vikkelät kalat veden välkkyvässä kalvossa, tehden pieniä hyppyjä
tavoitellessansa pinnalla hyriseviä hyttysiä. Hän unhotti itkunsa ja
alkoi tarkata näitä, sillä kalojen käytös huvitti häntä suuresti. Mutta
niinkuin ankarat ja äkilliset tuulen puuskat myrskyaikoina toisinaan
syöksähtävät esille ryskäen puissa ja hälveten sitten taivaan rannalle,
niin tunkeusi Simoninkin rinnasta taas uudelleen katkeran kivun kanssa
ajatus, että "hänpä hukuttautuu, koska hänellä ei ole isää."
Muuten oli nyt sangen helteinen ja kaunis sää. Lämmin päivä paistaa
hellitti ruohikolle. Vesi päilyi tyvennä kuin kuvastin. Toisinaan tunsi
Simon itsensä varsin onnelliseksi, sillä itku oli helpoittanut hänen
mieltänsä; ja silloin sai hän suuren halun istua tuohon ruohikolle ja
nukkua päivän helteeseen.
Pieni vihreä sammakko hyppi hänen jalkojensa juuressa. Hän yritti
tarttua siihen kädellänsä. Mutta se pääsi pakoon. Simon juoksi sen
perässä ja koetti turhaan pari kolme kertaa tavoittaa sitä. Vihdoinkin
sai hän sen takasääristä kiinni ja alkoi nauraa katsellessansa kuinka
se ponnisteli päästäksensä vapauteen. Se veti itsensä ensin kokoon
takajaloillensa ja viskaisi ne sitten äkkiä suoriksi kuin pienat ja
käytteli etujalkojansa ilmassa kuin ihminen käsiänsä, mulkoillen
kaikkialle kultarantuisilla, pyöristyneillä silmillänsä. Simon viskasi
sen pois.
Sitten mietti hän kotiansa ja äitiänsä, kunnes ankara suru hänet taas
valtasi ja hän ratkesi uudelleen itkemään. Kylmät väristykset
puistattivat hänen pieniä jäseniänsä. Hän laskeusi polvillensa ja alkoi
rukoilla niinkuin hänen oli tapana tehdä ennen maatapanoa. Mutta hän ei
ehtinyt rukouksensa loppuun, ennen kuin voimakkaat, pakolliset
nyyhkytykset valtasivat hänet kokonaan. Hän ei voinut enää ajatella
mitään eikä nähnyt mitään ympärillänsä, sillä itku oli hänen mielensä
niin kerrassansa valloittanut.
Äkkiä tunsi hän raskaan käden olkapäällänsä ja karkea ääni hänen
vieressänsä kuului kysyvän:
"Mikäs pikkumiestä niin kovin itkettää?"
Simon kääntyi päin kysyjään. Hän näki pitkän työmiehen, jolla oli parta
ja su'itut, mustat hiukset, katselevan häntä hyväntahtoisesti.
Kyyneleet silmissä ja itku kurkussa vastasi hän:
"Niin kun ne pieksivät minua..."
"Pieksivät! Ketkä ja miksi he sinua pieksivät, lapsukainen?"
"Pojat ... koulussa ... siksi, että ... siksi, että ... minulla ei ole
isää."
"Mitä hulluja!" sanoi mies hymyillen, "onhan jokaisella isänsä."
"Mutta ... mutta ... minullapa ei ole", änkytti Simon vaivaloisesti
surun murtamien nyyhkytysten välillä.
Työmies kävi vakavammaksi. Hän tunsi samassa nallikan neitsyt
Blanchetten pojaksi ja oli jo ehtinyt kuulla tämän elämäntarinan,
vaikka olikin vasta paikkakunnalle muuttanut.
"Elä ole milläsikään, poikaseni", sanoi mies, "vaan tule nyt kanssani
äitisi luo. Toimitetaan sinulle ... isä."
