Tapahtumia Laukkaalla Walkolan kylässä.
Saman verran kuin Klingspor pakeni pohjoseen, tuli Wenäläinen
perästä, kunnes Siikajoella, Revonlahdella ja Pulkkilassa sai
tarpeensa ja näki paon paraaksi. Niitä voimiansa varten, joita
vihollinen vyörytteli Pohjanmaahan, kuljetettiin melkein taukoamatta
muonakuormastoja Etelä-Suomesta ja Wenäjältä. Näitä kuormastoja
täytyi talonpoikien hankkia eteenpäin kulkemaan, arvelematta oliko
tuo mieleen vai ei. Siitäpä tahtoi välistä syntyä riitojakin, ja tämä
seikka viritti vihaa vihollisiin, jotta koettiin tehdä vahinkoja
missä vaan kyettiin ja uskallettiin. Semmoisista töistä piisasi
käräjä-asioita vielä sodankin loputtua, missä sitä ei heti miekalla
ratkaistu taikka tulella tutkittu. Esim. Suonenjoella oli vaihetettu
jauho-mattoin sisus, otettu jauhoja pois ja pantu kiviä ja someroa
siaan. Tämän olivat vedättäjät tehneet; he kuitenkin pääsivät
vapaiksi, kun huomattiin vasta myöhemmin, jolloin asia tuli oikeuden
ratkaistavaksi, eikä saatu heille oikein syytä. Rautalampilaisia
tämä pakko-kuljetus suututti enemmin; he eivät tyytyneetkään
nurinaan, vaan kokivat käsin kynsin vahingoittaa vainoojiansa. Niin
heidän teki mielensä hävittää vihollisen aikaisia varoja, joita
Rautalammin läpi oli tuotu Laukkaasen, jonne niiden oli täytynyt
kotvaksi pysähtyä rospuuton eli keliriiton tähden, kun ei semmosia
kuormia kevät-hölseessä voinut kuljettaa ei vesiä, jäitä eikä maata
myöten. Niitä oli jäänyt Walkolan kylään, joka on peninkulman päässä
vesiä myöten Laukkaan kirkolle Peurangan järven rannalla. Tässä oli
useampia taloja, ja Puralan talon muutama lato oli melkein täynnänsä
jauhoja ja kauroja katosta maahan asti. Tätä heidän varsinkin teki
mielensä ryöstää.
Sitä varten läksikin Rautalammilta joltinen joukko miehiä (200?),
jotka tulivat Laukkaan rajan yli vaan muutamia kerrallansa. He jo
ennen tuloansa olivat tuumineet vehkeistänsä ja aikomuksistansa
muutamain myös Wiaporista laskettuin sotilasten kanssa. Niitä oli
5 miestä, joista kapraali Een ja kersantti Asp olivat etevimmät.
Nämä suostuivat heidän tuumiinsa ja lupasivat antautua johtajiksi.
Tuorstaina Toukokuun 29 p. oli heitä jo semmoinen joukko ko'olla,
että päättivät aloittaa retkensä. Ensin oli heidän aikeensa ottaa
Laukkaan kirkon seudulla olevata vähäisempää kuormastoa, jota
vartioimassa oli 10 miestä. He saatiinkin helposti kiinni ja jokainen
otti kuormastosta mitä mieli. Wiinaa saatiin ja aika rähinä nousi,
jotta Laukkaan kirkkoherran oli asia tulla nuhtelemaan heitä tästä
sopimattomasta elämöitsemisestä sekä koko yrityksestä, joka alkoi
noin ja oli varmaan tuottava vaan vahinkoja. Mutta talonpojat olivat
vähällä ampua herraa vastaukseksi, että hädin tuskin pääsi sinänsä
pakoon pitäjäläistensä käsistä. Tästä päättivät, ryypittyänsä hetken,
marssia edellensä Walkolan kylään, varsinkin kun kuulivat siellä
olevilla varoilla olevan vaan 5 vartiaa ja vihollisen isomman joukon
olevan peninkulman päässä Koivistossa. Ryypiskellen odoteltiin
yötä, jolloin yritys Walkolassa oli yritettävä, jotta juuri päivän
koittaessa tultiin Walkolaan; usea oli pikku tuprakassa, moni aivan
humalassakin. Perille tullessansa kokivat sitte olla niin hiljaa kuin
viinan äärestä lähtevä joukko voi. Yksi vartioita oli tullut pirtin
penkille makaamaan ja toiset torkkuivat yö-untansa vartia-paikallaan.
He nukkuivat niin siki, ett'eivät heränneet ennenkuin talonpoikia jo
oli kiivetä komunnut riihen katolle. Nyt oli herääminen myöhäistä,
sillä kun pyrkivät ulos, seisoi ärjyvä talonpoika-joukko oven
suussa. Katolle kiivenneet uhkasivat ampua katosta sisään ja mikä
mitäkin; mutta kukaan ei tahtonut käydä sisälle riiheen, peläten
että viholliset säästivät ampuvarojansa viimeiseksi hädäksi. Miten
siinä niin arvelivat, äkkäsivät ahdistetut viholliset, että riihen
ja ladon välillä oli vähäinen sola. Tästäpä pujahtivatkin pellolle
kaikki neljä pakenemaan. Kun talonpojat tuon näkivät, niin he heti
perään; mutta kun viholliset jo olivat pääsneet juoksemaan matkaansa,
ennenkuin he huomattiin pakeneviksi, ei ollut hyvä saavuttaa heitä,
jotka juoksivat henkensä perästä. Kolme heistä niin pääsi metsään
pakoon. Mutta neljäs, joka oli sattunut lyömään kirveellä jalkaansa,
ei voinut paeta niin nopeaa ja saatiin kiinni sekä vietiin samaa
kyytiä Rautalammille, samoin kuin sekin, jonka tapasivat talon
pirtistä nukkuvana; minne he sitten lie viety sieltäkin.
