Kahakka Alahärmässä.
Sunnuntaina Heinäkuun 10 p. laittoi Alahärmän lautamies Juhana
Filppula seurakuntansa talonpojille sanan eli kentiesi oikeimmin
käskyn ottaa aseet käsiinsä ja käydä vartoimaan vihollista vastaan
Heinäjoen pohjois-puolelle, sille kohdalle, jossa maantie kulkee
yli joen ja koski on varustettu kulkua varten. Moni sanoo hänen
tehneen sen vaan omasta päästänsä; ehkä toiset väittävät erään
herrahtavan miehen tulleen käskyn kanssa Lapualta, josta majuri
Ehrenroth'in edellisnä perjantaina oli täytynyt vetäitä Alahärmän
läpi pääjoukkoon Uudessa Karlebyy'ssä; -- hänen vetäymisestään ovat
joen pohjois-puolella olevat patteritkin, joita vielä näytellään --.
Kyllä eivät kaikki totelleet käskyä; mutta ne, jotka aikoivat tulla,
tulivat heti sanan saatuansa. Näitä oli parikymmentä miestä, joiden
joukossa oli muutamia Ylihärmäläisiäkin. Nämä rupesivat vartioimaan
sunnuntaina jälkeen puolenpäivän joki-töyräällä, kukin kerskaten
kunnostaan ja aseistaan, vaikka usealla oli vaan viikate vihollisen
kivääriä vastaan. Mainittavaa on, että lautamies Filppula itse, asian
oikea toimeen-pania, ei ollenkaan tullut saapuville, ehkä uhkasi
"hirttää muut oman porttinsa päälle", ellei mies kustakin talosta
läksisi vartioimaan. Hyvin pitkälliseksi eivät liene aikoneetkaan
tätä vartioimistaan, kun ei kenelläkään ollut muassaan evästä, eikä
ampuvaroja tuskin kolmeksi laahingiksi kullakin, eikä toisilla ollut
muuta kuin se mikä tullessa pyssynsä piipussa. Myöskään eivät olleet
erinomaisen tarkkoja vartioimisessaan, vaan päästivät riitelemättä
ihmisiä kulkemaan lauttapaikan yli sekä Kauhavalle ja Lapualle että
sieltä taas Uuteen Karlebyy'hyn. Tämän huolettomuuden seuraukset
eivät viipyneetkään kauan näyttäimästä.
Joku matkamies näet oli puhunut Kauhavalla tästä talonpoikain
vartioimisesta ja rinnustus-tuumista. Tämäpä puhe levisikin pian
ympäri Kauhavaa, että se tuli tutuksi siellä oleville vihollisen
vartiajoukoillenkin. Sentähden läksikin sieltä kasakka kuin noidan
nuoli Lapualle, päällikölle kertomaan asiata. Tämä majuri (?) oli
juuri murkinalla rovastissa, kun muutama upsieri astui sisään
hänelle kertomaan kasakan sanomia. Heti hyppäsi majuri ylös, heitti
syömisensä siihen ja antoi muutamia käskyjä. Nyt ruvettiin rumpuja
rämistämään ja pillipiiparit kävivät puhaltamaan. Kohta oli väki
aseissaan, joista majuri valitsi sata jalkamiestä ja viisikymmentä
kasakkaa, jotka hän lähetti ynnä muutaman vähemmän tykin marssimaan
Härmään.
Tällä aikaa oli muutamia talonpoikia tunkenut Pesolan kylään, noin
neljänneksen päähän Pirin jo mainitusta lauttapaikasta. Kun siellä
ollessaan saivat kuulla kasakoita olevan tulossa, niin päättivät
paeta Pirin lauttapaikan toiselle puolen. Lossi tai lautta sattuikin
olemaan samalla puolen, johon he sukkelaan hyppäsivät ja pääsivät
niin pakoon ennenkuin vihollinen tuli. Mutta yksi mies, joka ei
jaksanutkaan juosta niin nopeaa, ei ennättänytkään lossiin ja jäi
toiselle puolen, jotta heti jälestä tuleva vihollinen sai nähdä
hänestä vilahduksen, ennenkuin pääsi lymyämään laihopeltoon. Sekä
huoneiden takaa, solista ja muista paikoin kokivat hakea häntä;
toiset ajoi peltoakin ristiin rastiin; mutta häntä ei löytynyt. Häntä
haettaessa, voinee jokainen arvata miehen hädän ja pelon.
