alakertaan. Rva Caravan oli tehnyt luettelon kaikesta, mitä hänen sinä
aamupäivänä piti toimittaa ja ojensi sen miehellensä.
Kovin pelästyneenä luki tämä luettelon läpi.
1. On ilmoitettava kuolemantapaus viranomaisille Neuillyssä.
2. On toimeenpantava laillinen lääketieteellinen tarkastus.
3. On tilattava ruumiskirstu.
4. On käytävä pastorinkansliassa.
5. On käytävä hautaustoimistossa.
6. On tilattava hautajaiskortteja.
7. On käytävä notarion luona.
8. On vietävä sähkösanoma rva Brauxille.
Hra Caravan tempasi hattunsa ja syöksi ulos.
Tällävälin oli tieto tapahtumasta levinnyt naapurein keskuudessa, jotka
alkoivat saapua katsomaan ruumista.
Tämän johdosta oli alakerrassa ollut tuima kohtaus parturin ja hänen
vaimonsa välillä juuri kun eräältä herrasmieheltä oli parta ajettava.
Parturin vaimo, joka oli istunut sukankudelma kädessä, oli arvellut:
"Niin, niin, taas on siis eräs tämän elämän jättänyt! Saita hän ainakin
oli, jottei toista sellaista löytyne; enkä minä hänestä totisesti ole
koskaan pitänyt, mutta täytyneehän kaikissa tapauksissa mennä häntä
katsomaan."
"Joutavia!" oli parturi siihen murissut saippuoidessansa erään leukaa.
"Ainoastaan naiset keksivät tuollaisia velvollisuuksia. Ei siinä kyllä
että katkeroitetaan toistensa elämää, kun ollaan elävien kirjoissa,
vaan vielä pitää vainajiakin häiritä."
Hämillensä joutumatta oli lempeä vaimo vastannut miehensä murinaan:
"Minun täytyy mennä tuonne yläkertaan ... minä en voi olla sitä
tekemättä. Jo aamusta asti on minulla ollut se tunne. Ellen saa nähdä
häntä, kiusaisi se minua koko elämäni ijän. Mutta niinpian kuin olen
nähnyt, miltä hän näyttää, saan minä rauhani takaisin."
Parturi oli kohauttanut olkapäitänsä ja sanonut tuttavallisesti
herrasmiehelle, jonka poskia hän juuri oli ajamassa:
"Myönnättehän tekin, että noilla lemmon naisilla on aina konstikkaita
päähänpistoja! Minä en vain ottaisi askeltakaan mennäkseni ruumista
katsomaan, en!"
Vaimo, joka oli kuullut nämäkin sanat, ei ollut keksinyt vastata muuta
kuin:
"Niin se nyt kerran on!"
Samalla laski hän kudelman parturituvan tiskille ja meni ylös Caravanin
luo.
Siellä tapasi hän pari muuta naapurinvaimoa juttelemassa rva Caravanin
kanssa, joka kertoi heille yksityisseikkoja kuolemantapauksesta.
Yhdessä lähtivät naiset sitten ullakkokamariin katsomaan ruumista.
Kaikki neljä astuivat sisään hiipivin askelin, ripsauttivat kukin
vuorostansa suolavettä vainajan lakanoille, polvistuivat hänen
edessänsä, tekivät ristin mutisten jotakin rukouksentapaista, nousivat
jälleen seisoallensa ja katselivat silmät suurina ja suu puoli-avoimena
vielä kotvan vainajaa, jota miniä nenäliinansa suojassa oli
epätoivoisin nyyhkytyksin surevinansa.
Kun rva Caravan sattumalta kääntyi pois päin, näki hän Maria Lovisan ja
Filip Augustin seisovan paitasillansa kamarin ovella ja uteliaasti
katselevan tätä kohtausta. Samassa unhotti äiti teeskennellyn surunsa,
syöksi käsi ojona heidän kimppuunsa ja tiuskasi uhkaavalla äänellä:
"Menettekö siitä tiehenne, senkin kakarat!"