Nyt olivat talonpojat valloillaan. Jauho- ja kauramattoin pinoja
purettiin ja vietiin kerkeämiseen piiloon; muutama osa metsiin
toinen rannoille, ja mikä saatiin, se ajettiin etäämmäs. --
Puralan talonväki, joka ei ollut tiennyt mitään, ennenkuin heräsi
talonpoikain melusta, pelkäsi vihollisen kovaa kostoa. Syytä heillä
olikin, sillä arvattavasti suuttuisi se ensinnä kylälle, jossa
työ oli tehty. Wapahtuaksensa seurauksien poloista, tahtoivat he
lähettää sanaa tapahtumasta Koivistossa oleville Wenäläisille;
mutta nyt tulivat talonpoikain uhkaukset, jotka estivät sen. Mikä
niin jäi Puralaisten tekemättä, sen toimittivat ne kolme karkuun
pääsnyttä vihollista. Waan kun he eivät tunteneet maita, olivat
kauan saaneet juosta kangasta ristiin rastiin, ennenkuin Koivistoon
osasivat. Niinpä sanakaan talonpoikain töistä ei kerjennyt aivan pian
Koivistoon ja siis ei kostokaan sieltä. Sill'aikaa oli useimmat jo
selvenneet tuprakastaan ja alkoivat ajatella oloansa vaaralliseksi.
Senpä vuoksi läksivätkin pois asiansa toimitettuaan, vieden muassansa
viljaa minkä vähän voivat. Mutta muutamia jäi vielä paikalle juomaan
voittajaisia, joten joivatkin itsensä pahan-päiväisiksi humalaan,
kun siihen aikaan sai viinaa melkein joka talosta. Kapraali Een oli
etukynnessä päissänsä, melusi ja karjui: "minä olen tämän kylän herra
ja kuningas." Mutta loppuipa tämä tavaton ja hullu melske, kun kello
4 aikana jälkeen puolipäivän 30 kasakkaa ajaa hurahutti kartanolle.
Jälelle-jääneillä juopuneilla ei ollut enään kykyä paeta saati
vastustaa, ja niin joutuivat ne onnettomat onnettomuuteen. Een'iltä
halkaistiin suoraan sanoen koko pääkallo, kun koki paeta, ja
neljätoista miestä sai samoin loppunsa. Warsinkin joutui muutama
Laukkaalainen vihollisen sanomattoman julmuuden esineeksi. He toivat
hänen tukasta tupaan, löivät kaksi keihästä hänen jalkapöydistänsä
läpi lattiaan kiinni ja pistivät kolmannella hänen kummankin
suupielensä läpi. Sitten päästivät miehen tästä pahasta, pannakseen
toiseen yhtä kovaan. Sitoivat näet hänen kyttyrään, pään jalkain
väliin, ja heittivät hänen kankaalle muutamalle kivirauniolle niin
hiljakseen näljästä ja muusta kuolemaan. Täällä hän kitui tässä
surkeassa tilassaan pari päivää, kunnes hän löydettiin ja kuoli
löytäjänsä käsiin.
Nyt viholliset, tapettuansa ne, jotka he tapasivat, rupesivat
hakemaan ensiksi talon ja koko kylän aitoista, josko sieltä
löytäisivät kätkettyjä varojansa. Se kyllä ei onnistunut; mutta ison
osan löysivät metsästä, jonne niitä oli koettu kantaa piiloon, ett'ei
vihollinen enään käsittäisi niitä. Moision isännän olivat heittäneet
tappamatta ja veivät palatessaan hänenkin vankinansa Koivistoon.
Siellä muka tutkittiin asiaa, vaan oltuansa siellä muutamia päiviä
pääsi irroillensa, kun eivät saaneet häntä sanoihinsa kierretyksi
eikä usealla lailla puhumaan kuormaston ryöstöstä; hän väitti myös
järkähtämättä Walkolan kyläläisten olevan ihan syyttömiä. Paraasta
päästä hänen välittämisistään pääsi Walkolan kylä polttamatta,
pait muutama syrjätorppa, jossa viholliset tapasivat jauhoja,
joita hajusta ja mausta tunsivat omikseen. He olivat jo uhanneet
polttaa koko kylän, mutta tällä kertaa jäi se niin vaan uhkauksiin.
Moision isäntä oli suoraan sanonut viholliselle kaunistelematta ja
mutkittelematta, miten asiat oli olleet, ehkä ei kuitenkaan liian
jäykästi, että sillä olisi suututtanut. Hän sittenkin vankina
ollessaan oli saanut kärsiä yhtä ja toista, kunnes irroitettiin.