V.

Tapahtumia Keuruulla.

Hankkeet kodon ja perheen suojelemiseen olivat levenneet

Keuruullekkin. Klingspor'an kuulutusten johdosta koettiin täälläkin

tehdä vastusta mitä voitiin. Se aluksi jäi siltain polttamiseen ja

hävittämiseen, jott'ei vihollinen niin nopeaa voisi päästä kulkemaan

eikä kuormastojansa kuljettamaan. Tämmöistä tehtiin ehtimiseen

keväästä saakka. Luultavaa on, että olisi syntynyt tekoisempiakin

sotavehkeitä ja oikein riitojakin; mutta venäläis-kuulutusten

johdosta olivat kaikki ampu-aseet otetut ja annetut pois ja ko'otut

kirkon sakaristoon, joka siten muutettiin ase-säilyksi. Sen vuoksipa

ei ollutkaan hyvä ryhtyä vihollista suututtaviin vehkeisin; mutta oli

kärsivällisesti katsominen, miten elot vietiin, laihot tallattiin

taikka syötettiin hevoisille ja eläimet otettiin pois.

Mutta eipä tätäkään kiduttavaa lepoa piisannut koko sodan aikaa,

sillä Keuruullakin ryhdyttiin vielä aseisin. Asian laita oli näet

tämmöinen. Jo ennen olemme nähneet, kuinka Wiaporin antaumisessa

sotaväki lähetettiin kotimaillensa, annettuansa aseet ja lupauksen,

ett'eivät enään taistelisi Wenäläisiä vastaan. Suomen sotilaat eivät

olleet ollenkaan mielissään koko pääsystänsä, varsinkin kun heidän

antaumisensa oli häpeällinen päällikköjen, amiraali Cronstedt'in ja

eversti Jägerhorn'in kelvottomuuden ja petoksen vuoksi. Päästyänsä

he aluksi kokivat levittää kaikenlaisia kulkupuheita linnan

antaumisesta ja muusta. He kuljeskelivat paikasta toiseen, etsien

mikä työtä, mikä muuta; tiukka sentään oli tänä aikana työstäkin,

kun ei kukaan ollut varma elostansa, hengestänsä ja maastansa sodan

vuoksi. Moni ei tahtonut palata kotopaikoillensakaan, jossa sodan

tiesi riehuvan, kun itse oli luvannut pidättäitä kaikista sotaisista

vehkeistä, joten karvaalla sydämmellä hänen ristissä käsin olisi

täytynyt katsoa, miten siellä sota raivosi. Sama väkisin otettu ja

antaumisen alakuloisuudesta ja surusta annettu lupaus saatti myös

monen pidätetyksi Suomen armeijasta. Kumminkin kävi tuo työtönnä

vetkuileminen monelle ikäväksi, ilkeäksi, jotta moni tuumasi

silloinkin, jotta "pakkolupa ei olekkaan mitään lupa" Ainakin yksi

joutilaana kulkeva joukko tuumasi niin; -- he näet useimmiten

vaelsivat joukottain.

Tämä joukko ei ollut joutunut Jämsää edemmäs vielä Heinäkuun alussa;

he olivat Savon jääkärilöitä. Jämsässä näkivät erään kuormaston,

jota kuljettamaan otettiin Jämsäläisiä koko joukko, kun kuormasto

oli joltinenkin; sen muistellaan olleen 50 hevosen vedettävän. Ei

epäilemistäkään, että Jämsäläiset hyvin vastoin mieliänsä läksivät

ajamaan vihollisen varoja, kun tiesivät tapana olevan että samat

saivat usein vedättää kuormia niin kauas, jotta mies ja yhä useammin

hevonen jäivät semmoiselle matkalle ijäksi päiväksi.

