Äsken jätimme Wenäläiset voittajiksi Finbyy'n varustuksiin. Siinä
he eivät kauan viipyneet; mutta hajosivat ympäri kyliä. Tultuansa
kirkkomäelle sytyttivät he ne pitkät ja monenkertaiset rivit
kirkkotalleja, joita oli paljon sileällä ja lavealla lakealla
kirkon ja pappilan välillä, jotka kumpikin ovat samalla mäellä.
Kohta nähtiin pitkiä tuliviivoja lieskaavan kummallakin puolen
tietä Kaskiseen, kilvoitellen kesä-yön hämärää poistamassa nyt
juuri koittavan auringon punaisen ruskon kanssa. Toisia riehui
pappilassa, josta rosvottiin kaikki, mitä talonpojat olivat jättäneet
eheäksi. -- Rovasti parka! Yhtä karsain silmin, kuin talonpojat
katsoivat häntä, syyttäen aivan suotta Wenäläisyydestä, silmäilivät
myös viholliset rovastia. Se on muutamain kohtalo olla vihattuna
kummallakin puolen, ehk'ei olisikkaan rikoksia kumpaakaan kohtaan,
vaikka nämä kumpikin luulevat itsellänsä olevan tukeviakin syitä
vihaansa, rakastavat pysyä siinä luulossaan, eivätkä uskalla ryhtyä
asiata tarkastamaan ainoastansa pelosta, että kentiesi tulisivat
näkemään itsensä harhaelleen. Kun viholliset havaitsivat tohtori
Hägg'in talon autioksi ja varsinkin kun eivät löytäneet häntä
itseään, sydämmistyivät julmasti; sillä jo edeltäkäsin olivat
tuominneet hänen hirtettäväksi. Senpä tähden päättivät hirttää hänen
kuvansakaan. He valmistivat vaatteista mustaan puetetun miehen,
panivat paperisen papin-kaulustan hänen kaulaansa ja hirttivät
sitten jonnekkin pappilan luoksi tämän kuvan, näyttääksensä miten
tohtori Hägg'in olisi käynyt, jos olisivat tavanneet hänen.[24]
Pikaan nähtiin tulen liekkien lieskaavan pulskan pappilan akkunoista
ja siinä savun keskellä tulen valossa vihollisia riehuvan paloa
vielä parantaaksensa, missä ei enään ollut rosvomista, ehkä ankara
etelä-tuulikin kiirehti liekkien julmaa hävitys-työtä. Niin ei
ainoastaan palanut tohtori Hägg'in oma omaisuus, mitä enään oli
palamista, mutta arvattavasti myös monta pitäjän vanhaa kirjaa ja
paperia, jotka sattui olemaan rovastin huostassa. Se ainakin varmaa,
että näinä aikoina paljon katosi, jota sen kovemmin ei ole saatu
jälleen; jonka kyllä olisi pitänyt käydä laatuun, jos olisivat
seuranneet omia kaluja pakoon.
Melkein samaan aikaan kun tuli roimusi kirkkomäellä, olivat
kaikki kylät ympäristöllä ilmi-valkeassa; ankara tuli kiidätti
pelottavia tuli-pylväitä taivoa kohden. Kaikki tien varrella
olevat kylät poltettiin Näsbyy'stä Kaalahtea myöten; -- jo
ennen olivat eteläisemmät kylät Näsbyy'stä Pielahteen enimmäksi
osaksi poltetut. Harva talo vaan jäi palamatta näissä sekä 15
p. poltetuissa kymmenessä isossa kylässä, nimittäin Pielahden,
Stobacka'n, Kallnäs'in, Granskog'in, Hertsböle'n, Finbyy'n,
Näsbyy'n, Kirkkokylän, Kobnäs'in ja Kaalahden kylissä. Ei vihollisen
tarvinnutkaan muuta kuin kantaa vähän pehkuja eli olkia huoneen
ympärille ja sytyttää ne, taikka pistää tuli katto-tuohiin: lopun
teki tuima tuuli. Kaalahden kylään jäi viisi taloa palamatta, ehkä
kaikki talot ympäriltä paloivat. Kolme näitä oli toisissaan kiinni
mäellä. Wiholliset tulivat sinne ja kiljasivat ovesta jo: "anna
viinaa!" Nyt ei aikaa arvella ja heti toikin ainoa talossa olija
