Koiviston tappelu Toukokuun 29 p.
Sandels oli uljaan katteini Malm'in kautta Toukok. 12 päiv.
erinomaisella rohkeudella voittanut Kuopion kaupungin Wenäläisten
vallasta ja saanut siellä isoja varustuksia ja varoja huostaansa,
ehkä itse vielä oli Pulkkilassa käyttääksensä voittoansa siellä ja
käyttääksensä voiton etuja. Täällä sai hän kuulla, että Wenäläiset
Perhon, Saarijärven, Laukkaan ja Rautalammin kautta uhkasivat
valloittaa jälleen Kuopion kaupungin, jonka vuoksi heti läksi sieltä
ja tuli Toivalaan 20 p. Täältä hän heti lähetti alaluutnantti
Tavaststjerna'n 50 miehen kanssa Malm'in joukkoa Rautalammille
tiedustelemaan kaikenlaista ja ottamaan siellä olevan kuormaston;
myös oli Tavaststjerna'lla käskynä vartioida sieltä Pohjanmaalle
menevää tietä mainittuin seurakuntain läpi. Sittemmin lähetettiin
Tavaststjerna'n väen lisäksi katteini Spåre 100 miehen kanssa
Kajaanin pataljoonaa; hänen myös oli koko tätä nyt 150 miehen
voimaista joukkoa päällystäminen. Eversti Fahlander sai sitten käskyn
Spåre'n väen kanssa tunkea edemmäs ryöstämään vihollisen varoja
ja tiedustelemaan sen vehkeitä. Laukkaan kirkkoherran kautta sai
hän tietää yhtä ja toista; myös kuuli hän miten Karstulasta koko
joukko vihollisia oli tulossa. Ei siitä säikähtänyt, vaan päätti
miehinensä ottaa vihollisen melkoiset varat, ennenkuin vihollisia
ehtisi apuun. -- Koivistossa olevain varain vartiaväkeä oli enennetty
koko joukko jo ennestään talonpoikain yritysten vuoksi; senkin kuuli
Fahlander. Hän päätti jakaa väkensä kahteen osaan, joista pienempi
osuus kiertäisi vihollisen takapuolelle ja sieltä alkaisi hiljallensa
hyökkäystä, jotta vihollinen ei arvaisi mitään, kun hän itse isomman
joukon kanssa toisaalta rynnistäisi.
Tultuansa Kapeen sillan kautta vanhaa maantietä, pysähtyi eversti
Fahlander joukkonensa Louheesen tiedustelemaan. Hän sai muutaman
talonpojan lähtemään Koivistoon vakoilemaan. Hetken sillä tiellä
oltuansa, palasikin mies ja kertoi sinne saadun lisäväkeä noin 100
miestä ja luuli siellä nyt olevan vartioväkeä 250 ja 300 miehen
välillä. Tiedusteltuansa kaikellaista muutakin samalta mieheltä,
sai Fahlander hänen opastamaan itseänsä Koiviston takapuolelle,
Mäen torppaan, puolen venäjän virstaa Koiviston tuolle puolen. --
Mäen torppa on louheikkaalla harjulla, jonka takana on lahti ja
edessä isoja ja korkeita kallion lohkeimia. Se oli yö kun Fahlander
tuli tänne. Päivän koittoa vähän ennen läksi Fahlander joukkonensa
rynnistämään Koivistoa kohden. Ensi vartiakunta otettiin, ennenkuin
kerkesi antaa mitään merkkiä; mutta muutama välivahti, eli oikeimmin
hänen valpas hevosensa, huomasi nämä metsikön suojassa hiljaa
rynnistävät sotamiehet, hirnahti ja herätti niin isäntänsä, joka
nuolen nopeudella ajoi Koivistoon. Rynnistyshetki oli jo ohitse,
eikä hänen toista joukkoansa kuulunut. Tukalaa hänen oli odottaa,
varsinkin kun vihollisen rumput rämisivät ja sen torvet soivat
heitä herättämään. He tulivatkin erinomaisella nopeudella valmiiksi
ottamaan vihollisen hyökkäystä vastaan; etevimpiä ja toimikkaimpia
herättäjiä ja valmistajia oli eräs rumpari ja ala-upsieri. Nyt ei
Fahlander enään voinut odottaa; sillä vihollinen kerkesi varustautua
vaan paremmin. Hänen oli 100 miehensä kanssa rynnistäminen pitkää
kujaa, jota pitkin vihollisen hyvin sopi ampua kivääreillään.[28]
Etuansa kyllä viholliset kokivat käyttää, ja hirveän kuulasateen
saivat rynnistäjät vastaansa; mutta kummasti kyllä ei vahingoittanut:
mikä meni yleten, mikä alaten ja mikä sohisi sivuitse. Fahlander
oli kovasti jo edeltäkäsin kieltänyt väkeänsä ampumasta, ennenkuin
antaisi itse käskyn. Itse hän kävi pyörittäen miekkaansa päänsä yli
joukkonsa edellä, ja ehkä yhtenään sohisi kuulia ympärillänsä, ei
sattunut yksikään häneen.[29] Kun niin oli miehinensä hurraten ja
juosten tullut muutamien sylien päähän vaan vihollisistaan, niin
käski ampua. "Pam". Savu esti näkemästä mitä vaikutuksia ensi laukaus
tuotti; mutta voivotus-ääniä kuului. Toinen kerta laukastiin, ja kun
haiku vähän haihtui, nähtiin viholliselta kaatuneen paljon väkeä;
mutta sentään ei paennut. Aikaa ei ollut Suomalaisilla laahata; mutta
painetti ojennettiin siaan ja niin rynnistettiin alinomaa ampuvain
vihollisten päälle. Tämän piikki-muurin rynnistäessä harvenikin
vihollisen rivit, ja pian oli yleinen pako vihollisen ainoa apukeino.