Kukatiesi samassa liitossa Jämsäläisten kanssa tai ainakin luottaen

heidän mieli-alaansa, jonka tunsivat, päättivät nämä jääkärit,

kun taas näkivät vihattuja vihollisiansa, tehdä heille vahinkoa,

jossakin karata kuormaston kuljettajain päälle ja ottaa varat

pois sekä lähettää Jämsäläiset kotiinsa. Tähän heistä näytti

Keuruu sopivimmalta paikalta, koska ei sielläpäin ollut vihollisia

Jyväskylää lähempänä. Sentähden läksivät he oikaisemaan Jämsästä

sen kappelin Kuivasmäen eli Petäjäveden kirkolle, sieltä sitten

taas tavallisinta tietä päästäkseen Keuruulle Pohjaslahden kylään.

Kuormaston oli kulku Korpilahden ja Jyväskylän kautta Keuruulle ja

sieltä pohjasempaan kulkevaa maantietä myöten; sillä kuormasto ei

pääsnyt kulkemaan siitä, josta jalkamies.

Jämsästä lähtien jo olivat olleet talonpoikaisissa vaatteissa, jotta

vihollinen ei arvannut varoa mitään, varsinkin kun eivät näyttäyneet

muuta kuin joku sielläkään viholliselle; heitä oli noin 50 miestä.

Pohjaslahden kylään tullessaan näyttivät siis hyvinkin rauhallisilta

puetuksessaan. Lintulan ja Savonmäen taloissa sanoivat, mikä heidän

aikeensa oli, ja näiden taloin miehet suostuivat heitä auttamaan.

Heti mentiinkin pajaan takomaan miehistölle viikatteita, keihäitä ja

muita teräaseita niin paljon kuin ennätettiin. Saatuansa läheisempiä

tietoja seutuudesta, päättivät he sen paikan, lähellä Hoskarin

taloja, jossa maantie Jyväskylästä Keuruulle kääntyy lähelle järven

rantaa, parahimmaksi karata vihollisten päälle, kun tulevat. Tämä

paikka on vähäisellä harjun-tapaisella ja maantien mutkassa, jossa

varsinkin siihen aikaan kasvoi tien varrella tuuhea viita-metsikkö,

jonka takaa oli hyvä piilota siksi kuin otollinen aika tuli. Tässä

odottivat he päivää kaksi kuormaston tuloa, ollen varuillansa, pitäen

aina muutamia vartioimassa vihollis-kuormaston tuloa.

Siten saivatkin pari tuntia ennen sen paikalle saapumista tiedon

kuormaston tulosta. Miehet kerkeästi juoksemaan viidakkoon maantien

mutkaan, ennenkuin viholliset tulisivat tämän paikan sivu pääsemään.

Täällä ei heidän kauan tarvinnut odottaakkaan. Kun kuormasto tuli,

hyppäsivät miehet väijyksistään. Wiholliset, joita oli 30 (?),

ottivat kovasti vastaan ensinnä; mutta tässä ei vähän auttanutkaan

panna vastaan. Jääkärit -- joukossa kenties Jämsäläisiäkin -- ottivat

heiltä pian kuormaston, kaataen vartiat saaduilla keihäillänsä ja

seipäillänsä, ett'ei jäänyt muuta kuin kaksi miestä jälelle, jotka

pahoin haavoitettuina juoksivat järveen, jossa ruo'on ja vesakkoin

suojassa piilivät kunnes vihollisensa lähtisivät paikalta pois.

Saatuansa kuormaston, antoivat jääkärit talonpoikain ottaa minkä

halusivat; osan veivät he Piilemän torppaan, neljänneksen päähän

tien poskeen Pohjaslahden kylästä. Itse läksivät asiansa toimitettua

kulkemaan metsiä myöten Saarijärvelle ja Karstulaan armeijaan, kun

kerran olivat ruvenneet uudellensa sotimaan.