Kun hän kymmenen minuuttia myöhemmin palasi jälleen ylös muutamien
muiden naapurinvaimojen kanssa ja taas oli tehnyt kaikki tarpeelliset
toimitukset s.o. ravistanut puksipuun oksaa vainajan ylitse,
ollut rukoilevinansa ja itkevinänsä, näki hän taas lasten
seisovan ullakkokamarin ovella. Silloin antoi hän -- omantuntonsa
rauhoittamiseksi -- näille aika nuhteet; mutta seuraavalla kerralla ei
hän enää heistä välittänyt. Uuden tulokasryhmän mukana seurasivat aina
lapsetkin, polvistuivat muiden lailla ja tekivät ylipäänsä samoin kuin
näkivät äitinsä tekevän.
Iltapäivällä alkoi katselijain luku jo vähetä. Vihdoin ei enää tullut
ketään. Rva Caravan meni jälleen huoneisiinsa laittamaan kaikki
valmiiksi hautajaisia varten. Vainaja jäi siis yksin.
Ullakkokamarin akkuna oli auki. Helteinen ilma virtasi sisään
tomupilvien mukana. Nuo neljä kynttilää paloivat häilyvin liekein
liikkumattoman ruumiin vieressä. Lakanoilla, kasvoilla, suljetuilla
silmäluomilla ja kapeilla käsillä juoksenteli kärpäset ikäänkuin
olisivat ne tutkiskelleet, milloin heidän aikansa tuli.
Lapset olivat jälleen hälvenneet kaupungille omille retkillensä. Pian
tapasivat he joukon kumppaneita, joista varsinkin tytöt näyttivät
kehittyneemmiltä käsittämään elämän salaisuuksia, koskapa aikaisten
tavalla kysyivät:
"Mummosi on siis kuollut?"
"On ... eilen illalla."
"Millainen on hän ruumiina?"
Maria Lovisa selitti ja kertoi kynttilöistä ja puksipuun oksasta ja
vainajan ulkonäöstä. Kuulijat kävivät yhä uteliaammiksi ja tahtoivat
hekin mennä "ruumista katsomaan".
Tyttö valitsi ensimäiseen osastoon viisi tyttöä ja kaksi poikaa, jotka
olivat suuremmat ja rohkeammat kuin toiset. Sitten käski hän kaikkien
riisua kenkänsä pois porstuassa ja sukkasillansa hiipi tämä joukkokunta
taloon ja siitä ylös rappusia ... vallan hiljaa kuin hiiret.
Vainajan huoneeseen tultuansa teki Maria Lovisa vallan samalla tavalla
kuin oli nähnyt äitinsä tekevän. Juhlallisen näköisenä vei hän kaikki
sängyn viereen, polvistui, teki ristinmerkin, oli höpöttävinänsä
jotakin, nousi ylös, pirskoitti vettä ja oli äkkiä ratkeavinansa
itkemään pitäen pientä nenäliinaansa silmien edessä; tällä välin olivat
lapset kaikki lähestyneet pelokkaina ja seisoivat nyt uteliaina
vainajan ympärillä huomattavasti huvitettuina tästä uudesta
näytelmästä. Maria Lovisa toipui kuitenkin pian surustansa, saattoi
nopeasti ensimäisen osaston ulos, palasi takaisin toisen ja vihdoin
kolmannen joukkueen kanssa. Sillä kaikki korttelin palleroiset pienistä
kerjäläispojista alkaen samosivat tänne moisen uutukaisen huvituksen
houkuttamina. Ja joka kerta jäljitteli hän äitinsä menettelyä
erinomaisen osavasti.
Vihdoin hän sentään kyllästyi tähänkin toimeen. Eräs toinen leikki
houkuttelikin jo lapsia toisaalle ja vanha mummo jäi jälleen yksiksensä
ja täydelliseen unhotukseen muulta maailmalta.