muutaman viina-nassakan eteen. He ma'ustelivat, maistelivat ja joivat
kunnes unhottivat koko asiansa ja muuttuivat niin siinä nassakan
ääressä sovinnollisimmiksi ihmisiksi mailmassa. Siinä istuivat,
puhua lipattelivat, kunnes tovin takaa torvet ja rummut kutsuivat
kaikkia tulemaan viivyttelemättä pois kylistä: niin ei ollutkaan
aikaa polttaa näitä taloja. Juttu toisten kahden talon säilymisestä
on seuraava: Näissä taloissa yhtenään oli eräs erinomattain jumalinen
ruoti-tuora, joka vietti päiväänsä vaan rukouksissa ja hartauden
toimissa. Muun talonväen pelätessä ja pakoa puuhatessa, kehoitti hän
kaikkia pysymään paikoillansa kotona, vakuuttaen näille taloille
ei tapahtuvan mitään pahaa. Luonnollisesti eivät he luottaneet
hänen vakuutuksiinsa, vaan pakenivat, kun yöllä kuulivat kelloin
tapulista antavan sanaa vihollisten ilmestymisestä: ruoti-tuora vaan
jäi. Sauvansa nojassa asettausi hän -- tuora oli päälle-päätteeksi
sokeakin -- jyvä-aitan portaille. Kiivaasti rukoillen istui
hän vihollisen polttaessa hänen ympärillänsä. Hän kuuli heidän
hevosten kavioin kopseen, muukalaiset kirouksensa joka haaralta
ympäristöstänsä; mutta kumma! ei yhtäkään vihollista tullut edes
näiden taloin tienoille, vielä vähemmin poltettiin niitä, aivan
kuni ukko oli sanonutkin. Kentiesi arvelivat viholliset näittenkin
syttyvän toisista ympärillä palavista, kentiesi oli se muusta syystä.
Nyt tapahtui tuokin tuttu Bennvik'in ryöstö, joka todella oli vesiä
silmistä puristava. Jo 9 aikana aamulla tuli tänne sana kasakkain
tulosta, jotta pakenisivat; mutta tilan jäykkä ja tilan uskalias
isäntä ei itse paennut, eikä päästänyt pakoon niitäkään, jotka
hänen luonansa olivat turvaa etsineet. Mutta kohta ajaa hurahutti
50 kasakkaa ampuen karpiinoillansa kartanolle, jonka yli nyt vasta
juoksi pakenevia, jotka tuskin kerkesivät rannasta vesille vihollisen
saavuttamatta. Ainoastaan vanhus P. J. Bladh ja hänen poikansa C. E.
Bladh eivät paenneet, vaan saatuansa vaimoväen vesille, palasivat
he kartanolle kasakkain heitä uhkauksilla ottaen vastaan. Pian
tarttui muutama ukkoa takin kaulustasta kiinni ja talutti kartanolta
läheiselle mäelle. Poikaa nyt rupesivat toiset hätyyttämään, vaatien
mikä rahaa, mikä muuta; he kiljuivat vuoroon: "dengi", "koschit",
"raha", "votka" ja mikä mitäkin. Kun saivat yhtä, vaativat toista.
Tässä oli hän heidän käsissänsä pääsemättömissä, kunnes yksi kasakka
vapahti hänen, vapahti yhdestä pahasta toiseen vielä pahempaan.
Hänkin vietiin samalle mäelle, jossa hänen isänsä jo oli. Siellä oli
muitakin tilan asukkaita, joitten joukossa eräs mielipuoli ukko,
jota sanottiin "Bäck vaariksi"; hän istui ojan partaalla ja rupatti
itseksensä ulkoa raamattua Babylon'in vankeudesta. Heiltä mäellä
tutkittiin kaikenlaista; tulkkina oli eräs Suomalainen Wiipurin
seuduista, joka uhkasi hirttää vanhan Bladh'in, kun ei tunnustanut
mitä ei tiennyt eikä ollut tehnyt. Waan äijä oli nytkin sama kuin
ennen -- yhtä jäykkä ja vakaa. Hänen köyttivät sitten ja taluttivat
hihnasta kasakka-hevosen luoksi. Poikansa, nähdessään tämän, repäisi
itsensä irti, juoksi luutnantti Kaminoff'in tykö, joka vähää ennen
oli ollut Bennvik'issä majaakin, häneltä isällensä armoa anomaan.