Mutta asia ei suinkaan kuormaston ryöstämisellä loppunut, päinvastoin

oli se vaan verinen alku-kuvaus nyt seuraaville surullisille

jälkinäytelmille. Järvessä säilyneet Wenäläiset näet olivat paenneet

ja pääsneet tuomaan tapahtumasta sanoman tovereillensa Ätsärissä ja

Alavuudella, jonne kuormaston oli määrä mennäkkin. Pohjaslahden enin

osa asukkaita pysyi huoletonna ryöstämisenkin jälestä, kun tuskin

kukaan oli ollut asiassa, eivät kaikki siitä tienneetkään, ennenkuin

se oli jo tehty; syynä oli tosin muutamilla, että olivat ainakin

aseitta kokeneet auttaa jääkärejä. Mutta heidän sentään tuli tili

tehdä kuormaston kohtalosta, varsinkin kun jääkärit olivat puetetut

talonpoikaisiin vaatteisin. Tämä kuormaston ryöstö oli tapahtunut

perjantaina Heinäkuun 8 p., ja jo seuraavana sunnuntaina, eli

Heinäk. 10 p. pölähti kirkkomäki vihollisia mustaksi: "oli silloin

Keuruullakin ihmisiä." Kun kansa tuon näki, ei useakaan uskaltanut

kirkkoon ollenkaan. Wesimatkalaiset Keuruunselän rannoilta, takaa

ja muualtakin, joita on täällä kirkossa muita enemmän, eivät

uskaltaneet ollenkaan veneinensä rantaan, vaan palasivat, kun näkivät

vihollisia niin paljon ja ajamassa kiljumassa sinne tänne mäellä,

ehkä olivat itsekin aivan syyttömiä ja tuskin olivat kerjenneet

saada vihiäkään koko kuormaston ryöstöstä Hoskarin lähellä. Niin

kutsuivat kellot turhaan ihmisiä Jumalan palvelukseen. Ainoastaan

muutamia oli käynyt kirkkoon, ja pappikin, Rovasti Erland Rosenbach,

oli käynyt alttarille; mutta Wenäläisiä tunki rähisten paljon

kirkkoon, että hänen täytyi keskeyttää saarnansa ja lopettaa alotettu

Jumalan-palvelus.

Palaavat kirkkomiehet toivat Pohjaslahteen sanan, että nyt oli

vihollisia tullut kostamaan kuormaston ryöstöä Pohjaslahtelaisille.

He kyllä tiesivät useimmat itsensä aivan syyttömiksi; mutta eihän

se auttanut. Tuskin pääsivätkään pakoon, jättäen kiireissään hengen

pelastuksen vuoksi vihollisen jättöihin talonsa kaikkine kaluineen,

karjoineen omaisuuksineen, ennenkuin vihollisia vielä näkyi kylässä.

Nähdessänsä talonpoikain paon, kiiruhtivat he mitä voivat rantaan

sitä estääksensä. Kun eivät kerjenneet, ennenkuin pakolaiset olivat

pääsneet veneisinsä, niin ampua paukuttelivat rannalta heidän

peräänsä, kuitenkin tekemättä tiettyjä vahinkoja. Kuka asukas ei

ennättänyt pakoon, se kiinni. Nyt pistivät he, useimpain asukasten

pakoon päästyä, Ollilan ja Hoskarin talot palamaan kaikkine

päivineen; sitten palasivat nämäkin pappilaan.

Täällä oli raivottu, miten vaan voitiin. Kirkko oli häväisty; vanha,

kaunis ja kallis kalkki rosvottu, messu-kasukat olivat otetut

satulain alaiseksi; ruumiista oli käsivarret murrettu ja tehty

ilkeyttä, mitä vaan ajatella voi. Tuumana oli heillä ollut polttaa

koko kirkko; mutta syystä tietämättömästä ei siitä tullut mitään.

