VALITTUJA NOVELLEJA II
Kirj.
Guy de Maupassant
Ranskasta suomentanut Kasimir Leino.
Kansan Novellikirjasto 12.
Helsingissä 1907,
Suomalainen kustannusosakeyhtiö Kansa.
Savonlinnassa,
O.-Y. Savolaisen kirjapainossa 1907.
SISÄLLYS:
Perhe-elämää
Neitsyt Blanchette ja hänen poikansa
Kaksi ystävää
Keväällä
Nuoranpätkä
Pelastunut
Aasi
PERHE-ELÄMÄÄ.
Neuillyn höyryraitiovaunut olivat jo sivuuttaneet Maillotin portin
ja kiitivät nyt eteenpäin sitä pitkää puistotietä, joka vie alas
Seine-joelle. Vaunuja vetävä pieni veturi antoi varoitusmerkkejä
mahdollisten esteiden välttämiseksi, puhalsi ulos liikaa höyryä,
huohotti kuin juoksusta hengästynyt ihminen ja veturin pistonit
aikaansaivat sellaisen hätäisen äänen kuin juostessa toisiinsa
kalkahtava pari rautaisia sääriä.
Kesäillan raskas helle laskeusi tiellekin, jolla aivan tyyneestä
ilmasta huolimatta pelmusi valkea, liidunsekainen, sakea ja
tukehduttava pöly ja tarttui hikiseen ihoon, kertyi silmien soppiin ja
tunkeusi aina keuhkoihin saakka.
Siellä täällä seisoskeli kansaa talojen portilla hengittämässä raitista
ilmaa.
Vaunujen kaikki akkunat olivat avatut ja akuttimet hulmusivat nopean
vauhdin aikaansaamasta vedosta. Muuten ei sisällä vaunuissa monta
henkeä ollut, sillä lämpiminä päivinä vetäytyvät ihmiset mieluummin
n.k. imperiaalille eli etu- ja takasillalle. Olipahan vain muutamia
lihavia, räikeäpukuisia etukaupungin rouvia, jotka korvaavat hienouden
puutteensa aiheettomalla ylhäisyydellä, samoin eräitä väsyneitä,
kasvoiltansa kellertäviä virkamiehiä, joiden vartalot näyttivät
kutistuneilta ja joilta toinen hartia -- ahkeran kirjoitustyön vuoksi
-- oli jäänyt hieman ylemmäksi toista. Heidän levottomissa ja
alakuloisissa kasvoissansa näkyi vielä tuoreita jälkiä taloudellisista
huolista, alituisesta rahanpuutteesta ja pitkällisistä toiveista, jotka
auttamattomasti olivat pettäneet. Kaikki kuuluivat he siihen tuiki
kuluneiden kurjien raukkojen lukuisaan joukkoon, joka nipin napin
tulee toimeen vähäisissä, aivan pienten puutarhain ympäröimissä
etu-kaupunkilais-huviloissansa Pariisin maailmankaupunkiin liittyvän
"ruukkumaiseman" keskellä.
Oven luona istui lyhyt, paksu ja pulleanaamainen herra, jonka vatsa
riippui harallaan olevien jalkojen välissä, puettuna mustaan pukuun,
kunnialegioonan nauha napinlävessä ja keskusteli pitkän ja laihan
herrasmiehen kanssa, joka hamppukankaasta tehdyssä, likaisessa
puvussansa ja vanhassa panamahatussansa näytti melkein epäilyttävältä.
Lyhyt paksu herra puhui verkallensa ja empien, niin että hän toisinaan
kuulosti melkein änkyttävän; tämän nimi oli hra Caravan, joka palveli
ensimäisenä kirjurina meriasiain ministeristössä. Hänen puhetoverinsa
oli eräs entinen terveys-upseeri eli tutkinnon suorittamaton
kauppalaivalääkäri, joka vanhoilla päivillänsä oli asettunut asumaan
Courbevoien laiteille, missä hän auttoi köyhää kansaa niillä vähäisillä
lääkeopillisilla tiedoilla, jotka hänellä vielä oli jäljellä
seikkailurikkaan elämänsä ajoilta. Nimeltänsä oli hän Chenet ja esitti
itsensä "tohtoriksi". Hänen siveellisistä käsitteistänsä kulki
arveluttavia juoruja.
Hra Caravan taas oli elänyt virkamiehen tavallista elämää.
Kolmekymmentä vuotta oli hän säännöllisesti matkustanut joka aamu
virastoonsa tätä samaa tietä ja tavannut samalla tunnilla samoissa
paikoissa samat henkilöt, jotka kiiruhtivat työtoimistoihinsa; ja joka
ilta palasi hän taas takaisin samaa tietä, kohdaten samat naamat,
joiden hän oli nähnyt vähitellen vanhenevan.
Joka päivä osti hän kuparilantilla sanomalehtensä Saint-Honoren
etukaupungin nurkassa, hankki sitten pari aamiais-voileipää ja kiiruhti
ministeristöön melkein vangiksi ilmoittautuvan rikollisen naamalla.
Pulpettinsa ääreen hiipi hän ahdistunein sydämin ja alinomaa peljäten
saavansa jonkun muistutuksen jostakin laiminlyömisestä, mihin hän ehkä
oli tehnyt itsensä syylliseksi.
Mitään käännettä ei hänen yksitoikkoisessa elämässänsä ollut koskaan
tapahtunut eikä häntä muut asiat liikuttaneet kuin virasto-asiat,
virka-ylennykset ja lahjapalkkiot. Sekä ministeristössä että kotona
perheensä keskuudessa -- hän oli nainut erään köyhän virkatoverin
tyttären -- puhui hän ainoastaan virastansa. Jokapäiväisen, koneellisen
ahertamisen kautta oli hänen sielunsa kutistunut niin, ettei siihen
mahtunut muita ajatuksia, toiveita tai unelmia kuin ne, mitkä olivat
suoranaisessa yhteydessä viraston kanssa.
Mutta eräs karvas seikka turmeli kaikki hänen virkamies-ilonsa.
Viraston päällikön ja hänen apulaisensa paikkoja oli näet ruvettu
täyttämään meriväen komisaarioilla tahi "läkkisepillä", kuten näitä
hopeisten kalunainsa vuoksi oli ruvettu kutsumaan; tätä selitti hän
äänekkäästi joka iltapäivä päivällispöydässä vaimollensa, jota asia
niinikään harmitti ja jolle hän tahtoi todistaa sen olevan ilmeistä
vääryyttä, että ministeristövirkoja Pariisissa täytettiin laivastoon
kuuluvilla henkilöillä.
Hän oli vanhentunut huomaamattansa, sillä koulusta oli hän ilman
vaihtelevampaa ylioppilas-aikaa siirtynyt virastoon; erotus oli vain
se, että hän koulussa oli peljännyt järjestystä valvomaan määrättyjä
toverejansa ja nyt eli alinomaisessa arkuuden tilassa viraston
päällikköjen takia. Jo näiden kamari-itsevaltiaiden kynnykselle
tullessa tunsi hän vapisevansa kiireestä kantapäähän asti; tämä
alituinen pelonalaisuus taas teki hänen käytöksensä kömpelöksi samalla
kuin se nöyristi hänen ryhtinsä ja sai hänet hermostuneesti
änkyttämään.
Pariisista ei hän tuntenut enempää kuin sokea, joka koiransa
taluttamana joka päivä kulkee samaa tietä paikoillensa; lukiessansa
sanomalehdestä uutisia merkillisimmistä tapahtumista ja
häväistysjutuista piti hän niitä satumaisina tarinoina, joita
vilkkaammat ihmiset olivat keksineet huvittaaksensa pikku virkamiehiä.