Kamarissa alkoi palaa hämärä ja lepattavat kynttilän liekit heittivät
levottoman valonsa vainajan kuiville, kurttuisille kasvoille.
Noin klo 8 illalla meni hra Caravan vielä kerran ylös, sulki
ullakkokamarin akkunan ja vaihtoi uudet kynttilät yöpöydälle. Nyt voi
hän mennä sinne vallan rauhallisena, sillä nyt katseli hän jo ruumista
aivan kuin olisi se aina ollut siellä. Hän tarkasti näkyikö ehkä
jotakin merkkiä alkavasta mätänemisestä ja huomautti aterialle
istuttaessa vaimollensa, ettei ollut hätääkään vielä.
"Mummo onkin kuin puusta," vastasi tämä, "hän pysyisi tuollaisena
vaikka vuosikauden."
Liemen söivät he sitten äänettöminä. Lapset, jotka koko päivän olivat
saaneet olla vapaudessaan, nuokkuivat tuoleillansa. Kukaan ei ollut
puhetuulella.
Äkkiä alkoi lamppu himmetä. Rva Caravan kiersi ylös sen sydäntä sillä
seurauksella, että liekki sähähti päästäen omituisen käheän kurkkuäänen
ja -- sammui. Rosalie oli unhottanut ostaa öljyä. Jos hän nyt
lähetettiin kauppiaan luo öljyä noutamaan, myöhästyi päivällinen.
Parasta oli sytyttää kynttilät, mutta näitäkään ei talossa ollut muita
kuin ne neljä, jotka paloivat vainajan yöpöydällä.
Aina nopeana päätöksissänsä käski rva Caravan tyttärensä mennä ylös ja
tuoda sieltä pari kynttilää. Muut odottivat häntä pilkkosen pimeässä.
Tyttösen askelet kuuluivat selvästi, kun hän nousi ylös rappusia.
Sitten seurasi muutamien silmänräpäysten vaitiolo, jonka jälkeen hän
kuulusti nopeasti juoksevan jälleen alas. Äkkiä tempasi hän auki salin
oven ja vielä enemmän peljästyneenä kuin edellisen päivän tapahtumaa
kertoessansa, sopersi hän hengästyneellä äänellä:
"Isä, isä, ... mummo pukee juuri yllensä!"
Caravan hypähti ylös niin äkkiä, että tuoli lensi kumoon.
"Mitä sanot?" änkytti hän: "mitä sinä nyt höperöit?"
Liikutuksen tukahduttamalla äänellä selitti tyttö:
"Mum ... mum ... mummo pukee juuri yllensä ja tulee kohta alas!"
Caravan syöksi ylös rappusia kuin hurja ... ja hänen jäljessänsä riensi
rouva vallan säikähtyneenä.
Mutta ullakkokamarin ovelle tultua valtasi hra Caravanin sellainen
pelko, ettei hän uskaltanut avata ovea, vaan jäi ulkopuolelle
kuuntelemaan. Mikä näky voisikaan hänelle ilmestyä? Rva Caravan
osoittautui rohkeammaksi: hän väänsi avainta ja astui sisään.
Huone oli entistänsä pimeämpi ja keskellä lattiaa liikkui pitkä, laiha
haamu: mummo oli todellakin jalkeilla! Herätessään kuolemantapaisesta
horrostilastansa oli hän jo ennen kuin ehti tulla täyteen tajuunsakaan,
kääntynyt kyljellensä ja lynkämyksiltänsä puhaltanut sammuksiin kolme
niistä kynttilöistä, jotka paloivat yöpöydällä. Kun hän sitten
vähitellen tunsi voimiensa palaavan jälleen, kömpi hän ylös ja alkoi
etsiä pitovaatteitansa. Aluksi joutui mummoparka vallan ymmälle
huomatessansa, että lipasto oli hävinnyt. Mutta sitten oli hän alkanut
tutkiskella sen sijalle ilmestynyttä suurta kirstua ja löysikin sen
pohjalta vähitellen kaikki tavaransa. Niin alkoi hän pukeutua kaikessa
rauhassa. Kaadettuansa pois veden yöpöydällä olevalta lautaselta,
asetti hän puksipuun oksan paikoilleen kuvastimen taa ja järjesti
kynttilät niinkuin ne tavallisesti seisoivat. Tämän tehtyänsä aikoi hän
juuri lähteä alas, kun hra Caravan ja hänen vaimonsa astuivat sisään.
