutta palaan asiaan.
Virastohuoneen akkunasta näin minä eräänä kauniina päivänä hiukkasen
sinistä taivasta, jota vastaan ohi kiitelevät pääskyset suihkelehtivat.
Ja silloin valtasi minut halu ruveta karkeloimaan mustien kartongieni
kanssa.
"Vapaudenhaluani en voinut enää hillitä, vaan menin --
vastenmielisyydestäni huolimatta -- marakatin puheille, jolla
arvonimellä tarkoitan päällikköäni. Tämä oli vähäläntä kovakuoriainen,
joka aina vihoitteli meille. Ilmoitin itseni kipeäksi. Hän tirkisti
minua nenästä nokkaan ja tiuskaisi:
"'Sitäpä minä en usko, herraseni! Mutta menkää kuitenkin tiehenne! Ja
tuollaisilla virkamiehillä pitäisi virastokoneiden käydä!'
"Minä livahdin ulos ja kävelin alas Seinen rannalle. Sää oli yhtä
kaunis kuin tänäänkin on. Kiiruhdin 'Kärpäsen' kannelle ja päätin tehdä
huviretken Saint-Cloudiin.
"Oi, jospa päällikköni ei olisi minulle sitä lomaa koskaan myöntänyt!
"Tuntui kuin olisin vallan laajennut auringon paisteesta. Minun täytyi
rakastaa kaikkia; tätä höyryalusta, jokea, puita, taloja,
kanssamatkailijoita -- sanalla sanoen kaikkia. Mieleni teki syleillä
jotakin, mitä ikinä tahansa: rakkaus oli virittänyt paulansa minun
poloisen tielle!
"Trocadero-palatsin kohdalla tuli laivalle nuori tyttö, joku mytty
kainalossa, ja istuutui minua vastapäätä.
"Hän näytti niin kauniilta, oi, niin ihmeen ihanalta! Naiset
näyttävätkin hämmästyttävän ihanilta juuri alkukeväällä ... ja
kauniilla ilmalla: silloin on heissä jotakin viehkeää, vangitsevaa ja
-- jumala ties, mitä kaikkea. Heitä voisi verrata siihen viiniin, jota
me juuston päälle juomme.
"Tarkastelin siis häntä ja hän vuorostansa minua, vaikkakin ainoastaan
silloin tällöin, niinkuin tuo teidänkin kaunottarenne äsken teki.
Vihdoin tuntui minusta kuin olisimme me jo katselleet toisiamme
kylläksi voidaksemme aloittaa keskustelun. Siispä puhuttelin minä häntä
ensiksi. Ja hän vastasi kysymyksiin. Hän oli viehättävä, hiivatin
viehättävä! Minä ihan juovuin hänestä, hyvä herra.
"Saint-Cloudissa nousi hän maihin. Samoin tein minäkin. Hänen piti
viedä perille eräs tilaus. Laiva oli juuri ehtinyt poistua, kun hän
palasi takaisin. Liityin hänen seuraansa ja lempeä ilma sai meidät
molemmat silloin tällöin huokailemaan.
"'Nyt mahtaisi olla ihanaa käyskellä metsässä!' sanoin minä.
"'Oi kyllä!' huudahti hän.
"'Entäpä jos tekisimme yhdessä pienen kävelyretken? Suostutteko,
neiti?'
"Hän tarkasti minua nopealla, otsatukan alta viskatulla silmäyksellä,
ikäänkuin olisi hän pikimmiten arvioinut, minkä arvoinen saatoin olla.
Sitten hän -- hetkisen emmittyänsä nyökkäsi suostumukseksi. Ja pian
olimme jo keskellä kaunista metsää. Tähän aikaan vielä harvan lehvistön
alla kasvoi pitkä ja paksu ruohosto, joka välkkyi vihreyttänsä kuin
olisi se vernissattu, auringon kiilloittama ja täynnänsä pikku eläviä,
jotka kaikki kilpaa rakastelivat.
"Joka oksalta kuului lintuisten liverrys. Keväisen ilman ja
maantuoksujen riivaamana alkoi seuralaiseni hyppiä ja juoksennella
metsässä. Ja minä hupsu harppasin tietysti hänen perässänsä. Ette usko,
kuinka hulluja aikamiehet toisinaan voivat olla, herra!