Järjestyksen miehenä ja luonnostansa vanhoillisena, vaikkakin puolueen
ulkopuolella eläen, vihasi hän kaikkia "uutuuksia" ja hyppäsi
tavallisesti yli koko valtiollisen osaston, joka vissin puolueen
lahjomassa sanomalehdessä tietysti, oli vääristelty. Kävellessänsä
iltapäivällä Champs-Elyséen puistokäytävää, katseli hän kävelijäin
taajoja joukkoja ja vaunujen vierivää virtaa kuin kaukaisia, outoja
maita vaeltava matkailija.
Palveltuansa tänä vuonna umpeen laissa määrätyt 30 virkavuotta oli hän
uudenvuodenpäivänä saanut kunnialegioonan ristin, joka näissä
sotilasmaisiksi laitoksiksi käyneissä virastoissa oli tullut
välttämättömäksi kehoitukseksi näille viheriään pöytään naulituille,
surkuteltaville rangaistusvangeille sen pitkällisen ja kauhistavan
orjuuden tähden, jota virallisesti kutsutaan "uskolliseksi
palvelukseksi". Vasta tämä kunnian osoitus, joka oli antanut hänelle
uuden, korkeamman käsityksen omasta kyvystä, oli voinut muuttaa hänen
elintapojansa. Entiset juovikkaat housunsa ja kirjavat liivinsä oli hän
siitä alkaen kerrassaan hyljännyt ja käytti nyt ainoastaan mustia
housuja ja pitkää takkia, jonka napinlävessä hänen leveä kunnianauhansa
näytti paremmalta. Nyt muisti hän joka aamu ajaa partansa, puhdistaa
kyntensä huolellisesti, muuttaa liinavaatteita joka toinen päivä j.n.e.
tehden tämän kaiken kunnioituksesta sovinnaisuuden vaatimuksia ja sitä
kansallista ritarimerkkiä kohtaan, jota hän nyttemmin kantoi. Lyhyesti
sanoen: seuraavasta päivästä alkaen esiytyi hra Caravan uutena,
siistittynä, mahtavana ja alentuvaisena ihmisenä. Kotona hän puhui
kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa "rististänsä". Ja siinä määrässä
oli hänen ylpeytensä lisääntynyt, ett'ei hän enää kärsinyt nähdä
toisenlaisia "nauhoja" muiden napinreijissä. Vieraiden maiden oudot
kunnian-merkit saivat hänet melkein raivoon; "niitä ei pitäisi
sallittaman kantaa Ranskassa", sanoi hän. Ja erityisesti harmitteli hän
tästä tohtori Chenetille, jonka hän joka päivä tapasi raitiovaunussa ja
aina joku toisenlainen nauha rinnassa, milloin valkea, milloin sininen,
milloin keltainen tahi vihreä.
Näiden herrojen välinen keskustelu, joka alkoi Riemuportilta ja kesti
Neuillyyn saakka, käsitteli muuten aina samoja asioita. Tänään niinkuin
usein ennenkin puhuivat he ensin niistä moninaisista, paikallisista
epäkohdista, jotka harmittivat heitä kumpaakin ja joita Neuillyn
maistraatti ei ryhtynyt korjaamaan. Sitten siirtyi hra Caravan puhumaan
sairauksista ja taudeista, kuten lääkärin kanssa keskustellessa melkein
aina käy ja toivoi täten saavansa häneltä jonkun tiedon murusen
ilmaiseksi taikka onnistui hänen ehkä hienosti menettelemällä saada
aikaan täydellinen maksuton neuvottelu, jos lääkäri ei vain huomannut
hänen aiettansa. Viime aikoina oli näet hänen äitinsä terveys
alkanut käydä arveluttavaksi. Tuon tuostakin sai hän pitkällisiä
tainnoskohtauksia eikä suostunut hoidattamaan itseänsä, vaikka olikin
jo 90-vuotias.
Hra Caravan tuli aina liikutetuksi ajatellessansa äitinsä korkeaa ikää
ja sanoi aina "tohtori" Chenetille: "ettehän liene monta sellaista
tapausta tavannut ammatissanne?" Tyytyväisenä hän silloin hykerteli
käsiänsä, ei juuri sen vuoksi, että hän välttämättä olisi halunnut äiti
parkansa ikuistuvan tässä maailmassa, vaan enemmän hyvänä takeena hänen
oman elämänsä pituudesta.
"Niin", jatkoi hän, "meidän suvussamme ollaan pitkä-ikäisiä. Sen vuoksi
olenkin varma siitä, että elän sangen vanhaksi, ellei tapaturmaa satu."
Tohtori Chenet heitti häneen säälivän katseen. Sitten tarkasteli hän
hetkisen naapurinsa punakkaa naamaa, paksua niskaa, velttojen ja
lihavien jalkojen välissä riippuvaa, pulleaa vatsaa ja koko tuota
sairalloisesti pöhöttynyttä, halvaukselle altista virkamiesruumista;
vihdoin siirsi hän harmahtavaa panamahattuansa hieman ylemmäs ja sanoi
ivallisesti:
"Elkää olko siitä varma, kunnon ystäväni; äitinne on vanhaa, vankkaa
tekoa, mutta tehän olette kohoa hyytelöä!"
Nämä sanat sattuivat ja hra Caravan vaikeni.
Tällä välin oli raitiovaunu saapunut sille pysäkille, jossa heidän oli
poistuttava. Molemmat herrat astuivat alas vaunuista ja tohtori Chenet
pyysi ystävänsä juomaan lasin vermuttia Globe-kahvilaan, joka oli juuri
vastapäätä ja muutenkin heidän tavallinen ravintolansa. Vanhana
ystävänä tervehti isäntä tulijoita ojentaen heille kaksi sormea
tiskillä olevien pullojen ylitse; sen jälkeen menivät he
dominonpelaajien luo, jotka olivat istuneet paikoillansa päivällisistä
asti. Vastattuansa tavalliseen kysymykseen: mitä uutta kuuluu?
juttelivat he hetkisen, kunnes pelaajat taas ryhtyivät jatkamaan
keskeytynyttä peliänsä. Herrat toivottivat "hyvää yötä" ojentaen
kätensä pelaajille, jotka ylöskatsahtamatta kättelivät heitä ja niin
poistuivat he kotiinsa myöhäiselle päivällis-aterialle.
Hra Caravan asui pienessä kaksikerroksisessa talossa Courbevoien torin
varrella, jonka alakerrassa oli parturitupa. Hänen huoneustoonsa kuului
pari kamaria, ruokasali ja keittiö eikä muuta. Näissä suojissa
vaelsivat usein korjatut tuolit ympäri sen mukaan kuin tarvis vaati;
rva Caravanin aika meni näitä huoneita siistiessä, sillävälin kuin
12-vuotias tytär Maria Lovisa ja 9-vuotias poika Filip August
juoksentelivat katuojia myöten korttelin poikaviikarien kanssa.
Yläkertaan oli hra Caravan sijoittanut äitinsä, jonka ahneus oli
naapurein kesken tunnettu ja jonka tavaton laihuus oli antanut aihetta
sukkeluudelle: "häntä luodessaan oli hyvä Jumala ollut yhtä saita kuin
ämmä itse." Aina oli vanhus pahalla tuulella eikä kulunut päivääkään,
ettei hän aikaansaanut riitoja ja hermostuttavia kohtauksia.
Akkunastansa sätti hän portaillansa seisovia naapureita, kuljeskelevia
maatavarain kaupustelijoita, kadunlakaisijoita ja katupoikia, jotka
taas kostivat seuraamalla vanhuksen jäljessä -- niin pian kuin tämä
näyttäysi kadulla -- ja rähisemällä hänen ympärillänsä: "eläköön
noita-akka!"