Caravan kiiruhti häntä vastaan, tarttui hänen käsiinsä ja suuteli häntä
kyyneleet silmissä. Rouva, joka seisoi miehensä takana, mutisi
tekopyhän katsannolla:
"Mikä onni! Mikä onni!"
Osoittamatta vähintäkään liikutusta ja käsittämättä mistä tässä oli
kysymys, seisoi mummo siinä jäykkänä kuin kuvapatsas tehden --
katseeltansa jääkylmänä -- yhden ainoan kysymyksen:
"Eikö päivällinen jo kohta ole valmis!"
Caravan joutui vallan ymmälle ja änkytti:
"On tietysti!... Ja me odotimme juuri sinua, äiti!"
Näin sanoen tarjosi hän tavattoman kiireellisenä käsivartensa mummolle.
Rva Caravan nuorempi otti kynttilän ja meni takaperin heidän edellänsä
valaisten heille tietä aivan samalla tapaa kuin hän edellisenä iltana
oli valaissut miehellensä, jonka piti kantaa alas lipaston
marmorilaatta.
Alakertaan tultua oli hän sattua pahki pariin henkilöön jotka juuri
aikoivat ylös. Nämä olivat rva Braux ja hänen miehensä Charentonista.
Edellinen näistä, joka oli kookas, lihava, pulleavatsainen,
vesipöhöinen nainen, katseli heitä hämmästyneenä ja valmiina pakenemaan
tiehensä. Sosialisti ja nuoranpunoja hra Braux, joka oli pienikasvuinen
ja silmiin asti parrakas, apinan näköinen mies, murahti vallan
kylmäverisesti:
"Kas! mummohan on vielä elossa!"
Niin pian kuin rva Caravan oli tuntenut heidät, koetti hän tehdä heille
mitä epätoivoisimpia merkkejä; vihdoin sanoi hän kovaa:
"Ei, mutta mitä minä näenkään! Te täällä! Mikä hauska yllätys!"
"Me tulimme sähkösanoman johdosta ... ja luulimme tietysti, että kaikki
oli jo lopussa."
Hra Braux näpisti vaimoansa takaapäin saadaksensa hänet vaikenemaan;
peittäen ilkeämielisen hymyn paksun partansa taa lisäsi hän sitten:
"Olittepa sangen rakastettavia, kun kutsuitte meidät tänne. Me läksimme
tietysti hetipaikalla."
Tuo ilkeämielinen hymy oli viittaus siihen vihamielisyyteen, joka oli
vallinnut molempien perheiden välillä.
Kun mummokin jo oli ehtinyt laskeutua viimeisetkin rappuset, meni hra
Braux häntä vastaan, nujersi partaansa mummon kasvoja vasten ja huusi
hänelle korvaan, sillä vanhus oli hieman huonokuuloinen:
"No, kuinkas mummo voi? Aina vain kappera vai mitä?"
Rva Braux oli niin ällistyksissään nähdessänsä vainajaksi ilmoitetun
terveenä ja reippaana, ettei hän uskaltanut edes suudella häntä; suuren
vatsansa kanssa täytti hän muuten koko rappukäytävän, etteivät toiset
päässeet hänen ohitsensa.
Mummo ei vieläkään virkkanut mitään, vaan katseli kaikkia levottomasti
ja epäillen. Hänen pienet, harmaat, kovat ja tutkivat silmänsä
harhailivat toisesta toiseen ja näyttivät puhuvan kieltä, joka vaikutti
että muut tunsivat itsensä melkoisesti vaivautuneiksi.