Yhdessä lähtivät he sitten kävelemään. Mies talutti pikku Simonia ja
hymyili itseksensä, sillä oikeastaan ei hänellä ollut mitään sitä
vastaan, että tutustuisi tuohon neitsyt Blanchetteen, jota oli kehuttu
seudun kauneimmaksi tytöksi. Ehkä kyti hänen aivojensa syvimmässä
sopessa sellainenkin ajatus, että kerran langennut tyttö voi langeta
toisenkin kerran.
Vähitellen tulivat he pienen, valkoisen ja sangen siistin talon eli
mökin ovelle.
"Tässä me asumme", sanoi Simon huutaen akkunaan: "äiti!"
Ovelle ilmestyi nuori nainen, jonka edessä mies lakkasi hymyilemästä,
käsittäen heti, ett'ei ollut leikkimistä tuon pitkän, kalvakan ja
vakavan tytön kanssa, joka seisoi ovellansa ikäänkuin kieltääksensä
häneltä pääsyn tähän taloon, missä häntä jo kerran oli petetty. Hieman
arastuneena otti hän lakin päästänsä ja sopersi:
"Kas tässä, rouva, tuon minä teille poikanne takaisin! Hän oli eksynyt
tuonne joen rannalle."
Simon hypähti äitinsä kaulaan ja sanoi itkien:
"En minä eksynyt, äiti, vaan aioin hukuttautua, kun pojat pieksivät
minua ... koulupihalla ... ne pieksivät ... sen vuoksi vain, ett'ei ...
ett'ei minulla ole isää!"
Polttava puna nousi äkkiä naisen poskille. Tuntien ahdistuksen aina
sydämessänsä asti syleili hän lujasti lastansa samalla kuin kyyneleet
herahtivat hänen silmiinsä. Mies seisoi siinä tietämättä, kuinka
pujahtaisi tiehensä.
Vapaaksi päästyänsä juoksi poikanen häntä vastaan kysyen:
"Ettekö te tahtoisi ruveta isäkseni!"
Kysymystä seurasi täydellinen hiljaisuus. Äänetönnä seisoi Blanchette
häpeissään seinää vastaan nojautuneena ja molemmat kädet sydämellänsä.
Huomattuansa, ettei kukaan vastannut hänen kysymykseensä, sanoi Simon:
"Ellette te tahdo ruveta isäkseni, menen minä uudelleen joelle ja
hukuttaudun."
Työmies otti asian leikin kannalta ja vastasi nauraen:
"Tietysti tahdon minä olla isäsi!"
"Mikäs sinun nimesi on?" kysyi Simon, "se täytyy minun tietää
voidakseni sanoa pojille, mikä isäni nimi on?"
"Filip", vastasi mies.
Simon vaikeni hetkeksi ikäänkuin olisi hän tahtonut painaa tämän
tarkasti mieleensä. Sitten ojensi hän kätensä uutta isäänsä kohti ja
sanoi:
"No, Filip, sinä olet siis isäni, sinä."
Nostaen poikasen syliinsä suuteli mies tätä poskille ja poistui sitten
nopeasti ja pitkin askelin tiehensä.
Kun Simon seuraavana päivänä tuli kouluun, kaikui häntä vastaan poikain
ivallinen nauru. Ja kun tuo suuri poika viimeisen tunnin päätyttyä taas
näytti aikovan aloittaa eilisen pelin, viskasi Simon hänelle nämä sanat
vastaan ikäänkuin olisi hän tuota poikaa kivellä heittänyt:
"Filip minun isäni nimi on!"
Kaikki pojat rähähtivät iloiseen nauruun: "Filip kuka? Filip mikä? Kuka
Filip se on?... Ja mistä sinä tuon Filipin nyt olet kaapannut?"
Simon ei vastannut mitään. Uskossansa järkähtämättömänä seisoi hän
uhkaavin silmin ja valmiina kärsimään selkäsaunankin, sillä paeta hän
ei aikonut.