Pienikasvuinen, normandialainen palvelustyttö, joka muuten oli
uskomattoman hölmistynyt, hoiti taloutta ja makasi yönsä vanhuksen
luona yläkerrassa ollakseen saapuvilla, jos mitä sattuisi tapahtumaan.
Kotiin tultuansa tapasi hra Caravan vaimonsa tietysti siistimässä
huoneita, joka olikin hänen ehtymätön intohimonsa; tällä kertaa
kiilloitti hän flanellilapulla talon verrattain autioissa suojissa
löytyvien mahonki-tuolien selkänojia. Hän käytti aina ohkaisia
vaatesormikkaita ja monivärisillä nauhoilla koristettua
myssypäähinettä, joka aina oli vinossa toisella korvallisella.
Kaikille, jotka sattuivat tapaamaan rouvan pesemässä permantoa,
harjaamassa vaatteita, tomuttamassa huonekaluja tahi puuhaamassa
pyykkiammeen ääressä, sanoi hän aina tähän tapaan:
"Minä en ole rikas ja, kuten näette, asumme me sangen yksinkertaisesti,
mutta siisteys on minun ylellisyyteni ja se on mielestäni yhtä hyvä
kuin mikä muu ylellisyys tahansa."
Itsepäisen, käytännöllisen älynsä avulla oli hänestä tullut miehensä
ohjaaja kaikessa. Joka ilta oli heillä ensin ruokapöydässä ja sitten
maata ruvettaessa pitkiä keskusteluja hra Caravanin virka-asioista;
vaikka rouva olikin parikymmentä vuotta nuorempi miestänsä, niin uskoi
tämä itsensä hänelle kuin rippi-isälle, jonka neuvoa kaikessa
noudatetaan.
Sievä ei hän ollut koskaan ollut; nyttemmin oli hän ruma,
lyhytkasvuinen ja laiha. Se vähä, mitä hänellä mahdollisesti voi olla
naisellisia suloja, jotka taitava ompelijatar ehkä olisi voinut saada
esille, hupeni tykkänään hänen huonosti leikattujen pukujensa peittoon.
Aina näyttivät hänen hameensa istuvan vinossa ja sitä paitse oli
hänellä piintynyt tapa alinomaa kynsiskellä itseänsä milloin mistäkin,
välittämättä ensinkään läsnäolijoista. Ainoa koriste, jota hän kantoi,
oli kirjavilla, lukuisilla nauhanpätkillä koristettu myssy.
Nähtyänsä miehensä tulevan kotiin, nousi rouva ylös, suuteli häntä
poskille ja kysyi:
"Muistitkos käydä Potinin luona, ystäväni?"
Hra Caravan vajosi masentuneena istumaan: neljännen kerran oli hän
unhottanut toimittaa tämän hänelle uskotun asian.
"Sehän on vallan kirottua, vallan kirottua!" huudahti hän. "Vaikka
mietin sitä päiväkauden, niin unhottui se minulta illan tullen
kuitenkin."
Huomatessansa, että mies oli vilpittömästi pahoillansa, koetti rouva
lohduttaa häntä sanoen:
"No, ehkäpä sinä muistat sen huomenna paremmin. Mitäs muuten kuuluu
uutta ministeristöön?"
"Niin, tosiaankin! Suuri uutinen: taas on eräs läkkiseppä nimitetty
päällikön apulaiseksi."
Rouva kävi ihan vakavaksi.
"Missä osastossa?"
"Ulkomaisten tilausten toimistossa." Rouva harmistui.
"Ramonin sijalle siis! Juuri siihen virkaan, jossa tahtoisin nähdä
sinut! Entäs Ramon? Siirrettiin eläkkeelle?"
"Aivan niin, eläkkeelle!" sopersi hra Caravan. Rouva vimmastui niin,
että myssy soljahti alas kaulalle.
"Silloin on kaikki lopussa eikä siinä talossa enää ole sinulla mitään
tekemistä. Ja mikä tuon herrasmiehen nimi on?"
"Bonassat."
Rouva otti esille Meriväen kalenterin, joka hänellä aina oli käsillä ja
alkoi etsiä siitä: "Bonassat. Toulonissa. Syntynyt 1851. Oppilas 1871.
Alakomisaario 1875. Mutta onko hän koskaan ollut merillä tuo hra
Bonassat?"
Tämän kysymyksen johdosta kirkastui hra Caravanin katse ja häntä alkoi
naurattaa sisällisesti, niin että pullea vatsansa hyppi.
"Aivan saman verran kuin Balin ... vallan saman verran kuin hänen
päällikkönsä Balin!"
Nauraen yhä makeammin toisti hän vielä vanhan sukkeluuden, jolla hän
kerran oli saanut koko viraston nauramaan:
"Meritse heitä ei saa lähettää tarkastamaan Point-du-Jourin
laivasto-satamaa, sillä meritauti heidät höyryaluksella tavoittaisi!"
Mutta rva Caravania tämä ei naurattanut. Hän pysyi vakavana eikä
näyttänyt kuulleen koko sukkeluutta. Sitten mutisi hän leukaansa
hiljallensa raappien:
"Jospa meillä vain olisi joku edusmies vallassamme! Sillä jos eduskunta
saisi tietää, kuinka ministeristön neljän seinän sisässä nykyään
menetellään, niin lentäisi ministeri tuoliltansa kuin..."
Samassa kuului rappusista melua, joka keskeytti hänen lauseensa.
Katuojaretkiltänsä palasivat Maria Lovisa ja Filip August, tyrkkien ja
potkien toisiansa juostessansa ylös rappusia. Äiti hyökkäsi tuimana
heidän kimppuunsa, tarttui kumpaakin käsipuolesta ja viskasi lapset
sisään ravistaen heitä voimakkaasti.
Niin pian kuin nämä huomasivat isänsä, riensivät he hänen luoksensa.
Hän piti heitä hellästi ja kauvan syliinsä suljettuina, istahti
tuoliin, nosti heidät polvillensa ja alkoi lörpötellä heidän kanssansa.
Poika oli kampaamaton, yltäpäätä likainen, pikku nallikka, joka näytti
sangen heikkopäiseltä. Tyttö oli jo äitinsä kuva, puhui niinkuin hän,
toisti hänen sanojansa ja apinoipa hänen liikkeitänsäkin. Hänkin oli
kysyvinänsä: "Mitä uutta ministeristöön kuuluu?" ja isä vastasi
iloisesti:
"Niin, katsos, setä Ramon, joka kerran kuukaudessa käy syömässä
päivällistä meillä, ei enää saapune tänne, tyttöseni. Hänen sijallensa
on nimitetty uusi alapäällikkö!"
Tyttönen kohotti silmänsä ja katsoi isäänsä lausuen pikkuvanhan
säälillä:
"Taas on siis yksi mennyt ohitsesi, isä!"
Isä lakkasi nauramasta eikä vastannut tähän muistutukseen mitään;
johtaaksensa puheen toiselle tolalle kääntyi hän vaimonsa puoleen, joka
nyt puhdisti akkunoita.
"Äiti voi kai hyvin tuolla yläkerrassa?"
Rva Caravan lakkasi työstänsä, kääntyi päin, siirsi niskaan lipuneen
myssynsä paikoilleen ja sanoi vapisevin huulin:
"Niin, puhukaamme vain äidistäsi! Tänään on hän taas kauniisti
käyttäytynyt! Ajattelehan, että kun parturin vaimo tästä
alakerrasta ... minun poissaollessani ... tuli lainaamaan meiltä
tärkkelyspakettia, niin ajoi äitisi hänet suorastansa ulos haukkuen
häntä kerjäläis-akaksi. Mutta sitten sai hän itse kuulla kunniansa
minulta! Tietysti tekeysi hän aivan kuuroksi, kuten hänen tapansa on,
aina kun hänelle totuuksia sanotaan, mutta tiedänhän minä hänellä
olevan yhtä hyvät korvat kuin minullakin: se on vain hänen kujeitansa.