Hra Caravan koetti antaa pienen selityksen.
"Äiti ei ole voinut oikein hyvin ... mutta nyt on hän taas terve --
eikö totta, äiti?"
Käyden edelleen ruokasalia kohti vastasi vanhus sortuneella äänellänsä,
joka kuulusti tulevan sangen kaukaa:
"Se oli pyörtymiskohtaus. Teidän puheenne minä kyllä kuulin."
Seurasi kiusallinen vaitiolo. Mentiin miehissä saliin ja käytiin pian
päivälliselle, jonka Rosalie oli osannut valmistaa muutamien minuuttien
kuluessa.
Ainoa, joka ei menettänyt mielenmalttiansa, oli hra Braux. Hänen
gorillakasvonsa vääntyivät virnistelyihin ja toisinaan lausui hän
kaksimielisiä sanoja, jotka selvästi saivat toiset hämillensä.
Mutta etehisen kello soi alinomaa ja kerta toisensa perästä tuli
Rosalie sisään ilmoittamaan jotakin hra Caravanille, joka heittäen
serviettinsä nousi ylös ja kiiruhti ulos. Lankomies kysyi tämän
johdosta oliko tänään hänen vastaanottopäivänsä vai?
"Eikö mitä", änkytti hra Caravan, "ne ovat vain vähäpätöisiä ostoksia
ja toimituksia!"
Samassa saapui eräs paketti, jonka hän avasi aivan hajamielisyydessään.
Siinä olivat mustilla reunuksilla varustetut peijaiskutsukirjeet.
Punastuen silmiinsä saakka kääri hän sen heti hätäisesti entisellensä
ja pisti sen povitaskuunsa.
Vanhus ei sitä huomannut, sillä itsepintaisesti tuijotti hän koko
ajan "kuulakelloansa", jonka kullattu kuula heilui edestakaisin
takka-kamiinin kivilaatalla. Yleinen tunnelma näytti käyvän yhä
kiusallisemmaksi ja vaitiolo yhä jäisemmäksi.
Vihdoin käänsi mummo kurttuiset kasvonsa tyttäreensä päin ja sanoi
vahingonilon välkähdys katseessansa:
"Maanantaina pitää sinun tuoda tänne tyttäresikin. Minä tahdon nähdä
hänet."
"Mielelläni, äiti", sanoi rva Braux loistavin kasvoin ja huomaamatta,
että nuorempi rva Caravan oli kalvennut ja istui puolikuolleena
ahdistuksesta.
Vähitellen alkoivat langokset sentään jutella keskenänsä ja joutuivat
pian, Jumala ties mistä syystä, valtiolliseen keskusteluun.
Braux puolusti kommunistisia ja vallankumouksellisia liikkeitä, huutaen
vihdoin suurellisin elein ja mulkoilevin silmin:
"Kaikki omaisuus on työmiehiltä varastettua tavaraa. Maa kuuluu
kaikille. Perintöoikeus on häpeäpilkku, kuulumaton häpeä"...
Samassa vaikeni hän hämmästyneenä, ja peljäten sanoneensa jonkun
tuhmuuden, lisäsi sävyisästi:
"Mutta tämähän ei ole sopiva tilaisuus keskustelulle sellaisista
asioista."
Ovi kävi ja pian astui tohtori Chenet sisään. Alussa näytti hänkin
ällistyvän, vaan saavutti pian mielenmalttinsa ja lähestyi mummoa
sanoen:
"Ahaa, täällähän muorikin taas istuu ... muiden mukana! Jälleen
reippaana, kuten jo tullessani ajattelin! Ja rappusia noustessani
mietin juuri: lyönpä vetoa, että muori on taas jalkeilla! (Taputellen
vanhusta hiljaa olkapäälle lisäsi hän:) Eukko on vielä yhtä kestävä
kuin Pariisin uusi silta: saattepa nähdä, että hän hautaa meidät
kaikki."