Kuu vihollisen vähän jälempää tullut jalkaväki oli saapunut,
asetettiin se huoneitten soliin ja nurkkain ta'a suojaan. Sieltä
he alkoivat tuiman ammunnan toisella rannalla seisovia talonpoikia
vastaan, jotka luoti-pyssyillänsä kokivat vastata. Talonpojista kyllä
kuului kuulain outo sohina kamalalta; mutta kuitenkin ampui se,
kellä pyssy ja varoja oli vastaan, ehkä harva luoti ehti toiselle
rannalle, kun väli oli niin pitkä. Kun kuulat ja ruuti loppui, täytyi
talonpoikain juosta pakoon männikköön. Heidän täällä juostessa,
katketa rusahteli mäntyin latvoja ja oksia heidän päällensä, ehkä
vahingoittamatta. Pakoon päästyänsä rupesi jokainen soimaamaan
toistansa pelkuriksi, kunnes yksi ratkaisi riidan, kehuen "sitä
rohkeimmaksi, joka huonoin juoksemaan", joilla sanoilla riitakin
raukesi nauruun. -- Tässä kahakassa ampuivat viholliset Elias
Filppulan rinnasta läpi, että kuula pysähtyi selkärankaa lähelle,
nahan alle; siltä se ei ollut sen vaarallisempi, kuin että armeijan
sotatohtori otti sen pois ja paranti miehen, josta sitten Suomen
upsierit ja väestö hyvin suositteli häntä.
Wenäläiset kun näkivät talonpoikain pakenevan, pyrkivät toiselle
puolen jokea; mutta lossi oli poissa pohjoisrannalta. Siksi
komennettiin muutama kasakka jokeen, uiden sitä sieltä noutamaan.
Kasakka pääsikin onnellisesti yli ja toi lossin, johonka vihollisia
astui päästäksensä pohjoispuolelle, jossa uhkasivat polttaa sekä
kirkon että talot ja tappaa kaikki, jotka saisivat käsiinsä. Mutta
samassa tuotiin esille eräs torpparin vaimo, Maja Jungell, jolta
rupesivat tinkimään missä Suomalainen sotaväki olisi. Ämmä ei
ollutkaan arkoja akkoja, vaan valhetella pöläytteli heille minkä
mitäkin ja sanoi muun muassa sen etujoukkoin ei olevan neljännestä
etäämpänä ja että talonpojat vaan luottaen heidän lupaamaan apuunsa
olisi uskaltaneet vastustaa ja nyt kaikki paenneet sen luoksi.
Siitä tuli semmoinen hätä vihollisille, että paikalla pyörtivät
takasin, vieden tykkinsä muassansa, jota heidän ei tässä tarvinnut
käyttääkkään.
Kaikki tämä tapahtui päivän tuskin noustua maanantaiaamuna, ja
nyt pakenivat viholliset aamupuhteella, viivyttyänsä kotvasen
lossin saamisessa ja muissa toimissa. Jo Pirin kylään tullessaan,
olivat Pesolan kylässä vuoteiltaan herättäneet kaksi kaikista
sotatuumista ihan tietämätöntä miestä, kumpikin taloin isäntiä, jotka
ensivihoissaan jo pistivät keihäillänsä kuoliaiksi. Kolmas isäntä,
Kaarle Pesonen, oli sattunut olemaan ulkona käymässä, kun kasakoita
ajaa karahutti kartanolle ja kävi häneen käsiksi. Hän, suojellakseen
itseään, otti puuta mitä sai ja hosui sillä ympärinsä, moksuttaen
useampaa vihollista aika lailla; mutta vastarinta ei tässä auttanut:
viholliset voittivat hänen, yksinäisen miehen. Sitten päästivät he
hänen irti. Oliko hän nyt vapaa? Oi surkeaa vapautta! He päästivät
hänen vaan vähän edemmäs ja ajoivat sitten hevosinensa hänen
päällensä ja polkivat niin hevosen kavioilla syyttömän mies-paran
aivan kuoliaaksi. Nytkin palatessaan näkivät näissä kylissä ihmisiä
pelästyneinä juoksevan sinne tänne hakien piilopaikkoja. He nyt
niitä pyytämään vangeiksensa. Wankeja saivatkin useampia, jotka
vietiin Lapualle. Täällä pidettiin heitä salvattuina riihiin ja alati
uhattiin tappaa heidät välistä ampuen, välistä hirttäen, välistä
paistaen ja miten milloinkin. Semmoisessa hengen hädässä ja tuskassa
heitä pidettiin melkein ruuatta ja juomatta seuraavaksi tuorstaiksi,
jolloin Adlercreutz ja Döbeln karkoitti kenraali Rajevskijn Lapualta,
hänen hyvistä varustuksistansa.
Syksyllä polttivat Wenäläiset, uljaan von Döbeln'in heitä taas
löylytettyä Juuttaassa Syyskuun 13 p., koko Pirin kylän, kun
pakenivat, ett'ei takaa ajavat Suomalaiset pääsisi muka niin nopeaa
heidän perässänsä. Tämä kuitenkin oli varsin joutavata, kun heillä
ensinnäkin olisi ollut leveä joki yli tultavana, ja he sen yli
päästyänsä paljoa viipymättä olisivat voineet kiertää koko palaneen
Pirin kylän.