Onneksi sekautui koulumestari asiaan ja Simon sai mennä kaikessa
rauhassa kotiin äitinsä luo.
Kolmen seuraavan kuukauden kuluessa kulki Filip usein Blanchetten
asunnon ohitse. Joskus rohkaisi hän itsensä ja vaihtoi muutamia sanoja
hänen kanssaan nähdessänsä hänen istuvan ompelemassa avonaisen akkunan
ääressä. Blanchette vastasi kohteliaasti, vaikka hän aina pysyikin
vakavan näköisenä eikä koskaan antautunut pilapuheisiin. Sisälle
luoksensa ei hän Filipiä myöskään kutsunut. Ollen hieman itserakas
niinkuin useimmat miehet ovat kuvitteli hän kuitenkin, että Blanchetten
poskilla toisinaan hänen kanssansa puhellessa oli tavallista eloisampi
väri.
Mutta tahrattua mainetta ei ole niinkään helppo kohottaa entisellensä.
Se pysyi sittenkin siksi hauraana, että kyläläiset, tästä Blanchetten
kylmyydestä huolimatta, alkoivat juoruta heistä.
Simon puolestansa oli sangen ihastunut uuteen isäänsä, jonka kanssa hän
käyskenteli kylän raitilla joka ilta sen jälkeen, kuin Filip oli työnsä
lopettanut. Koulunkäyntiänsä jatkoi poikanen säännöllisesti. Mutta
poikain pistosanoihin ei hän enää viitsinyt vastata, vaan kulki
tietänsä eteenpäin itsetietoisen arvokkaana.
Eräänä päivänä virkkoi sama poika, joka tuonoin oli ensiksi käynyt
hänen kimppuunsa:
"Sinä valehtelit silloin, sinä... Eihän sinulla olekaan isää, jonka
nimi on Filip."
"Onpahan", väitti Simon tiukasti.
Poika hykersi käsiänsä sanoen:
"Vai niin! Mutta jos sinulla kerran isä olisi niin olisi hän tietysti
äitisi kanssa naimisissa ... vai mitä?"
Tämä muistutus tuntui Simonistakin sattuvan oikealta, mutta siitä
huolimatta väitti hän:
"Isäni hän kuitenkin on!"
"Se on mahdollista", myönsi toinen ivallisesti, "mutta oikealla tavalla
hän ei isäsi ole."
Blanchetten poika loi katseensa alas ja asteli varsin miettiväisenä
ukko Loizonin pajaan, missä Filip työskenteli.
Paja oli kuin haudattu suurten puiden alle. Sisällä oli kovin hämärä.
Mutta räiskyvän ahjon punainen loimo heitti leveän heijastuksensa
huoneeseen ja valaisi viittä seppää, jotka käsivarret paljaina
hoitelivat jykeviä moukarivasaroitansa. Seisoessansa tuossa räiskyvän
tulen valossa, silmät naulittuna valkealta hohtavaan rautaan, jota he
miehissä takoivat, näyttivät he viideltä vuoripeikolta. Raskaina
nousivat ja laskeutuivat heidän ajatuksensa moukarein kanssa.
Simon tuli kenenkään huomaamatta sisään ja nykäsi ystäväänsä Filipiä
hihasta. Mies kääntyi päin. Kaikki keskeyttivät työnsä ja katselivat
uteliaasti, mitä tässä oli tekeillä. Tavattoman hiljaisuuden keskeltä
koroitti Simon vähäisen äänensä:
"Kuule, Filip", sanoi hän, "Michauden poika väitti äsken, ett'et sinä
ole minun isäni oikealla tavalla."
"Kuinka niin?" kysyi Filip.
Aivan vilpittömästi vastasi lapsi:
"Kun sinä et ole naimisissa äitini kanssa."