"Sitten lauleli hän monen monituisia lauluja, aarioita, operoita,
säkkipilli-laulua y.m. Ja voi, kuinka runollisesti minusta silloin
kuulusti tuo Musetten laulu! Melkein itkin liikutuksesta! Ja tuollaiset
hulluudet voivat panna järkimiehen pään pyörälle! Uskokaa minua, herra,
elkääkä ikinä naiko neitosta, joka maalle tultuansa alkaa lauleskella,
olletikkin jos hän laulaa säkkipilli-laulun.
"Pian väsyi laululintuseni kuitenkin ja istahti viheriöitsevälle
rinteelle. Istahdin hänen jalkojensa juureen, otin hänen kätensä
omiini, nuo pienet kätöset, joiden sormet olivat neulanpistosten jälkiä
täynnä. Ne juuri saivat minut liikutetuksi! Kas tuossa ahkeran työn
pyhät jäljet, ajattelin minä. Mutta tiedättekö, mitä nuo pyhät jäljet
merkitsevät? Ompeluatelierin juoruja ja kaikenlaista lorua, mitä he
keskenänsä kuiskivat, kaikenlaisia lörpöttelyjä ja konttipuheita,
likaisten hävyttömyyksien tahrimaa mieltä, menetettyä siveyttä, tuhmaa,
jokapäiväistä roskaa, rumia tapoja, ahtaita ajatuksia ja kaikkea
alempisäätyisten naisten totuttua oloa, joka täydellisesti hallitsee
heitä. Tässäpä ilmakehässä ovat nuo pyhät työn jäljet sormenpäissä
saadut!"
Sen sanottuansa katsoi hän sangen pitkään minua suoraan silmiin.
"Ja voi noita naisten silmiä, mikä mahti niissä voi asua! Kuinka ne
voivatkaan saattaa meidät hämille, juovuttaa, voittaa ja kukistaa
meidät! Ja kuinka syviltä, lupaavilta ja pohjattomilta ne meistä
tuntuvat! Tästä sanotaan sitten, että se on: katsoa hamaan sielun
syvyyteen. Voi, mikä tyhmä puhetapa! Jos olisinkin voinut nähdä hänen
sielunsa pohjaan, niin olisin epäilemättä ajoissa viisastunut.
"Sanalla sanoen: olin takertunut paulaan kuin mieletön hupsu! Ai'oin
sulkea hänet syliini. 'Alas käpälät', huudahti hän.
"Silloin polvistuin hänen viereensä, avasin hänelle sydämeni ja
tyhjensin hänen helmaansa kaiken tukahduttavan hellyyteni. Hän näytti
kummastuvan muuttunutta käytöstapaani ja katseli minua salaa ikäänkuin
olisi hän ajatellut: vai niin, vai sillä lailla sinun kanssasi on
leikiteltävä, ystäväni; no, hyvä on tietää!
"Kun rakkaus sekautuu peliin, herra, niin olemme me miehet kaikki
tuhmia kuin pässit ja naiset taas ainoastaan kauppioita.
"Minä olisin ehkä jo silloin voinut omata hänet. Vasta myöhemmin minä
tuhmuuteni käsitin. Mutta sitä en tehnyt, sillä enhän kaivannut hänen
ruumistansa, vaan hänen rakkauttansa, ainoastaan hänen rakkauttansa.
Näyttelin siis ihanteellista rakastajaa, vaikka olisin voinut paremmin
aikani käyttää.
"Kyllästyttyänsä tunnustuksiini, nousi hän ylös. Me palasimme
Saint-Cloudiin ja minä erosin hänestä vasta Pariisissa. Palausmatkalla
näytti hän niin murheelliselta, että olin pakotettu kysymään, mikä
häntä vaivasi.
"'Ajattelen vain, ettei tällaisia sunnuntaipäiviä ole monta ollut
elämässäni', sanoi hän.
"Sydämeni tykytti niin ankarasti, että se oli pakahtua.
"Seuraavana sunnuntaina näin hänet toistamiseen, sitä seuraavana
jälleen ja niin yhä eteenpäin kaikkina sunnuntaipäivinä. Milloin
saatoin häntä sinne, milloin tänne suurkaupungin kauniimpiin
ympäristöihin, missä lemmen kuhertelu parhaiten menestyy.