Tohtori kävi istumaan, otti kupin kahvia ja yhtyi pian langosten
keskusteluun kannattaen hra Brauxia. Tohtori oli näet itsekin ollut
osallisena kommunistisiin hankkeisiin.
Tällä välin alkoi vanhusta väsyttää, jonka vuoksi hän tahtoi poistua.
Hra Caravan riensi hänen luoksensa. Vanhus katsoi häntä tuimasti
silmiin ja sanoi:
"Oleppas hyvä ja tuo heti tuo kuulakello ja lipasto takaisin minun
kamariini."
"Kyllä, äiti," änkytti hän.
Vanhus tarttui tyttärensä käsivarteen ja poistui hänen kanssansa.
Hra ja rva Caravan jäivät äänettöminä ja masentuneina katsomaan heidän
jälkeensä: kaikkihan näytti menevän hiiteen päin! Hra Braux hykerteli
mielissään käsiänsä ja maisteli kahviansa.
Äkkiä hyökkäsi rva Caravan vimmastuneena hänen kimppuunsa huudahtaen:
"Te olette varas, roisto ja ... ja... Teidän päällenne tekee minun
mieleni sylkäistä ... ptui!"
Hän oli vähällä tukahtua eikä löytänyt sanoja liikutuksellensa. Braux
vain naureskeli ja ryypiskeli edelleen.
Samassa palasi hänen vaimonsa takaisin. Nyt syöksähti rva Caravan hänen
kimppuunsa ja siinä seisoivat he vastakkain: toinen suurivatsaisena,
kookkaana ja paksuna, toinen laihana ja hoikkana, kädet vapisevina ja
ääni kähisten haukkumisia ja sadatuksia kälyllensä syytäessänsä.
Chenet ja Braux tulivat erottamaan heitä. Jälkimäinen tarttui parempaa
puoliskoansa hartioista kiinni ja lykkäsi ulos hänet huutaen jälkeen:
"Kas niin, mene tiehesi, luntti, sinä rähiset aivan liiaksi!"
Itse seurasi hra Braux vaimonsa jäljessä. Vielä kadullakin kuuluivat
he riitelevän poistuessansa.
Chenet hyvästeli myöskin talonväkeä.
Ja pian olivat hra ja rva Caravan taas kahdenkesken.
Silloin heittäytyi hra Caravan nojatuoliin ja kylmä hiki ohimoillansa
mutisi hän:
"Mitä on minun nyt virastonpäällikölleni sanottava?"
NEITSYT BLANCHETTE JA HÄNEN POIKANSA.
Kello oli juuri lyönyt 12 päivällä. Koulun ovi lensi auki ja pojat
syöksivät ulos tyrkkien toisiansa, että pikemmin pihalle pääsisivät.
Mutta sen sijaan, että olisivat hajautuneet ja rientäneet heti kotiansa
päivällisille, kuten tavallisesti tekivät, pysähtyivät he pihalle ja
yhtyivät ryhmiin kuiskaillen keskenänsä.
Tänä aamuna oli näet neitsyt Blanchetten poika Simon istunut ensi
kerran luokalla.
Kaikki olivat he kotonansa kuulleet puhuttavan neitsyt Blanchettesta.
Ja vaikka hänet vastaan-otettiinkin suosiollisesti perheisiin, niin
kohtelivat rouvat häntä sentään aina hieman halveksivalla osanotolla,
menettely, joka oli vaikuttanut myöskin lapsiin, vaikka nämäkään eivät
itse ymmärtäneet syytä siihen.
Neitsyt Blanchetten poikaa Simonia eivät koulupojat ennestänsä
tunteneet, sillä muiden mukana tämä ei ollut koskaan ollut. Eikä häntä
koskaan oltu nähty juoksentelemassa kylän raitilla eikä jokivarsilla.