Sitä vastoin ruvettiin rovastia rääkkäämään. Jo ennenkin olivat

viholliset katselleet häntä karsain silmin, varsinkin talonpoikain

ruvettua siltoja ja rumpuja hävittämään; sillä talonpoikain liikkeitä

luulivat aina herrasmiesten todenmukaisiksi töiksi. Senpä-tähden

häntä jo viikon päivät tätäki ennen oli pidetty vartiain silmättävänä

omassa kodossansakin, ehkä oli kaikkiin epäluuloihin aivan syytön,

jos mielensä ei kallistunut toiselle puolenkaan ja hän oli kokenut

pysyä puoltamatta kumpaakaan. Joka tilaisuudessa oli hän kokenut

käskeä ja neuvoa asukkaita alallansa olemaan, koska muka toista tai

toista puoltaminen voisi olla seurakunnalle onnettomuudeksi vaan.

Tosin häneltä ei suinkaan ollut puuttunut uskallusta ja kykyä, vaan

kaikissa muistellaan häntä vieläkin niinkuin erinomaisen toimeliasta

ja seurakunnastansa huolehtivaa kirkkoherraa.

Pidellen Rosenbach'ia kaikin puolin pahasti, läksivät viholliset

kuljettamaan hänen pois kotoansa. Hän sidottiin lujasti kärryin

aisaan ja sai niin juosta hevosen rinnalla. Ajaja ruoski häntä

yhtä paljon kuin kiirehdittävää hevostansakin, ja sitä pait sai

hän kuulla ja pitää hyvänänsä kaikenmoisia pilkkasanoja. Näin

juoksutettiin häntä yhtä mittaa useampia peninkulmia, kunnes rovasti

raukka rääkkäyksestä ja juoksusta vaipui maahan. Kun ei rovasti

enään jaksanut juosta, vaan alkoi venyä hevoisten jaloissa, täytyi

heidän antaa hänelle kärryt ja niin viedä häntä, minne lienevät

aikoneetkaan. Mutta totta tämä rovastin kulku näytti heille hyvinkin

kadehdittavalta, kun rupesivat taas ajattelemaan keinoja miten saada

hänen tilansa surkeammaksi. Pedot keksivätkin kantaaksensa tervaksia

maantielle kärryin alle ja siihen pistää valkea. Tämän valkean

antoivat he palaa, kunnes tuli poltti jo reijän kärryin lautoihin ja

savu sekä liekki niiden läpi alkoi nousta rovasti raiskan ympäri ja

alla. Eivät toki paistaneet häntä siihen, enkä tiedä kuinka kauas

heidän riettautensa julkeni mennä julmuudessa. Samalla matkalla

riisuivat hänen jo palasiksi ja rääpäleiksi revityt ja hakatut

vaatteensa hänen yltänsä ja panivat hänen muurais-mättääsen. Ehkä hän

koki rukoilla armoa, se ei auttanut; vaan hänen piti sinne kärsimään

eläintenkin kiusauksia. Näin rääkättynä, juosten kasakka-hevosten

rinnalla ja jakaen niiden kanssa pampulla pieksäntää, joutui hän

Jämsään. Täällä sai sen aikuinen kirkkoherran-viran toimittaja Londén

(?) kuulla hänen sanomattomista kärsimisistänsä ja toimitti että

tämä syytön rovasti raukka vihdoin päästettiin irroillensa ja sai

luvan palata Keuruulle. Monikin on tarkkaan tietävinänsä, että vasta

rahan lunasteella saatiin viholliset mieltymään vähänkään ihmisiksi,

ja myös rahan sanotaan ihastuttaneen heitä niin, että kerrassaan

vapauttivat hänen; en sentään voi väittää kummallekkaan päin. Se vaan

on varmaa, että Londén'in valittamisesta Rosenbach pääsi irti ja sai

häneltä palatessaan kotiinsa myös eheitä vaatteita. Hänen paluunsa

ei ollut meno-matkaa paljoa parempi; sillä nytkin juoksuttivat

häntä kasakka-hevostensa välissä, ja antoivat hänen kärsiä samoja

moiskimisia, joilla aina hosuivat hevosiansa; ruokaa ja juomaa tuskin

annettiin nimeksikään.