"Tuo pikku veitikka alkoi nyt vuorostansa näytellä rakastunutta.
"Vihdoin menetin viimeisenkin järjenkipinän ja kolme kuukautta
myöhemmin menin naimisiin hänen kanssansa.
"Ja mitä muuta voi yksinäinen virkamies, ilman perhetuttavuuksia ja
neuvonantajia, tehdä? Siinä joutuu haaveksimaan, että tuollainen pikku
vaimo voisi tehdä elämänne niin suloiseksi! Ja niin joutuu hänen
kanssansa naimisiin.
"Mutta kun te kerran olette avioliitossa, niin silloin saatte kuulla
haukkumasanoja aamusta iltaan: hän ei ymmärrä, hän ei osaa mitään
j.n.e., vain suutansa hän lakkaamatta osaa soittaa, hoilottaa
säkkipilli-laulua (tuota kauheaa renkutusta!) hän osaa ja riidellä
holhomiehen kanssa hän taitaa. Portinvartijan vaimolle pitää hänen
saada selittää talous-asiansa, naapurimme piioille ehtii hän juoruta
aviollisesta elämästänsä, kaikille kauppiaille kertoo hän juttuja
aviomiehestänsä ja aina on hänen päänsä täynnä tuhmia tarinoita, epaton
uskonkappaleita, niin naurettavan joutavia mielipiteitä ja niin hassuja
ennakkoluuloja, että minun poloisen täytyy itkeä aina, kun vain hänestä
tulee puhe."
Hieman hengästyneenä ja liikutettuna hän vaikeni. Säälien katselin
tuota yksinkertaista ja hullunkurista poloista ja aioin juuri sanoa
hänelle jotakin, kun höyryalus samassa seisahtui.
Olimme saapuneet Saint-Cloudiin.
Nuori tyttö, jonka vuoksi sydämeni oli tuonoin alkanut sykkiä niin
ankarasti, nousi istualtansa aikoen nähtävästi mennä maihin. Hän astui
aivan ohitseni heittäen samassa minulle nopean syrjäsilmäyksen ja
hymyillen viehättävintä hymyänsä. Sitten hypähti hän rantalaiturille.
Yritin sittenkin lähteä hänen jälkeensä, mutta outo kertoilija pidätti
minua takin hihasta. Hitaasti riuhtaisin itseni irti, mutta hänpä sai
samassa liepeestäni kiinni ja veti minun taapäin huudahtaen:
"Ette saa mennä, ette saa mennä, ette saa mennä!"
Tämä kovaääninen huudahdus sai kaikki lähellä seisovat matkailijat
kääntymään meihin päin. Ihmiset alkoivat nauraa tälle kohtaukselle enkä
minä enää oikein rohjennut uhmata heidän pilkkanauruansa ja
"skandaalia", vaikka mieleni olikin vimmastunut tuota tungettelevaa
neuvonantajaa kohtaan.
Niin loittoni höyryalus jälleen laiturista.
Pikku sulottareni jäi toistaiseksi seisomaan laiturille seuraten
pettynein toivein laivan poistumista.
Mutta outo valloittajani hykersi käsiänsä kuiskaten korvaani:
"Tässä taisin minä tehdä teille karvaan palveluksen!"
NUORANPÄTKÄ.
Kaikki Godervilleen vievät tiet olivat täynnä maalaiskansaa, miehiä ja
naisia, jotka pyrkivät kauppalaan päin. Siellä oli näet markkinapäivä.
Miehet astuivat hitain, laahustavin askelelin, kumartuen eteenpäin joka
kerran kun muuttelivat pitkiä, lenkoja sääriänsä, joita kova työ, auran
kurjen ylitse kumartuva, olkapäät vinoon vääristävä asento, polvia
haristava viikatteen käyttö ja kaikki maanviljelijän raskaat ja ikävät
askareet olivat muodostaneet. Kaikilla oli yllä siniset, kankeat
puserot, jotka loistivat kiilloitettua tärkkelystä kuin olisivat ne
olleet vernissatut; kaulalta ja hihansuista olivat ne valkeilla
ompeluksilla koristettuja ja pullottivat teräväluisen vartalon yllä
kuin mitkäkin korkeuteen lasketut ilmapallot, joiden sisästä pää, kädet
ja sääret pistivät lystikkäinä esille.