Ketään ei naurattanut. Filip seisoi nojaten otsaansa karkeita käsiänsä
vastaan, jotka kouristuivat alasimella olevan moukarin varteen. Filip
näytti miettivän. Toverit katselivat häntä ja Simon vartoi ahdistuneena
peukaloisena näiden jättiläisten keskellä. Vihdoin sanoi eräs sepistä
tulkiten nähtävästi toistenkin kumppaliensa ajatuksen:
"Blanchette on kaikissa tapauksissa hyvä ja kelpo tyttö, ja vaikka
häntä onkin kohdannut onnettomuus, on hän luotettava ja säädyllinen
ihminen. Kelpo mies saisi hänestä kunnon vaimon."
"Se on totta, se!" myönsivät toisetkin.
"Ja onko se edes tytön vikakaan, että hän lankesi? Mies oli luvannut
naida hänet ja tunnenpa monta naista tässäkin kylässä, jotka käyvät
kunniallisista tytöistä, vaikka ovat langenneet samalla lailla kuin
Blanchettekin."
"Se on kyllä totta, se!" toistivat miehet kuorossa.
"Jumala yksin tietää, mitä tuo tyttö poloinen on saanut kärsiä ...
voidaksensa ilman toisten apua kasvattaa poikansa ... ja kuinka paljo
hän on itkenyt yksinäisyydessänsä! Eikä häntä näy ulkona missään
muualla kuin kirkossa, vai mitä?"
"Se on varsin totta, sekin!" vakuuttivat toiset.
Sitten seurasi vaitiolo, jota ainoastaan palkeiden puhkaileminen
häiritsi. Sitten kääntyi Filip äkkiä poikaseen päin sanoen:
"Mene sanomaan äidillesi, että minä haluan puhutella häntä tänä
iltana", sanoi hän saattaen Simonin ulos pajasta.
Sen jälkeen palasi hän takaisin työhönsä ja nuo viisi moukaria alkoivat
äkkiä jälleen putoilla alasinta vastaan. Voimakkaina, iloisina ja
tyytyväisinä takoivat he näin rautaa iltaan asti. Mutta niinkuin
tuomiokirkon iso kello juhlapäivinä kuuluu yli toisten pienempien, niin
putoili seppä Filipin ankara moukarivasara alinomaa alasimelle
huumaavalla paukkeella, joka kuului yli toisten vasarain kalskeen.
Loistavin silmin paukutti hän hartaasti seisoen ahjosta lentelevien
säkenien keskessä kuin mikäkin vuoren jättiläinen.
Taivas välkkyi jo täynnänsä tuikkivia tähtösiä, kun seppä Filip
kolkutti Blanchetten ovelle. Hän oli pukenut yllensä puhtaan paidan ja
pyhä-puseron ja sukinut partansa siistiksi. Blanchette ilmestyi oven
kynnykselle ja sanoi vähän arasti:
"Teitte pahasti, hra Filip, kun tulette näin myöhään tervehtimään
yksinäistä naista!"
Seppä aikoi vastata, sopersi jotakin anteeksi pyynnön tapaista ja jäi
hämillänsä seisomaan hänen eteensä.
"Ymmärrättehän", jatkoi Blanchette, "ett'en halua enää antaa aihetta
uusiin juoruihin."
Silloin sanoi seppä äkkiä:
"Mitä me niistä, jos te vain suostutte vaimokseni!"
Vastausta hän ei saanut, mutta pimeässä kamarissa oli hän kuulevinansa
jonkun vaipuvan lattialle. Hän riensi sisään ja Simon, joka jo nukkui
sängyssänsä, kuuli heidän suutelevan ja äitinsä aivan hiljaa kuiskaavan
jotakin. Pian sen jälkeen tarttui pari voimakasta kättä Simoniin ja
jylisevällä äänellä sanoi seppä Filip pitäen häntä ilmassa ojennettujen
käsivarsiensa varassa:
"Ja sano sinä tovereillesi koulussa, että isäsi on seppä Filip Remy,
joka antaa heille ympäri korvia, jos he vielä uskaltavat ahdistaa
sinua."