Paras todistus siitä on, että hän kapusi takaisin yläkertaan sanaakaan
virkkamatta."
Hra Caravaniin vaikutti tämä niin kiusallisesti, ettei hän puhunut
mitään; palvelustyttö tuli samassa ilmoittamaan, että pöytä oli
katettu. Silloin otti hra Caravan luudan varren, joka tätä tarkoitusta
varten aina oli nurkassa, ja koputti kolme kertaa kattoon antaaksensa
merkin äidille. Sitten menivät he saliin, missä nuorempi rva Caravan
vanhusta odotellessa ammensi liemi-annokset valmiiksi. Mutta vanhus ei
tullutkaan alas ja liemi alkoi jo jäähtyä. Toiset rupesivat syömään ja
kun liemi oli syöty, odotettiin häntä jälleen. Rouvaa tämä jo harmitti;
hän viskoi vihansa puolisonsa ylitse.
"Näin tekee hän aivan tahallansa. Ja sinä taas pidät tietysti hänen
puoltansa."
Kahden tulen väliin joutuneena ei hra Caravan tiennyt mitä vastata,
vaan lähetti vihdoin Maria Lovisan kysymään mummolta, miksi hän
viivytteli. Ja sitten istui hän ja odotti alaspäin katsellen, sillä
välin kuin hänen vaimonsa harmistuneena kilisti veitsellänsä lasin
laitaan.
Ovi aukesi samassa ja tyttönen palasi yksin takaisin hengästyneenä ja
kalpeana.
"Mummo makasi lattialla," sanoi hän huohottaen.
Hra Caravan hypähti ylös, viskasi ruokaliinansa pöydälle ja juoksi ylös
rappusia, joilta kuului hänen pitkien, nopeiden askeltensa kaiku;
vakuutettuna siitä, että tämä taas oli anopin keksimiä kujeita,
kohautti rouva olkapäitänsä koko ilmoitukselle, mutta seurasi
verkallensa sentään miehensä jäljessä.
Mummo makasi pitkällänsä keskellä lattiaa, kasvot permantoon
käännettyinä, ja kun hra Caravan käänsi hänet seljällensä jäi hän
siihen rojottamaan yhtä liikkumattomana, keltaisine, kuivine
kurttuisine kasvoinensa, silmät ummessa, huulet tiviisti suljettuina ja
koko tuo laihan kuiva ruumis jäykistyneenä vallan tunnottomaksi.
Caravan polvistui hänen viereensä ja vaikeroi:
"Voi äiti raukkaa, voi minun poloista äiti-raukkaani!"
Kun rouva oli tarkastanut häntä vähän aikaa, selitti hän lyhyesti:
"Muori on taas saanut pyörtymyskohtauksen, siinä kaikki! Mutta sen on
hän tehnyt riistääksensä meiltä ruokarauhan, ole varma siitä!"
Yhdessä kantoivat he mummon sänkyyn ja riisuivat pitovaatteet hänen
yltänsä. Sitten ryhtyivät he kolmen hengen -- hra ja rva Caravan sekä
palvelustyttö -- häntä hieromaan. Mutta kaikista näistä ponnistuksista
huolimatta ei muori tullut tajullensa.
Silloin lähetti hra Caravan palvelustytön -- Rosalien -- noutamaan
tohtori Chenetiä. Tämä asui Suresnesiin päin vievällä rantakadulla,
joka oli jotenkin kaukana. Odotus kävi siis pitkälliseksi.
Vihdoinkin hän saapui, tutki vanhuksen tilaa, tunnusteli häntä,
kuunteli hengitystä ja ilmoitti:
"Hän on kuollut!"
Hra Caravan kumartui vainajan ylitse ja ratkesi itkeä nyyhkyttämään, ja
suuteli kiihkeästi äitinsä kangistuneita kasvoja; ja niin runsaita
surun kyyneliä vuodatti hän, että nämä suurina vesipisaroina tippuivat
vanhuksen poskille ja otsalle.
Rva Caravan teki kaikki, mitä sovinnaiset tavat miniältä tällaisissa
surutapauksissa voivat vaatia: hän seisoi puolisonsa takana, voihkaili
heikosti ja hieroi itsepintaisesti silmiänsä.
Turvonnein kasvoin, harva tukka epäjärjestyksessä ja todellisen surunsa
rumentamana nousi hra Caravan äkkiä ylös:
"Mutta oletteko varma, tohtori, oletteko ihan varma siitä, että hän on
kuollut?"
Tohtori Chenet lähestyi nopeasti uudelleen vainajaa, ja tutki sitä
ammattimiehen taitavalla nokkeluudella ikäänkuin liikemies
kauppatavaraansa kiittäessänsä.
"Katsokaa itse, ystäväni, katsokaa silmiä!" Samassa nosti hän
silmäluomia ja silloin paljastui hänen sormensa alta muorin katse ...
entinen muuttumaton katse ... ainoastaan silmäterä oli ehkä hieman
laajempi kuin ennen. Caravaniin vaikutti tämä sysäyksenä rintaan ja hän
tunsi koko ruumiinsa värisevän.
Chenet nosti jäykistynyttä käsivartta, koetti avata muorin
yhteenpuristettuja sormia ja tiuskasi harmistuneena ikäänkuin olisi
joku syyttänyt häntä valheesta:
"Tai katsokaa tätä kättä? Olkaa huoletta! Tällaisessa tapauksessa en
ole vielä koskaan erehtynyt!"
Caravan heittäysi ryvettyneenä jälleen ruumiin yli ja itki melkein
ulisemalla. Ollen itkevinänsä hänkin, puuhaili rouva vainajan sängyn
vieressä: ensin nosti hän yöpöydän lähemmäs, peitti sen ruokaliinalla,
nosti sille neljä kynttilää, sytytti ne palamaan, otti uunipeilin takaa
puksipuun oksan, täytti erään pikku lautasen tavallisella vedellä, kun
ei ollut vihkivettä saapuvilla, laski oksan tälle lautaselle ja asetti
sen vihdoin yöpöydälle kynttiläin väliin. Hetkisen mietittyänsä heitti
hän siihen vielä hyppysellisen suolaa arvatenkin siinä uskossa, että
tämä oli jonkunlaista ehtoollispyhitystä.
Suoritettuansa nämä tavanmukaiset välttämättömyydet, joilla vainajaa
aina oli muistettava, jäi hän liikkumattomana seisomaan paikallensa.
Tohtori, joka oli auttanut häntä näissä toimituksissa, kuiskasi hänelle
hiljaa:
"Meidän täytyy saattaa hra Caravan täältä pois!"
Rouva nyökkäsi myöntymykseksi, lähestyi yhä polvillansa nyyhkivää
puolisoansa ja nosti häntä toisesta käsivarresta samalla kuin hra
Chenet tarttui toiseen.
Ensin istuttivat he hänet tuoliin; rouva suuteli häntä otsalle ja
moitti häntä lempeästi. Tohtori yhtyi häneen ja koetti kehoittaa häntä
lujuuteen, rohkaisemaan mielensä ja alistumaan sallimuksen tahtoon,
ihmetellen että mies voi kovan onnen sattuessa noin tyyten menettää
miehuutensa. Sitten tarttuivat molemmat uudellensa häneen kiinni ja
kantoivat hänet pois.
Alas vietäessä vaikeroi hän vallan uupuneena kuin suuri lapsi, nyyhkien
suonenvedontapaisesti, käsivarret velttoina ja jalat raukeina.