Muutamat vetivät nuorajutkolla lehmiä tai vasikoita. Takana kävi akka
rapsien elukkaa lanteille lehtevällä oksalla, hoputtaaksensa mullikan
hidasta kulkua. Toiset toivat käsivarrella suuria koreja, joista näkyi
eläväin kanain päitä taikka ankkain nokkia. Naisten käynti oli
ylimalkaan nopeampi ja lyhempi askeliltansa. Jäykän ja usein
kuivettuneen ruumiinsa suojana oli heillä tiukalle vedetty saali, joka
nuppineulalla oli kiinnitetty matalain rintojen yli; päähineenä oli
tiukasti päälaelle kiertyvä, valkea side ja sen yllä kansallinen myssy.
Tuossa mennä kolisivat ohi pienen, virkun maalaishevosen vetämät,
nelipyöräiset, keveät ajopelit, joissa pari miehenpuolta istui
varsinaisella istuimella rinnakkain, kun vaunujen pohjalla taas
kyykötti naishenkilö koettaen pitää laidoista kiinni, etteivät kamalat
sysäykset niin ankarilta tuntuisi.
Godervillen torilla oli hirmuinen ahdinko: ihmisiä ja eläimiä yhtenä
sekamelskana. Yli kaiken häilyivät sonnien sarvet, äveriöiden
talonisäntien korkeat hatut ja naisten hiustöntyrät. Kimeät ja vinkuvat
huudot ja äänekkäät puheet sulivat yhdeksi lakkaamattomaksi hälinäksi,
joita jonkun hauskimmillaan olevan markkinavieraan voimakkaat,
vallattomat ilonhuudot ja lehmäin mölinä toisinaan häiritsi.
Muuten haisi koko tori tallilta, maidolta, lannalta, heinältä ja
hieltä, josta kaikesta syntyi karvas, inhottava ihmisten ja eläinten
yhteinen katku, jonka maalaiset useimmiten tuovat mukanansa.
Ukko Hauchecorne Bréautén pitäjästä oli juuri saapunut kauppalaan ja
taivalsi rauhallisesti torille, kun hänen silmiinsä sattui maassa
makaava nuoranpätkä. Ollen säästäväinen mies kuin ainakin
tosinormandialainen, ajatteli hän, ettei mitään hyödyllistä tavaraa saa
jättää maahan mätänemään, jonka vuoksi hän kumartui ottamaan sitä,
jäsensärkynsä vuoksi hieman vaivalloisesti. Hän otti siis ylös
nuoranpätkän maasta ja aikoi huolellisesti kääriä sen kokoon, kun hän
samassa näki satulaseppä Malandainin, joka seisoi työpajansa ovella
tarkastellen häntä. Ennen vanhaan oli heillä ollut jupakka päitsistä;
ja kun molemmat olivat pitkävihaisia, ei heidän välinsä vieläkään aivan
selvä ollut. Ukko Hauchecorne häpesi hieman, että hänen tuonoinen
riitapuolensa oli nähnyt hänen nostavan loasta tuon nuoranpätkän. Sen
vuoksi kiiruhti hän pistämään sen ensin puseronsa alle ja sitten
housujensa taskuun, ollen yhä etsivinänsä maasta jotakin, mitä hän
tietysti ei löytänyt; sitten jatkoi hän matkaansa torille päin
etukumarassa ja jäsenkolotuksen ruumista kouristellessa.
Pian katosi hän hitaasti liikuskelevaan ja meluavaan väkijoukkoon, joka
hääräsi edestakaisin lukemattomissa kauppahommissa. Talonpojat
katselivat ja tunnustelivat elukoita, poistuivat, palasivat takaisin ja
seisoskelivat neuvottomina ja empivinä peljäten alinomaa tulevansa
petetyiksi, jonka vuoksi eivät uskaltaneet tehdä päätöstänsä
kaupanteossa. Epäillen tarkkasivat he myyjän katsetta ja koettivat
kaikella mahdollisella tavalla päästä selville hänen viekkaudestansa ja
elukan virheistä.
Naiset seisoivat suurten koriensa takana, joista he olivat nostelleet
esille myytäväksi aiotun siipikarjansa; sidotuin jaloin, säihkyvin
silmin ja tulipunaisin heltoin pyristelivät ne maassa, heidän
vieressänsä.