Kun kouluhuone seuraavana päivänä oli täpöisen täynnä ja tunti pian oli
alettava, nousi pikku Simon kalpeana ja värisevin huulin seisoallensa
ja huusi selvällä äänellä:
"Isäni on seppä Filip Remy ja hän on luvannut antaa ympäri korvia
kaikille, jotka uskaltavat tehdä pahaa minulle."
Poikia ei enää naurattanut niinkuin ennen, sillä kaikki tunsivat he
seppä Filip Remyn ja tiesivät, että sellaisesta isästä olisi kuka
tahansa heistä ylpeillyt.
KAKSI YSTÄVÄÄ.
Pariisi oli piiritetty, suljettu ja kuristuksissansa. Varpusia ei monta
näkynyt katoilla ja katuojat olivat autioina. Ihmiset söivät mitä
tahansa.
Eräänä selkeänä tammikuun aamuna surumielin kävellessänsä
ulkobulevardilla, vatsa tyhjänä ja kädet univormuhousujen taskussa,
pysähtyi hra Morissot, oikealta ammatiltansa kelloseppä, vaikka
tilapäisesti tohvelimestarina toimiva, erään ystävänsä ja
kanssa-veljensä talon edustalle.
Ennen sotaa oli Morissotin tapana lähteä ulos kaupungista joka
sunnuntai jo varhain aamulla, pitkä bamburuoko kädessä ja rautainen
laatikko seljässä. Hän nousi junaan, joka kulki Argenteuilin
ohi, pysähtyi Colombesissa ja kävi jalkaisin siitä Maronten
niemisaarekkeelle. Tuskin oli hän saapunut unelmiensa määräpaikalle,
kun hän ryhtyi onkimaan ja onki uskollisesti pimeään iltaan saakka.
Aina tapasi hän siellä pienen, turpean ja hyväntahtoisen
rihkamakauppiaan Notre-Dame-de-Lorette-kadun varrelta, hra Sauvagen,
joka oli intohimoinen onkija hänkin. Puolen päivää istuivat he usein
vierekkäin joen rannalla onkivapa kädessä ja jalat roikkuen hieman
yläpuolella veden kalvoa. Vähitellen oli heistä tullut hyvät ystävät.
Joskus voivat he istua siinä puolen päivää sanomatta mitään
toisillensa. Toisinaan he taas juttelivat. Mutta he ymmärsivät toisensa
ihmeellisen hyvin tarvitsematta vaihtaa sanaakaan keskenänsä, sillä
tavoiltansa ja tunteiltansa olivat he samanlaisia kumpikin.
Keväisin noin klo 10 aamulla, kun päivä nuortuneena heitti kultaisen
kehränsä joen tyvenelle pinnalle ja hauskasti kuumensi molempien
intohimoisten onkijain selkiä, sanoi hra Morissot joskus naapurillensa:
"Mikä suloinen kevätaamu!"
"Kauniimpaa voi tuskin nähdä", vastasi hra Sauvage.
Ja se riitti heille ymmärtääksensä toisensa ja arvostaaksensa
toisiansa.
Syksyilloin taas kun mailleen painuva aurinko punasi taivaan, heitti
veden kalvolle tulipunaisten pilvien heijastuksia, purppuroi koko joen,
sytytti leimuun taivaanrannan ja kultasi ruskettuneet puut, jotka jo
värisivät talven vilusta, sanoi hra Sauvage katsahtaen hymysuin hra
Morissotiin päin:
"Mikä ihana näky!"
Siirtämättä silmiänsä veden pinnalla uivasta ongen kohosta sanoi
Morissot ihmetellen:
"Niin, onhan se toista kuin bulevardi vai mitä?"
Hra Morissot oli, kuten sanottu, pysähtynyt kauppias Sauvagen talon
edustalle. Samassa sattui tämä tulemaan ulos katukäytävälle. Ja niin
pian kuin ystävät toisensa huomasivat, puristivat he lujasti toistensa
käsiä vallan liikutettuina siitä, että heidän nyt täytyi yhtyä niin
perin toisenlaisissa olosuhteissa. Huokaisten mutisi hra Sauvage: "Voi,
millaisessa käännekohdassa elämmekään!"