Kotiansa Keuruulle palattua oli hän näistä hirveistä rääkkäyksistä

luonnollisuuden mukaan jo kadottanut järkensäkin, jott'ei tuntenut

ketään, ei kotoaan, ei tuttujansa eikä palkollisiansa: "Wenäläiset

toivat häntä niinkuin luontokappaletta." Hän asettausi portaille,

joiden eteen hänen tuojansa irroittivat hänen köysistänsä, ja rupesi

mielipuolena kovalla äänellä saarnaamaan Babylon'in vankeudesta, sen

kurjuuksista ja muista semmoisista. Kun kodostansa paennut ja tämän

aikaa paossa ollut Ollilan isäntä kuuli hänen tuoduksi ja hänen

viheliäisen tilansa, läksi hän rovastiansa noutamaan pakopaikkaansa,

koska pappilasta oli eläminenkin supi hävitetty. Häntäkään ei rovasti

raiska tuntenut aluksi; mutta Ollila tarttui vain tämän vastahankaa

vetävän ja vihollisten ahdistettavana itseänsä luulevan Rosenbach'in

käteen, talutti veneesensä ja souti hänen Kissen kylään, puolentoista

eli kaksi peninkulmaa kirkolta Keuruunselän ta'a, jossa perheinensä

siten eli paossa. Hyvän hoidon alla ja ihmisten holhottavana

tointui hän piankin, jotta vielä rupesi pitämään kirkonmenojakin.

Talven tullessa muutti hän Ollilan siivon ja kohteliaan väen kanssa

muutamaan Ollilan riiheen, joka toisen huoneen kanssa oli jäänyt

palamatta. Siellä niin ahtaalla elivät koko talven, kunnes kesä toi

uusia aikoja ja uusia toiveita.

Kirkon rosvominen, rovastin kahlehtiminen ja Hoskarin sekä Ollilan

poltto tapahtui sunnuntaina, Heinäk. 10 p. Heti samana päivänä

oli myös asetettu sota-oikeus eli oikeimmin sota-tuomiokunta --

sillä oikein se ei käyttäinyt eikä tuominnut. -- Tätä oikeutta ja

tutkimista varten otettiin kaikki kiinni, jotka suinkin saatiin.

Papin syyllisyyden määrääminen -- ei tutkiminen -- otettiin

ensimäiseksi käsille, ja sitä varten pantiin kaikki palkkaväki sekä

kiinni että tunnustuksille, ja kasakoita lähetettiin pyytämään

säikähtyneitä vieraita-miehiä. Rovasti kun oli syytön, niin

heidänkin oli paha saada ketään tunnustamaan hänen päällensä mitään,

jonka vuoksi viholliset tutkiat pieksivät monen pahanpäiväiseksi.

Sanotaanpa heidän saaneenkin erään miehen tunnustamaan väärin

rovastin päälle, että hän muka olisi yllyttänyt siltoja polttamaan ja

kuormastoja ryöstämään. Siinä olivat nyt pieksännällänsä saaneet sen,

minkä toivoivat ja parempaa todistusta eivät he ollenkaan tarvinneet.

Rovastin sitoivat he siis, niinkuin pääkapinoitsian, kaivon vintin

pylvääsen, laittoivat pilkan hänen rinnoillensa ja kaksitoista

kiväärin suuta määrättiin ojennettavaksi häntä ampumaan. Ammunnasta

ei siltä tullut mitään; mutta rääkäten, kuni äsken näimme, veivät he

häntä Jämsään.