Koneellisesti jalkojansa muutellen astui hän toisten kannattamana alas
rappusia tietämättä, kuinka hän alas tuli.
Sitten istuttivat he miesparan samaan nojatuoliin, jossa hänen aina oli
tapansa istua aterioidessa ja jonka kohdalla vielä oli häneltä äsken
kesken jäänyt liemilautanen lusikoinensa. Tähän jäi hän hievahtamatta
istumaan tuijottaen viinilasiinsa ja muuten niin masentuneena, ettei
hänellä ollut ainoatakaan selväjärkistä ajatusta.
Rva Caravan puhutteli sitten tohtoria eriksensä kysellen mitä
muodollisuuksia hänen vielä oli noudatettava, ja tiedustellen muita
tähän tapaukseen kuuluvia asioita. Tohtori Chenet näytti ensin
odottavan jotakin, mutta otti sitten hattunsa ja hyvästeli ilmoittaen
samalla, ett'ei hän vielä ollut syönyt päivällistä.
"Mitä? Ettekö te ole vielä syönyt päivällistä?" huudahti rouva. "Jääkää
toki meille päivälliselle, hra tohtori, jääkäähän toki! Tarjoomme mitä
meillä sattuu itsellämme olemaan. Että meille ei ruoka nyt oikein
maista, sen suonette anteeksi!"
Mutta tohtori kieltäysi estellen.
"Kuinka? Jääkää toki. Tällaisissa tapauksissa on hauskaa nähdä ystäviä
ympärillänsä. Ja ehkäpä voitte te saada mieheni hieman rohkaistumaan.
Hänen täytyy välttämättä tointua ja voimistua!"
Tohtori kumarsi ja laski jälleen lakkinsa pois:
"Siinä tapauksessa minä jään, arvoisa rouva", sanoi hän.
Rouva antoi höpertyneelle Rosalielle muutamia käskyjä, istuutui itsekin
pöytään, oli syövinänsä ja ilmoitti tahtovansa pitää seuraa
"tohtorille".
Jäähtyneen liemen jälkeen, jota hra Chenet pyysi toistamiseen,
tarjottiin jotakin sipulilta tulevaa "satakertaa", jota rouvakin hieman
maistoi. Tohtorin mielestä oli se erinomaista.
"Eikö totta?" hymyili emäntä kääntyen miehensä puoleen: "Ota nyt
sinäkin tätä vähäisen, Alfred, että on edes jotakin vatsassasi. Muista,
että sinulla on pitkä yö edessäsi!"
Tottelevaisena ojensi tämä lautasensa ja vallan yhtä tottelevaisena
olisi hän mennyt heti levolle, jos vaimo vain olisi käskenyt häntä,
sillä hän näytti vastustelematta ja empimättä tekevän kaikki, mitä
käskettiin. Hän söi.
Tohtori otti itse kolme kertaa eteensä ja rva Caravan söi niinikään
melkoisen kämpäleen, nieleskellen sen alas erityisesti harkitulla
välinpitämättömyydellä.
Kun palvelustyttö toi makaronikulhon, mutisi tohtori:
"Tuopa näyttää mainiolta, hiisi vie!"
Rouva jakoi siitä kaikkien lautasille, myöskin lapsille, jotka tällä
välin olivat vapaasti ryypiskelleet viiniä ilman vettä ja potkiskelivat
toisiansa pöydän alla.
Tohtori muistutti suuren Rossinin mieltymystä tähän italialaiseen
ruokalajiin:
"Kuulkaas, sehän sointuu runoksi", sanoi hän; "joku voisi alkaa runonsa
esim. tähän tapaan: 'Niin maestro Rossini ja oiva macaroni' j.n.e."
Muut eivät kuunnelleet hänen sukkeluuksiansa. Rouva, joka äkkiä oli
käynyt miettiväiseksi, ajatteli tapauksen kaikkia mahdollisia
seurauksia. Hra Caravan kiersi sillä aikaa kuulia leivästä ja laski ne
sitten riviin pöydälle, katsellen niitä tuhmana kuin epatto. Sitäpaitse
näytti hän kärsivän polttavaa janoa, koskapa hän alinomaa vei
viinilasin huulillensa. Ajatukset, jotka odottamaton tapaus ja siitä
johtuva suru jo äsken oli pimittänyt, menettivät nyt viimeisetkin
älynsiteensä ja kuulustivat vapaina hyrisevän ympäri koko ruumiin ...
juuri alkavan ruoansulatuksen raskaassa huumauksessa.
Tohtori Chenet joi muuten kuin sieni ja näytti huomattavasti päihtyvän.
Myöskin rouvassa näkyi tavattomampia hermokohtauksia seuraava
vastatila: hän kävi vilkkaaksi, puheliaaksi ja tunsi päätänsä hiukan
huimaavan, vaikka hän ei ollutkaan juonut muuta kuin vettä.
Hra Chenet oli ruvennut kertomaan erinäisistä kuolemantapauksista,
jotka hänen mielestänsä olivat olleet hauskoja. Tässä Pariisin
etu-kaupungissa (Neuillyssä), jonka asukkaat enimmäksensä ovat
maaseudulta kotoisin, huomaa talonpoikain välinpitämättömyyttä kuolemaa
ja vastakuollutta vainajaa kohtaan, vaikkapa tämä olisikin
asianomaisten oma isä tai äiti, samoin sitä kunnioituksen puutetta ja
itsetiedotonta raakuutta kuolleiden suhteen, joka on niin yleinen
maaseudulla, mutta Pariisissa aivan harvinainen.
"Viime viikolla esimerkiksi", kertoi hän, "kutsuttiin minut erääseen
taloon Puteauxin kadun varrella. Minä riennän sinne, tapaan sairaan jo
kuolleena ja kuolinvuoteen ympärillä koko perheen, joka par'aikaa
kaikessa rauhassa tyhjensi edellisenä päivänä vainajan oikullisesta
käskystä ostettua anisettipulloa."
Rouva Caravan, joka nyt mietti perintö-osuutta, ei kuunnellut häntä;
hra Caravan taas, jonka aivot olivat vallan tyhjät, ei olisi ymmärtänyt
mitään, vaikka olisi kuunnellutkin tohtorin puheita.
Vihdoin tarjottiin kahvia, sangen väkevää kahvia, jonka piti olla kuin
"lohdutusta surun vaivaan". Sitä tyhjennettiin konjakin kanssa useampia
kuppeja ja jokaiselta kupilta hohtivat posket entistänsä punaisempina,
mutta sekavia aivoja se ei juuri selvittänyt.
Äkkiä valtasi tohtori koko pullon kaataaksensa piiskaryypyt
itsekullekin. Keskustelu kuoli pois ja kaikki kolme huhtoivat kaulansa
tuolla kellertävällä siirapilta näyttävällä, sokeroidulla konjakilla.
Nyt alkoivat he olla lämpimiä ja kylläisiä, ja tunsivat itsessänsä
tuota eläimellistä tyytyväisyyttä jonka alkohooli-juomat, päivällisten
päälle nautittuina, ehdottomasti herättävät meissä.
Lapset olivat nukahtaneet ja Rosalie saattoi ne levolle.
Koneellisesti totellen sitä juovuttamisvaistoa, joka kaikille
onnettomille on niin ominainen, joi hra Caravankin useampia laseja
konjakkia. Hänen silmänsä alkoivat omituisesti loistaa.
Tohtori nousi ylös ja aikoi poistua. Ottaen ystäväänsä käsivarresta
sanoi hän:
"Kas niin, tule nyt kanssani kävelemään! Raitis ilma tekee sinulle
hyvää... Surujansa täytyy koettaa haihduttaa!"