Kovin synkkänä huo'ahti hra Morissot vastaukseksi:
"Ja millaiset ilmat! Onhan tänään vasta ensimäinen kaunis päivä, mitä
meillä koko vuonna on ollut!"
Taivas heloitti todellakin sinerväisenä ja kirkkaan valoisana.
He lähtivät mietteissään ja synkeinä astumaan rinnakkain.
"Ja onkiretkemme! Mitä kauniita muistoja, häh?" arveli Morissot.
"Niin, milloinkas me jälleen lähdemme onkiretkelle?" kysyi Sauvage.
Ystävykset poikkesivat pieneen kahvilaan juomaan yhdessä lasin
absinttia. Sen tehtyänsä lähtivät he jälleen katuja mittelemään.
Äkkiä pysähtyi hra Morissot kysyen:
"Mitäs jos ottaisimme toiselle jalalle, häh?"
"Olkoon menneeksi!" myönteli hra Sauvage.
Ja niin poikkesivat he toiseen viinikellariin.
Jälleen kadulle tultuansa olivat he jo sangen sekavia kuten nälkäiset
ihmiset ainakin, joilla vatsassansa on ainoastaan alkoholia. Ilma oli
lauha. Lempeä tuulahdus hyväili heidän kasvojansa.
Hra Sauvage, jonka leuto sää ja alkoholi oli saanut pieneen hiprakkaan,
seisahtui sanoen äkkiä:
"Mitäs, jos menisimme sinne sittenkin?"
"Minne?"
"Ka ongelle tietysti."
"Niin, mutta mihin?"
"Samalle saarekkeelle kuin ennenkin. Ranskalaiset etuvartijat
majailevat Colombesin luona. Ja tunnenhan minä eversti Dumoulinin.
Hänen avullansa pääsemme perille ilman vaikeuksia."
Morissot värisi mielihalusta.
"Se on sovittu. Menkäämme!"
Ja sitten he erosivat pistäytyäksensä kumpikin noutamassa onkivehkeet
kotoansa.
Tuntia myöhemmin astuivat he rinnakkain suurta valtatietä. Pian
saapuivat he huvilaan, jossa tätä nykyä asui eversti Dumoulin. Tämä
naurahti heidän pyynnöllensä ja antoi suostumuksensa heidän
mielitekoonsa. Ystävykset läksivät jatkamaan matkaa niin pian kuin
olivat saaneet everstiltä lupapiletin.
Eikä aikaakaan, niin sivuuttivat he ranskalaiset etuvartijaosastot,
kulkivat läpi autioksi jääneen Colombesin etukaupungin ja joutuivat
niiden pienten viinitarhojen laiteille, jotka ulottuvat Seinejoen
rantaan saakka.
Kello oli noin 11 päivällä.
Vastapäätä oleva Argenteuilin kylä näytti vallan kuolleelta. Orgemoutin
ja Sannoisin kukkulat näkyivät yli koko seudun. Nanterseen asti
ulottuva laaja tasanko oli tyhjä ja autio alastomine kirsikkapuinensa
ja vaaleanpunaisine multapenkereinensä.
Viitaten sormellansa kukkuloita kohti sanoi hra Sauvage:
"Tuolla ylhäällä ovat preussilaiset!"
Ystävykset valtasi omituinen levottomuus keskellä tätä autiota seutua.
Preussilaiset! Tosin eivät he olleet vielä nähneet yhtään
preussilaista, mutta monta kuukautta olivat he jo tunteneet näiden
näkymättöminä ja kaikkivaltaisina ympäröineen koko Pariisin ryöstäen,
tappaen, näännyttäen ja hävittäen Ranskanmaata. Jonkunlainen
taikauskoinen pelko yhtyi nyt siihen vihaan, jota nämä kunnon porvarit
olivat tunteneet tuota outoa ja voitollista kansakuntaa kohtaan.