Jo muita ennen oli vihollisen vartiakunnan päällikkö, kun häntä
herätettiin nukkumasta, hypännyt akkunasta ulos, niin nousnut
hevosensa selkään ja lähtenyt ajamaan tiehensä Jyväskylään, heittäen
kaikki siksensä. Lähtiessään oli hän virkannut: "lempo heitä vastaan
tapelkoon! Koettakaa mitä luulette voivanne! Minä menen." Tämän hänen
lauseensa kuulivat samassa huoneessa vangitut talonpojat edellisistä
kahakoista. He mainitsivat hänen olleen kovin leppyisän miehen ja
puhuneen selvästi suomea. Siitä päättivät muutamat ukot hänen olleen
Suomalaisen, joka ei tahtonut tapella kansalaisiansa vastaan, ehkä
oli vihollisen palveluksessa.
Koivistossa oli vihollisilla paljon varoja: pitkiä pinoja mattoja
ja paljon muuta kalua; tässä olevan vartiajoukonkin paljoudesta voi
älytä siinä olleen joltinenkin määrä. Fahlander ei voinut ottaa niitä
mukaansa; mutta hän laittoi talonpojille sanan, että heti kohta
tulisivat noutamaan niin paljon vilja-varoja kuin suinkin voisivat,
"muutoin hän polttaisi kaikki tyyni ja saattaa huoneitakin mennä."
Pikaan tulikin talonpoikia, että kohta enin osa saatiin korjuusen.
Muutamia jäi korjaamaan itselleen talven-varoja, kun Fahlander
miehinensä läksi pois. Hän näet oli saanut tiedon, että 2000
Wenäläistä oli tulossa Karstulasta, joita hän ei uskaltanut ruveta
vastustamaan, kuten ei sopinutkaan. Muassaan vei Fahlander 27 vankia.
Paikalle jäi 11 kuollutta ja 9 pahoin haavoitettua, joitten hautaa
maantien vieressä vieläkin matkaaville näytetään.
Kun Wenäläiset tulivat toisna päivänä Koivistoon, rupesivat he
hakemaan varojansa; paikoin löysivät, toisin ei. Missä vaan löysivät
"knalleja", jauhokuleja, hatun-höyheniä eli muuta semmoista, siinä
polttivat talon paljoja juttelematta, ehkä oikeus oli asetettu muka
Koivistoon. Nyt vasta rääkkäykset ja vainoomiset alkoivatkin, ja
ne koskivat kaikkein ankarimmin Laukkaalaisia, ehkä heitä Walkolan
rymäkässäkään ei ollut kun muutamia Rautalammin rajakylistä. Ei sillä
hyvä, että veivät, söivät sydänmaistakin eläimet; rääkkäsivätpä
ihmisiäkin. Mikä ammuttiin, kuka pieksettiin kuoliaaksi, tai
hirtettiin eli muutoin tapettiin. Niin ottivat erään räätälimiehen,
jonka päästä lämmintauti oli ajanut hiukset, ett'ei vielä ollut
kerjennyt kasvaa uusia siaan, muuta kuin vähän tynkiä. He luulivat
häntä päästään kapinoitsiaksi tai sotamieheksi ja hirttivät hänen
vaan siitä syystä, ett'ei ollut tukkaa. Kun lämmintauti tänä kevännä
raivosi täällä, ja siis moni oli tukatonna, niin annettiin usealle
syyttömälle "katulhöppiä" (kujapieksoa), johon joita-kuita kuolikin.
Sotapäällikkö Jyväskylässä, Karabenskij, oli vielä hyvin järkevä
ja hellä-sydämminen mies, jonka tykö käännyttiin aina, kun aivan
selvää vääryyttä tahtoivat toiset viholliset tehdä; sillä vääryydet
mainitaan hänen aina rangaisneen ja kieltäneen, missä vaan näki
ja voi. Laukkaan rovastia semmoisissa tiloissa usein käytettiin
tulkkina. Rovastin mainitaan muutoinkin muutaman Wiaporista
palanneen everstin (Wadenstjernan) kanssa käyneen vierastelemassa
tämän säädyllisen Karabenskij'n luona, joka oli ollut hupaisimpia
seuramiehiäkin.