Caravan totteli nöyrästi, otti hattunsa ja keppinsä ja lähti.
Käsikynkässä astelivat ystävykset alas Seine-joelle päin taivaan
tähtikirkkaana kimmeltäessä.
Miellyttävät tuoksut täyttivät lempeän, öisen ilman, sillä kaikissa
läheisissä puutarhoissa loistelivat kukkaset täydessä kukoistuksessansa
ja päivällä uinahtaneet lemut virkosivat ja elpyivät illan tullen,
sekottuen hämärissä tohahteleviin, keveihin tuulenhenkäyksiin.
Leveä puistotie oli autio ja hiljainen. Kahden puolen tietä paloivat
kaasulamput, joiden kaksoisrivit ulottuivat aina riemuportille saakka.
Pariisista, joka kuumoitti etäällä punertavassa hohteessa, kuului
sentään kaamea humu. Oli kuin olisi kuulunut lakkaamaton, hiljainen
rummun-pärinä, ja siihen vastasi toisinaan etäällä kulkevan junan
vihellys, jonka päästi joku täyttä vauhtia ... pääkaupunkia kohti ...
kiitävä veturi taikka yön pimeydessä ... tätä vastaan tuleva ja merelle
päin rientävä juna.
Illan raitis tuulenhenki, joka äkkiä lehahti ystävyksiä vastaan,
vaikutti näihin niin voimakkaasti, että tohtori hieman hoiperteli ja
hra Caravan tunsi sen huumauksen vain lisääntyvän, jota hän oli
kärsinyt jo päivällisistä saakka. Hän kulki kuin unessa turtunein
mielin, raukeana ja jonkunlaisen siveellisen tylstymisen tilassa, joka
esti häntä tuntemasta mitään kipua ja melkein täytti hänen mielensä
mielihyvän tunteella, jota luonnon lempeät lemut vielä lisäsivät.
Sillalle tultuansa kääntyivät he oikealle, jolloin joelta puhaltava
raitis tuulahdus miellyttävästi hyväili heidän kasvojansa. Levollisena
ja mahtavana virtaili se korkean poppelikujanteen takana. Tähdet
kuvastuivat sen välkkyvään kalvoon ... näyttivät ikäänkuin
uiskentelevan virtaa alaspäin. Hieno, vaalea usvaharso, joka lepäsi
joen toisella rannalla, toi heidän keuhkoihinsa kosteuden tunteen ja
hra Caravan pysähtyi äkkiä paikoillensa säpsähtäen tuota omituista joen
hajua, joka herätti hänessä vanhoja muistoja.
Äkkiä oli hän näkevinänsä äitinsä elämässä niitä aikoja, jolloin hän
oli vielä lapsi ja konttasi koti-talon edustalla kaukana Picardiessä
katsellen, kuinka äiti pesi vaatteita vähäisessä purossa, joka juoksi
heidän puutarhansa läpi. Hän oli kuulevinansa tämän pyykkikartun
kapseen maalaishiljaisuudessa ja äidin äänen, joka huusi: "Alfred,
tuopas vähän lisää suopaa!" Nyt tunsi hän saman jokihajun, saman
kosteasta maasta nousevan usvanhajun ja samat notkoista käyvät uhot,
joiden omituinen tuoksu oli jäänyt haihtumattomasti hänen muistoonsa;
nyt kun hänen äitinsä juuri oli kuollut, piti tämän muiston siis
hänessä uudistuman!
Ankaran surun valtaamana pysähtyi hän jäykistyneenä eikä voinut
liikahtaa paikoiltansa. Oli kuin salama olisi äkkiä valaissut häntä
kohdanneen onnettomuuden koko laajuudessansa. Tuo joen haihtuva
henkäys, joka oli kohdannut häntä, heitti hänet alas lieventymättömien
murheiden pimeään kuiluun. Hän tunsi sydämensä silpoutuvan
ajatellessaan ainaista eroa äidistänsä. Oli kuin olisi suru leikannut
hänet keskeltä kahtia ja koko hänen muistossa uudistuva nuoruutensa
jälleen kuolon kitaan hävinnyt. Kaikki entisyys oli lopussa, kaikki
lapsuuden muistot olivat haudatut eikä löytynyt ketään, joka olisi
voinut jutella hänen kanssansa menneistä ajoista, ihmisistä, jotka hän
oli lapsuudessaan tuntenut, kotiseudusta, hänestä itsestänsä siinä
ympäristössä ja kaikista niistä pikkuseikoista, jotka liittyivät hänen
entiseen elämäänsä. Osa hänen olemustansa oli lakannut olemassa
olemasta ... ja pian kai teki kuolema lopun toisestakin puoliskosta.
Ja vainajien haamut alkoivat vaeltaa hänen sisäisten silmiensä ohitse.
Hän näki "mammansa" nuorempana, kuluneissa puvuissa, joita tämä oli
käyttänyt niin kauvan, että ne näyttivät ihan kuuluvan hänen
persoonaansa. Hän oli näkevinänsä hänet tuhansissa eri kohtauksissa,
jotka jo muuten olivat häipyneet hänen mielestänsä, sellainen ilme
kasvoissa, joka hänellä ennen oli ollut, hänen liikkeensä ja tapansa,
hän oli kuulevinansa hänen piintyneitä päähänpistojansa, hänen
äänenpainonsa ja suuttumuksensa, hän erotti hämärissä hänen kasvojensa
kurtut, hänen laihojen sormiensa liikkeet ja kaikki nuo vanhat tutut
asennot, joissa hän ei enää koskaan voinut äitiänsä nähdä.
Tarttuen kiinni tohtoriin ratkesi hän jälleen nyyhkyttämään. Hänen
jalkansa vapisivat, koko hänen lihava ruumiinsa hytkyi ja vaikeroiden
änkytti hän:
"Voi minun äitiäni, voi minun poloista äitiäni, voi, poloista äiti
parkaani!"
Hänen kumppalinsa, joka ei ollut vielä selvennyt hänkään ja uneksi
saada päättää iltansa eräässä tutussa paikassa, missä hänen oli tapana
salaa pistäytyä, kävi yhäti uudistuvien surun purkausten vuoksi jo
kärsimättömäksi, jonka tähden hän istutti ystävänsä joen rannalle ja
meni tiehensä muka "erästä sairasta katsomaan".
Caravan itki kauvan yksinänsä. Kun kyyneleet vihdoin ehtyivät ja koko
hänen kärsimyksensä oli niin sanoaksemme juossut vetenä pois, tunsi hän
itsensä jälleen keveämmäksi, tyynemmäksi ja äkkiä vallan rauhalliseksi.
Kuu oli tällä välin noussut ja valkasi taivaan rannan hiljaisella
valollansa. Suuret poppelipuut seisoivat siinä suorina, hopeanhohde
lehdissänsä, ja usva tuolla tasangolla väikkyi kuin hiljaa virtaileva
lumiharso. Joen kalvossa ei enää tuikkinut tähtösiä, vaan välkkyi sen
pinta nyt kuin raakunkuori ja joleana vieri se tasaista kulkuansa.
Silloin tällöin karehtivat aamutuuloset sen kalvossa. Ilma oli lempeä
ja tuuli tuntui tuoksuvan. Veltto raukeus näytti vallanneen uinaavan
maan. Hra Caravan hengitti ahnaasti yön suloista lempeyttä, hengitti
syvään ja olipa kuin olisi yliluonnollinen, raitis rauha ja lohdutus
jälleen tuntunut koko hänen olennossansa.