"Kuulkaas, ystäväni! Entäpä jos he tavoittaisivat meidät?" soperteli
Morissot pelonalaisena.
Kaikesta huolimatta vastasi hra Sauvage tuhmalla, pariisilaisella
humorillansa:
"Tarjotaan heille siinä tapauksessa pari paistettua kalaa!"
Kaikkialla vallitseva hiljaisuus pelotti heitä kuitenkin niin, että he
empivät uskaltaako tuonne autiolle kentälle vaiko ei.
Vihdoin sanoi Sauvage päättävästi:
"No, ystäväni, eteenpäin, mutta varovasti!"
Kumppanukset laskeutuivat sitten lähimmäiselle viinikentälle ja
ryömivät kumarruksissa eteenpäin milloin piileksien pensastojen taakse,
milloin tähystäen ympärillensä katse levottomana, milloin kuunnellen
korvat pörhössä.
Vähäinen kaistale alastonta maata oli heidän vielä kuljettava,
ennenkuin pääsivät Seinen rannalle. Tämän matkan samosivat he
juoksujalassa ja kyyristyivät äkkijyrkälle joen kaltaalle tultuansa
kuivan rantaruovoston peittoon.
Morissot painoi poskensa maahan kuunnellaksensa kuuluiko mitään
askelia. Kaikki oli hiljaista. He olivat siis yksin, vallan yksin.
Nyt tunsivat he itsensä varmemmiksi ja valmistausivat onkimaan.
Heitä vastapäätä oleva, autio Maranten saari peitti heidät sen
puolisella kukkulalla mahdollisesti vaanivilta vihollisilta. Saaren
pieni ravintola oli suljettu ja näytti olleen autio jo vuosikausia.
Hra Sauvage veti joesta ensimäisen kalan. Pian sai Morissot toisen ja
tuon tuostakin nostivat he onkivapansa, jonka siiman nenässä hopealta
hohtava pikkukala pyristeli päivän paisteessa. Tämähän oli ihan
ihmeellisen onnistunut onkiretki, arvelivat kumppanukset.
Saadut kalat pistivät he varovasti sangen tiheäsilmuksisesta
verkkokankaasta tehtyyn pussiin, joka heillä oli liossa jalkojensa
juuressa. Suloinen ilon tunne valtasi heidät molemmat, tuollainen
hiljainen ilo, joka syntyy kauvan kaihotun ja rakkaan mieliteon
tyydyttämisestä.
Aurinko lämmitti heidän olkapäitänsä niin suloisesti, ett'eivät he enää
viitsineet ajatella paljo mitään. Eivätkä he kuunnelleet mitään.
Eivätkä välittäneet mitään muusta maailmasta. He onkivat.
Mutta äkkiä kuului kumea jyräys ikäänkuin olisi se tullut maan alta.
Maa heidän allansa tärähti. Se oli kanuunan jyrisevä laukaus.
Morissot käänsi päänsä ja huomasi kaukana vasemmalla kohoavan suuren
vuoren, Mont-Valerienin, lumipeitteisen kukkulan yllä väikkyvän
harmajan savupilven.
Pian pelmahti toinen savupilvi linnoitusvallituksen harjalta ... ja
sitten kuului uusi jyräys. Tätä seurasi kolmas ja neljäs, ja alinomaa
syöksi vuoren kukkula sitten kuolettavia henkäyksiänsä, puhalsi ulos
valkoisia usmapilviä, jotka verkallensa nousivat kolealle taivaalle
jäädäkseen väikkymään laajenevana pilvenä kukkulan ylitse.
"Nyt ne siis taas alkoivat", sanoi hra Sauvage olkapäitänsä kohauttaen.
Morissot, joka ahdistunein mielin tarkkasi onkikorkkinsa pulpahduksia,
tunsi äkkiä rauhallisen kansalaisen suuttumusta noita hulluja kohtaan,
jotka kävivät sotaa ja häiritsivät levollisia onkimiehiä.