Pait pappia joutui monta muutakin tuomittavaksi, joka tässä oli sama

kuin tutkittavaksi; sillä kun ei saatu tunnustamaan pieksännällä,

niin ei pidettykään todistuksista aivan paljoa lukua. Tunnustusta

ja todistuksia oli vaikea saada, kun moni oli syytön kuormaston

ryöstöön, useimmat eivät koko tuumista olleet saaneet vihiäkään

ennen sen tapahtumista ja nuo harvat syylliset olivat pääsneet

melkein kaikki pakoon. Ensimäisiä tuomituita oli eräs vanha sotamies

Ovist, joka tuomittiin hengiltä pois. Hän näet asui samassa Piilemän

torpassa, jonne oli viety osa kuormastoa, ehkä hän ei ollut koko

Hoskarin rymäkässä. Kaikki paikat viholliset nuuskivat ja näkivät

kavioin ja pyöräin jälkiä vievän metsään, Piilemän torppaan,

jonne tultuansa tapasivat Ovistin päivällisellä syöden knallia,

joitten luulivat jostakin tuntomerkistä olevan omasta ryöstetystä

kuormastostaan. Sen vuoksi veivät tään vanhan mies-paran pappilaan,

jossa hän heti tuomittiin hirtettäväksi. Niin tehtiinkin, ja Ovist'in

ruumis sai kauan raatona rippua vahvasta petäjän oksasta Hoskarin

tykönä, jossa kuormasto oli ryöstetty, kunnes hiljemmin kesällä

muutamat talonpojat uskalsivat ottaa raadon alas tien vierestä,

ilkeänä näkönä matkaaville olemasta.

Saman itsepäisen tuomiokunnan uhriksi joutui myös kolme

talon-isäntää, Tuomas Lintula ja kaksi Mäkelää, jotka viimeiset

olivat ihan syyttömiä. Lintula yksin oli syypäitä; sillä hän oli

ottanut Savon jääkäreitä vastaan, heidän ryöstämään tultua ja

auttanut heitä. Hekin lähetettiin juoksemaan etelämmäs hevosten

rinnalla; mutta kun väsyivät, annettiin heille kärryt. Heitä

ei rääkätty läheskään niin paljon kuin rovastia. Kun tulivat

tuolle puolen Jämsää, Längelmäkeä kohden, sattui Lintulan vartia

nukahtamaan. Lintula, sukkela mies, päätti käyttää silmänräpäystä,

veti vartiansa miekan hiljaan tupesta ja kihnutti sillä köytensä

poikki. Tehtyänsä sen, tarjousi hän myös vanki-tovereinsa köysiä

katkomaan, mutta kumpanenkin Mäkelä eivät epätoivoissaan antaneet

katkoa rihmojansa, eivätkä alakuloisuudessaan tahtoneet paetakkaan;

"mitä me", sanoivat he, "siellä te'emme, kun ovat polttaneet

talomme, kun karjamme on hävitetty ja perheemme sekä muu hukassa?"

Lintulankaan ei ollut aikaa kanan viivytellä, jos mieli ei vartiaa

herättää ja hänen ehkä paikalla tulla ammutuksi. Siis pujahti

hän metsään, sanottuansa jäähyväiset toivottomille, syyttömille

tovereillensa; sitten hän piileskeli pakopirteissä ja muissa

syrjä-majoissa, kunnes asiat siksi muuttuivat, että hänkin uskalsi

tulla ilmoihin. Mäkelät menivät ja jäivät niin sille tielle, ett'ei

heitä onnettomia sen kauemmin ole kuulunut eikä näkynyt.

Seuraavana sunnuntaina, Heinäk. 17 päivänä, poltettiin Pohjaslahdella

kaikki edellisnä pyhänä polttamatta jääneet talot, ett'ei jäänyt

mitään asuinhuonetta; vaan joku lato-paha tai riihi jäi edemmäs

pelloille yksin ja kamottavina seisomaan hävityksen keskellä.

Poltettujen taloin luku oli yhdeksän, joiden joukossa oli muutama

töllikin. Näiden täten kodottomiksi jääneiden perheitten täytyi tämä

kesä ja tuleva talvi asua kaukaisissa sydänmaan-kylissä, järvein

takana ja Keuruunselän etäisimmillä saarilla, kunnes ajat hiukan

paranivat ja he vähitellen rupesivat kykenemään itseksensä omia

asumia uudesta hankkimaan. -- Kauan muistellaan täällä vielä tätä

sotaa nimellä "vihakesä", "ryssäkesä".