Kuitenkin koetti hän taistella tätä valtavaa hyvinvoinnin tunnetta
vastaan. Useita kertoja toisteli hän: voi äiti parkaa, voi poloista
äiti parkaani! Mutta turhaan koetti hän enää pakottaa itseänsä
itkemään, kuten hänen, rehellisen miehen, oikeudentunto oikeastaan
olisi vaatinut. Se ei enää onnistunut. Eikä hän enää tuntenut edes
tuskaa muistellessaan samoja asioita, jotka äsken olivat saattaneet
hänet sellaisen liikutuksen valtaan.
Silloin päätti hän nousta ylös ja lähti verkkaisin askelin
tallustelemaan kotiin päin, kietoen tyvenen luonnon rauhallisen
välinpitämättömyyden vaipan yllensä. Lohdutettuna ja vastoin tahtoansa
levollisena hän palasi takaisin.
Sillalle tultuansa huomasi hän viimeisen, juuri liikkeelle lähtevän
raitiovaunun palavan lyhdyn ja sen takana Globe-kahvilan valaistut
akkunat.
Hän tunsi halun saada kertoa tapahtumasta jollekin tuttavalle, herättää
tässä osanottoa ja kiinnittää itseensä tämän huomion. Vääntäen kasvonsa
murheellisiksi, avasi hän kahvilan oven ja lähestyi tiskiä, jonka
takana isäntä aina istui. Hän toivoi, että hänen tulonsa tekisi
vaikutuksen, että kaikki nousisivat ylös, rientäisivät häntä vastaan
ojennetuin käsin ja kyselisivät: no, mitä on tapahtunut? Mutta kukaan
ei hänen surullisesta hahmostansa välittänyt. Silloin nojasi hän
kyynärpäänsä tiskiä vastaan, vei molemmat kätensä otsaansa ja huokasi:
"Voi Jumalani, voi Jumalani!"
Isäntä katsahti jo häneen.
"Ettekö voi hyvin, hra Caravan?" kysyi hän.
"Kiitos kysymästä, rakas ystäväni", sanoi tämä, "en minä voi pahoin,
mutta äitini on juuri kuollut!"
"Ohhoh!" sanoi isäntä hajamielisesti ja kun eräs etäämpänä istuvista
vieraista huusi: "pukki olutta!" vastasi hän tälle kovalla äänellä:
"aivan oikein, pukkihan se oli!" Ja niin kiiruhti hän huutajan luo
olutpukin kanssa jättäen hra Caravanin hämmästykseensä.
Tuonoiset dominon pelaajat istuivat vielä vajonneina peliinsä, jota he
olivat jatkaneet päivällisistä asti. Caravan lähestyi nyt näitä
aikeessa onkia heiltä hieman osanottoa surussansa. Mutta kun kukaan ei
huomannut häntä, täytyi hänen itsensä alottaa:
"Tiedättekö, että minua on kohdannut suuri onnettomuus!" sanoi hän.
Kaikki kolme pelaajaa nostivat päänsä irroittamatta siltä katsettansa
pelinappuloista.
"No, mitä on siis tapahtunut?"
"Äitini on juuri kuollut!"
"Elä hiidessä!" sanoi eräs koettaen näyttää sääliväiseltä. Toinen
heistä ei keksinyt mitä sanoisi, vaan pudisti päätänsä ja vihelsi
heikosti. Kolmas vaipui jälleen katselemaan pelilautaa ikäänkuin olisi
hän ajatellut:
"Eikö muuta!"
Caravan odotti jotakin sydämellistä sanaa. Mutta tällaisesta
vastaanotosta ei hän välittänyt, vaan meni tiehensä harmistuneena siitä
penseydestä, millä toverit voivat kohdella ystävänsä tuskaa, joka tällä
hetkellä kuitenkin oli niin lievää laatua, ettei hän sitä oikeastaan
enää tuntenutkaan.
Hän oli samassa jälleen ulkona.
Yöröijyssänsä odotti rouva Caravan häntä kotiin tulevaksi, istuen
matalalla tuolilla avatun akkunan ääressä, ja mietti vainajan jälkeistä
perintö-osuutta.
"Riisu vain yltäsi", sanoi hän, "voimmehan jutella sängyssäkin."
Hra Caravan katsahti ylös.
"Mutta ... tuolla ylhäällä ... ei siis ole ketään."
"Anteeksi, Rosalie on siellä nytkin ... mutta voithan kolmen aikana
mennä hänen sijallensa, kunhan ensin nukut hiukan."
Hra Caravan piti alusvaatteet varalta yllänsä, solmi silkkiliinan
päänsä ympäri ja kömpi sitten vaimonsa viereen ... hurstien väliin.
Kotvan istuivat he siinä äänettöminä. Rouva mietti.
Tähänkin aikaan vuorokaudesta oli hänellä punaisella nauhalla
koristettu myssy päässä, joka muuten istui vinossa toisella
korvallisella, kuten hänen myssynsä tavallisesti aina olivat.
Äkkiä kääntyi hän ukkoonsa päin sanoen:
"Tiedätkö, onko äitisi tehnyt mitään testamenttia?"
Caravan epäröi hetken aikaa.
"Minä ... minä ... en sitä usko", sanoi hän, "ei, testamenttia hän ihan
varmasti ei ole tehnyt."
Rouva katsahti ukkoansa silmiin ja sanoi hiljaisella harmistuneella
äänellä:
"Mutta sehän on arvotonta. Kymmenen vuoden kuluessa olemme me nyhtäneet
itsemme paljaiksi hänen tähtensä ja elättäneet häntä. Tahtoisinpa
tietää, tokko sisaresi olisi tehnyt samoin meidän sijassamme? Enkä
totisesti olisi minäkään viitsinyt sitä tehdä, jos olisin tiennyt,
millä tavalla hän meitä palkitsee! Häpeä hänen muistollensa! Aiot kai
sanoa, että onhan hän maksanut edestänsä. Olkoonpa vain! Mutta lasten
hellyyttä ei rahalla makseta! Kiitollisuuden täytyy osoittautua siinä,
että asianomainen tekee testamentin kuoltuansa. Niin oikeat ihmiset
menettelevät. Mitä minulla nyt on vaivojeni ja ikävyyksieni palkkioksi?
Kyllä tämä on siivoa!"
Caravan parka koetti useita kertoja keskeyttää häntä:
"No, mutta ... kuulehan toki, rakas ystäväni, minä pyydän ... minä
rukoilen sinua!..."
Vihdoin tyyntyi rouva kuitenkin, otti tavallisen äänensä ja sanoi:
"Huomen-aamulla varhain pitää meidän ilmoittaa tästä sisarellesi."
Hra Caravan säpsähti.
"Tietysti, senhän olisin vallan unhottanut. Heti herättyäni sähkötän
minä hänelle."
Mutta silloin keskeytti rva Caravan hänet äänellä, joka ilmaisi hänen
ennakolta miettineen kaikki:
"Ei, lähetä se vasta klo 10-11 aikana, jotta ehdimme saada kaikki
järjestykseen ennen hänen tuloansa. Charantonista tänne tarvitsee hän
vähintäin kaksi tuntia. Sanomme esim., ettet sinä pökerryksissäsi
muistanut ilmoittaa asiasta aikaisemmin. Siten saamme hiukan aikaa
siistiytyä."
Caravan löi otsaansa sillä hätäytyneellä äänellä, millä hän aina
puhui virastonsa päälliköstä, jonka edessä hän aina vapisi ...
ajatuksissansakin:
"Ja täytyyhän minun ilmoittaa siitä ministeriöönkin!"
"Mitä varten? Tällaisissa tapauksissa annetaan aina anteeksi, jos
moiset asiat sattuvatkin unhottumaan. Usko sinä minua eläkä lähetä
virastoon mitään ilmoitusta. Päällikkösi ei voi siitä muistutusta
tehdä ... ja silloinhan sinä olet tuottanut hänelle vähän harmia!"