"Ihmisten täytyy olla aivan typertyneitä menettääksensä tuolla tavoin
henkensä!" napisi hän.
"Eläimiäkin typerämpiä!" myönteli Sauvage.
Morissot, joka juuri vetäisi joesta kauniin salkin, ilmaisi kantansa
selittäen:
"Ja niin kauvan kuin hallitukset jatkuvat, tulee tuo peli myöskin
jatkumaan!"
"Niin kyllä", sanoi Sauvage, "tasavalta ei olisi julistanut sotaa..."
"Kuninkaiden aikana on aina ulkonaisia sotia, tasavallassa taas
sisällisiä."
Ja rauhallisina keskustelivat he taas edelleen selvitellen suuria,
valtiollisia kysymyksiä lauhkeiden ja yksinkertaisten ihmisten
terveellä älyllä. Yhtä mieltä olivat he myöskin siitä, että
tosivapautta ei koskaan löydy. Sillä välin jylisi Mont-Valerienin vuori
alinomaa, hävittäen kuulillansa rauhallisten ranskalaisten asuntoja,
musertaen ihmisiä, ruhjoen elukoita, tehden lopun tuhansista unelmista,
tuhansista kaivatuista ilon- ja toivotuista onnenhetkistä ja saattaen
impien, vaimojen ja äitien sydämet loppumattomien kärsimysten
valtaan ... sekä täällä että muualla ympäri maata.
"Se on elämää!" huokasi Sauvage.
"Sanokaa mieluummin: kuolemaa!" nauroi Morissot.
Mutta samassa vavahtivat he säikähtyneinä, sillä he kuulivat takanansa
lähestyviä askelia. Käännyttyänsä rantatöyräälle päin he näkivät
melkein olkainsa takana seisovan neljä suurta, parrakasta ja aseellista
miestä -- kaikki univormussa, tasalakit päässä ja pyssyt tähdättyinä
heitä kohti.
Onkivavat putosivat kumppanusten käsistä ja alkoivat lipua virran
mukana.
Muutamia sekunteja myöhemmin olivat he vankeina ja sidottuina. Ja
sitten saattoivat preussilaiset sotilaat heidät veneelle ja kuljettivat
heidät vastapäätä olevalle Maranten saarelle. Nyt vasta huomasivat he,
ettei saari ollutkaan autio, sillä vallan hyljätyltä näyttäneen
ravintolan takana istui parikymmentä saksalaista sotamiestä.
Eräs karvainen jättiläinen, joka istui kahareisin tuolilla poltellen
suurta porsliinikoppaista piippua, kysyi heiltä erittäin sujuvalla
ranskankielellä:
"No, hyvät herrat, kuinka onkiretkenne onnistui?"
Sotilaat laskivat upseerin eteen kaloja täynnä olevan verkkopussin,
jonka eräs heistä oli ottanut mukaan.
"Kas, kas! Ei ilmeisesti ole hullummin onnistunut. Mutta kysymys ei
oikeastaan ole siitä. Kuulkaa nyt rauhallisesti minua elkääkä hätäilkö!
Minä näen teissä kaksi vihollisen lähettämää vakoilijaa, jotka olen
ottanut vangiksi ja ai'on ammuttaa kuoliaiksi. Te olette nimittäin
käyttäneet onkimista ainoastaan tekosyynä voidaksenne paremmin
suorittaa vakoiluaikeenne. Te olette joutuneet minun käsiini. Sen
pahempi teille. Sellaista on sota.
"Mutta kun te olette voineet päästä ranskalaisten etuvartijain ohitse,
niin on teillä epäilemättä tiedossanne tunnussana palausretkeänne
varten. Ilmoittakaa minulle tuo tunnussana, niin saatte armon."
Ystävykset seisoivat synkeinä ja hermostuksesta hieman vapisevin käsin,
mutta eivät virkkaneet mitään.