Pojat eivät siis hänestä juuri pitäneet. Jonkunlaisella ilolla ja
huomattavalla hämmästyksellä olivat he kuulleet ja keskenänsä
kertoneet, mitä eräs 14--15-vuotias poika, joka näytti tietävän yhtä ja
toista, oli silmiänsä räpyttäen kuiskannut vieruskumppaleillensa:
"Tiedättekös, että ... Simonilla ... ymmärrättekö? ... ei ole isää!"
Neitsyt Blanchetten poika ilmestyi samassa koulun kynnykselle.
Hän näytti olevan 7--8-vuotias. Muuten oli hän hieman kalpea, erittäin
siististi puettu, pelonalainen, melkeinpä kömpelö poikanen.
Hän aikoi palata äitinsä luo, kun ryhmiin keräytyneet ja yhä
kuiskivaiset toverit, jotka pahaa ennustavin, ivallisin ja uhkaavin
katsein olivat töllistelleet häneen, vähitellen ympäröivät hänet niin,
että hän pian joutui suljettuun kehään. Hämmästyneenä ja vaivautuneena
jäi Simon seisomaan paikoillensa käsittämättä, mitä aikeita pojilla voi
olla mielessänsä. Sama suuri poika, joka toisille oli kertonut tuon
yleistä menestystä saavuttaneen uutisen ja siitä ylpistynyt, lähestyi
häntä mahtavan näköisenä ja kysyi:
"Mikäs sinun nimesi on?"
"Simon", vastasi neitsyt Blanchetten poika.
"Simon ... mikä?" kysyi toinen.
"Simon", toisti Blanchetten poika vallan hämillänsä.
"No, johan minä sen kuulin, mutta täytyyhän sinulla olla sukunimi",
huusi äskeisen uutisen kertoilija; ... "Simon! Eihän se mikään sukunimi
ole!"
Itkuun purskahtamaisillansa vastasi Blanchetten poika kolmannen kerran:
"Minun nimenipä on Simon."
Pojat rähähtivät nauramaan. Voitonriemuisena huusi tuo suuri poika:
"No, näettekös? Isää hänellä ei ole."
Syntyi täydellinen hiljaisuus. Pojat olivat vallan ällistyksissään
tästä tavattomasta, eriskummallisesta mahdottomuudesta. Kuinka voi olla
mahdollista, ett'ei tuolla ole isää? Kaikki katselivat uutta
luokkatoveriansa kuin kummaa ja luonnon ihmettä; ja se tähän asti
selittämätön alentuvaisuus, jolla heidän äitinsä neitsyt Blanchettea
kohtelivat, tuntui versovan heidänkin povessansa.
Simon parka oli asettunut seisomaan puuta vastaan, ett'ei maahan
vaipuisi; siinä seisoi kuin korjaamattoman onnettomuuden kukistama
olento. Hän koetti miettiä jotakin selitystä. Mutta hän ei keksinyt,
mitä sanoisi todistaaksensa valheeksi tuon suuremman pojan sanoja,
ett'ei hänellä muka ollut isää.
Punastuen huudahti hän vihdoin arvelematta:
"Onpas minulla isä!"
"Missä hän on?" kysyi äskeinen poika.
Simon vaikeni. Sitä hän ei tiennyt. Toiset pojat nauroivat kovin
huvitettuina. Ja nämä eläinten tapaiset maalais-lapset näyttivät
tuntevan saman julman halun, joka saa alapihan kanat toisinaan yhdessä
lopettamaan haavoittuneen kumppalinsa.
Simon huomasi äkkiä erään saman-ikäisen naapurin pojan, joka oli lesken
poika ja jonka hän aina oli nähnyt kävelevän äitinsä kanssa kahden
kesken.
"Entäs sinä? Eihän sinullakaan ole isää?"
"Onpas", vastasi poika.
"Missä hän sitten on?" tiuskaisi Simon.
"Haudassa", vastasi poika erinomaisen ylpeästi, "sillä minun isäni on
kuollut."