"Aivan oikein," myönsi Caravan, "sillä ole varma siitä, että hän
suuttuu pois jäämisestäni. Se oli mainio ajatus, siinä olet oikeassa.
Kun minä myöhemmin ilmoitan hänelle, että äitini on kuollut, niin saa
hän pitää suunsa kiinni."
Ihastuneena tähän pilantekoon hykersi ministeristön kirjuri käsiänsä
ajatellessansa, millä naamalla hänen päällikkönsä kuulisi tuon
ilmoituksen.
Rouva Caravan joutui yhä hajamielisemmäksi huolten johdosta, joita
hänen näytti olevan vaikea ilmaista miehellensä. Vihdoin teki hän
päätöksensä:
"Lahjoittihan äitisi sinulle kerran heilurikellonsa vai kuinka?
Tarkoitan sitä, jossa tyttönen pelaa kuulapeliä."
Caravan koetti muistella ja sanoi sitten:
"Niin ... niin kyllä ... siitä on jo kauvan aikaa, kun hän sanoi,
että ... jo meille tullessaan sanoi hän: tuon kellon saat sinä, Alfred,
jos minua oikein hoidat!"
Rouva Caravan tunsi itsensä rauhallisemmaksi ja hänen katsantonsa
kirkastui.
"Mutta siinä tapauksessa on parasta, näetkö, että noudamme sen tänne
hetipaikalla. Sillä jos sisaresi ehtii saapua, ei hän ehkä anna sitä
meille."
"Niinkö todellakin luulet?" kysyi toinen empien.
Rouva näytti suuttuvan.
"Luulen mitä luulen! Mutta jos se kerran on täällä ...
asuntosuojissamme, niin ... tehty on aina tehty. Silloin on kello
meidän! Sama on oikeastaan laita sen lipastonkin (= piirongin), jonka
päällä on marmorilaatta ... muistathan? Sen hän taas lupasi minulle,
ollessaan kerran hyvällä tuulella. Voimmehan noutaa senkin samalla,
vai?"
Ukko ei näyttänyt olevan oikein taipuvainen tähän puuhaan.
"Tiedätkö, rakas ystäväni, että siten otamme suuren edesvastauksen
niskoillemme?"
Rouva kääntyi häneen vimmastuneena.
"Vai niin! Todellakin! Aina olet sinä yhtäläinen, Alfred. Ennen
antaisit sinä lastesi kuolla nälkään kuin liikuttaisit pikku sormeasi.
Kun hän kerran on antanut lipaston minulle, niin meidänhän se silloin
on, luulisin? Ja ellei sisaresi tyydy siihen, niin olkoonpa hyvä ja
sanokoon siitä minulle! Minä vähät sinun sisarestasi! Kas niin,
menkäämme nyt yläkertaan, niin tuomme sieltä alas, mitä äiti on meille
määrännyt."
Väristen ja kukistettuna kömpi hra Caravan sängystänsä ja aikoi vetää
housut jalkaansa, kun rouva ehkäisi sen.
"Mitä varten sinä pukeutuisit? Mene vain alusvaatteisillasi; ei sinun
kylmä tule. Minä ainakin menen sellaisena kuin olen!"
Molemmat läksivät liikkeelle yöpukimissansa, hiipivät hiljaa ylös
rappusia, avasivat varovasti oven ullakko-kamariin, missä ainoastansa
nuo neljä palavaa kynttilää näyttivät vartioivan muorin kuolinunta,
sillä Rosalie oli nukahtanut ja kuorsasi nojatuolissa, sääret
hajallansa, kädet ristissä helmassa, pää kallellansa ja suu puoleksi
ammollansa.
Hra Caravan otti kellon rautauunin reunalta. Se oli noita omituisen
kömpelöitä koriste-esineitä, joita keisarikauden tyylillä on paljo
omallatunnollansa. Nuori tyttönen kullatusta pronssista ja erilaisia
kukkasia hiuksissansa piti kädessänsä kuulamaljaa, jonka kuula toimitti
heilurin virkaa.
"Anna se minulle," sanoi rouva Caravan, "ja ota sinä tuo marmoorilaatta
kantaaksesi."
Mies parka totteli huohottaen ja saikin ankarain ponnistusten jälkeen
laatan toiselle hartiallensa.
Sitten lähti pariskunta laskeutumaan jälleen alakertaan. Caravanin
täytyi kumartua ovessa taakkansa vuoksi ja sitten astui hän vapisevin
askelin portaita alas; rouva kulki takaperin edellä valaisten tietä
toisessa kädessänsä olevalla kynttilällä ja kantaen kuulakelloa
toisessa.
Alas päästyänsä huokaisivat he helpoituksesta.
"Kas niin, nyt on pahin taakka jo alhaalla, menkäämme noutamaan
loppuja," sanoi rouva.
Mutta lipaston laatikot olivat mummon vaatteita täynnä; nämä olivat
siis ensiksi piilotettavat johonkin.
Rouva sai äkkiä hyvän päähänpiston:
"Meneppäs alas ja tuo se puukirstu, joka on siellä eteisessä. Se ei
maksa kahtakaan frangia... Sen voimme asettaa tähän vaatekirstuksi."
Caravan teki kuten käskettiin. Sitten ryhdyttiin ahtaamaan vaatteita
siihen.
Yksitellen nosteli hän laatikoista kaikki mummo paran koristeet,
liinavaatteet, pitsi-kalvostimet, kaulukset, alusvaatteet j.n.e. ja
laski ne samassa järjestyksessä kirstuun, jottei Caravanin sisar, rva
Braux, seuraavana päivänä epäilisi mitään.
Kun tämä oli toimitettu, kantoi aviopari alas ensin laatikot ja sitten
itse lipaston. Kauvan miettivät he, ennen kuin sopivat siitä, missä se
parhaimmalta näyttäisi. Vihdoin tuli päätökseksi, että se oli
asetettava makuukamariin, akkunain väliin, vuodetta vastapäätä.
Ja kun lipasto oli siirretty määrättyyn paikkaansa alkoi rva Caravan
latoa laatikkoihin omia liinavaatteitansa. "Kuulakello" sai sijansa
salin uunin reunalla. Yhdessä tarkastivat he sitten, miltä se nyt siinä
näytti. Molemmat olivat varsin tyytyväisiä tarkastuksensa tulokseen.
"Se näyttää erittäin sievältä!" sanoi rouva.
"Erittäin sievältä!" toisti herra.
Nyt menivät he jälleen levolle. Rouva sammutti kynttilän ja pian
nukkuivat kaikki sekä ylä- että alakerran asukkaat.
Oli jo täysi päivä, kun hra Caravan havahtui ja avasi silmänsä. Alussa
oli hän vallan pyörällä päästänsä, niin että hänen täytyi ponnistaa
ajatuskykyänsä muutamien minuuttien aikana, ennenkuin muisti mitä oli
tapahtunut. Samassa tunsi hän sysäyksen rinnan kohdalla, jolloin hän
hypähti ylös sängystä ja tunsi olevansa melkein itkemäisillänsä.
Hän meni nopeasti yläkertaan, missä Rosalie yhä nukkui tuonoisessa
asennossaan eikä nähtävästi ollut herännytkään koko yönä. Hän käski
tytön mennä tavallisiin aamutoimiinsa ja sytytti uudet kynttilät
yöpöydälle, kun entiset olivat ehtineet palaa loppuun. Sitten katseli
hän äitiänsä, vaipuen syviin mietteisiin, jos näin tahdomme nimittää
sitä helppohintaista uskonnollis-filosoofista rihkamaa, jolla älyltänsä
keskinkertaiset ihmiset tavallisesti kuolemaa ajattelevat.