Yleinen hyväksymisen murina kuului poikajoukossa, ikäänkuin tämä
tosiasia, että hänen isänsä makasi mullan alla kirkkomaalla, olisi
kohottanut lesken poikaa ja kerrassaan masentanut neitsyt Blanchetten
nulikan, jolla ei ollut isää missään. Ja nämä viikarit, joiden isät
olivat juoppolalleja, ilkiöitä ja akkojensa pieksäjiä, tuuppivat
toisiansa ja lähenivät häntä kaikilta tahoilta aivan kuin nämä
lailliset ja isälliset olisivat aikoneet ahdistaa ja kurittaa tuota
lain ulkopuolella olevaa olentoa.
Eräs Simonia vastapäätä seisova nallikka näytti jo kielensä ja huusi
pilkaten: "Ei ole isää! Ei ole isää!"
Simon karkasi molemmin käsin hänen tukkaansa ja alkoi potkia häntä
kintuille, mutta samalla puri poika häntä armotta poskeen. Ja niin
syntyi ankara ottelu. Toiset kävivät erottamaan tappelijoita lyöden,
retuuttaen, tyrkkien ja vielä maassakin kierittäen Simon parkaa, jonka
ympärillä seisova poikajoukko huusi hyväksymistä tälle kuritukselle.
Kun hän sitten kömpi ylös ja koneellisesti puisteli toisella kädellänsä
aivan pölyttynyttä puseroansa, huusi joku joukosta:
"Mene valittamaan isällesi!"
Silloin tunsi Simon sydämessänsä, että hän oli vallan masentunut.
Poikajoukolle hän tietysti ei voinut mitään, vaikka häntä olikin tällä
tavoin piesty. Eikä hän voinut vastatakaan heille mitään, sillä
tunnossansa täytyi hänen myöntää todeksi, ett'ei hänellä ollut isää.
Ylpeys pakotti hänet aluksi kuitenkin taistelemaan ahdistavaa
itkunpurkausta vastaan. Hän tunsi kurkussansa tukehtumisen oireita ja
alkoi sitten nyyhkyttää niin hartaasti, että koko hänen pikku ruumiinsa
hytkyi. Mutta huutanut hän ei.
Julma riemu valtasi silloin vihollislauman. Kuin villit kamalan ilonsa
vallassa tarttuivat he toistansa kädestä kiinni ja alkoivat
piiritanssin kukistuneen uhrinsa ympärillä laulaen yhtä ja samaa:
"Ei ole isää! Ei ole isää!"
Äkkiä lakkasi Simon nyyhkyttämästä. Täydellinen vimmastus valtasi
hänet. Hän äkkäsi muutamia kiviä jalkojensa juuressa, kaappasi ne
maasta ja viskasi ne koko voimallaan julmureita kohti. Pariin kolmeen
hän osasikin ja kirkaisten juoksivat nämä pakoon. Ja niin peloittavalta
näytti neitsyt Blanchetten poika tällä haavaa, että poikajoukossa
syntyi täydellinen säikähdys ja sekasorto. Peljästyen niinkuin joukossa
ahdistajat aina tekevät epätoivoisesti taistelevan edessä, hajausivat
he paikalla ja pakenivat eri tahoille.
Yksin jäätyänsä lähti isätön poikanen juoksemaan joelle päin, sillä
eräs muisto oli äkkiä herännyt hänessä ja kypsytti suuremmoisen
päätöksen. Hän aikoi hukuttautua jokeen.
Hän muisti kuulleensa, että eräs kurja kerjäläinen oli viikko sitten
heittäytynyt jokeen, kun häneltä oli loppunut kaikki "rahat". Simon oli
ollut läsnä, kun häntä turhaan naarattiin. -- --
Joku oli sanonut: "Kyllä hän on kuollut!" Sitten oli eräs toinen
lisännyt: "Siispä hän on onnellinen!" Simon tahtoi myöskin hukuttautua
niinkuin tuo rahaton raukka oli tehnyt, sillä hänellähän ei ollut isää!