Mutta mitäs tämä jalo Wenäläinen teki? Irvisteli vaan ja nauroi.
Wastaukseksi antoi hän hakea Bladh'in kaikki lakkarit, vei mitä
sieltä löyttiin yksin nenäliinankin, saatikka sitten kultakellon.
Päälle päätteeksi pantiin lämsä sekä hänen että vanhan isänsä
kaulaan. Lämsästä sidottiin hän sitten muutaman kasakka-hevosen
kanssa yhteen seipääsen, jossa sai maata, kumppaninsa nurmea
ympärillä jyrsiessä, sen aikaa kun muut ja hevosen isäntäkin olivat
Bennvik'iä ryöstämässä. Aina tavan takaa tulikin sieltä Bladh'in
näkyviin ihastuksesta kiljuvia kasakoita, joilla kullakin oli jotain
omaisuutta talosta. Millä oli hänen omat vaatteensa, kulla isänsä
kalliita ampu-aseita; tuo kantoi ulkomaalta tuotua tähtikiikaria,
tällä oli Indiasta tuotuja silkkipakkoja satulallaan; yksi söi voita
yhdestä kourastaan ja jyrsi lihaa toisesta; toisen lakkareista
tirkisti joku lusikka tai hopeinen kynttiläjalka; -- siinä meni
kaikki kalliin tavara.
Niin riehuivat, rähisivät kasakat tässä kaksi tuntia, kunnes
Närpiöstä tuli kasakka palaamisen käskyllä. Silloin täytyi nuoren
Bladh'in ja palveliain lähteä matkaan, talutettuina hevosten
perässä; -- äijä Bladh oli jo ennen viety. Bäck tuoralla oli oma
kuljettajansa; mutta kun jo oli hyvin vanha, niin ei jaksanutkaan
juosta niin nopeaa, kuin kasakat vaativat. Huolimatta ukko paran
vanhuudesta kiirehti, nykki kuljettajansa häntä myötäänsä; kun Bäck
oli mielipuoli, sydäntyi hän siitä ja koki tepastella vastaan.
Kasakat nyt häntä pieksää muksuttamaan, jotta koko metsä kaikui hänen
hirvittävästä älinästänsä, kun vielä pistelivät keihään kärjellä
mieletöntä miesparkaa selkään ja hartioihin, jotta kulkisi paremmin.
Siitäpä ei apua; ukko pani vastaan vaan, joten hän kuljettajineen
jäi jälille toisista näkymättömiin -- julma mölinä vaan kuului aina
kun pistettiin piikeillä tai pieksettiin. Häntä ei saatu Närpiön
kirkkomäkeä edemmäs kulkemaan, johon julmasti murhasivat hänen. Jos
olisivat olleet oikeita ihmisiä, niin kyllä olisivat sekä katsoneet
hänen harmaisin hiuksiinsa, että nähneet häneltä olevan mielen otetun.
Närpiön kirkkomäeltä sopi nähdä etelästä ison ilmivalkean suitsuavan
taivasta kohden: Bennvik paloi. Toisaalla näkyivät viholliset olevan
erinomaisessa hälinässä, ja vielä usealla muulla haaralla poltettiin.
Kohta tulivat nekin Bennvik'iin vielä jääneet kasakat, joita jo
toinen kurieri kävi käskemässä pois. Niin oikoivat aitain, ojain,
peltoin ja risukko-niittyin yli. Sidottuina hihnasta, täyttä laukkaa
ratsastavain kasakkain käsivarsiin ja satulan johonkin nappulaan,
annettiin näiden vankien juosta tämänpäiväisiä maita Lapväärtiin
asti, kenraalin luoksi, joka on 4 peninkulman matka. Häneltä
toivoivat armoa eli oikeemmin sanoen oikeutta; mutta siinä olivat he
kovasti erhettyneet. Kenraali oli kyllä kasvoiltaan sileä ja siveä;
mutta oikeastaan oli hän sanapatturi ja kohtelias konna. Rääkäten ja
antaen toisten rääkätä heitä, lähetti hän heidät, isän sekä pojan,
Turkuun tutkittaviksi. Siellä heitä kauan pidettiin vankina, ilman
aikojaan, muutamain Wenäläisten mutkistetemisista. Kerran olivat jo
päästävinään pojan irroilleen; mutta sama, joka toi hänen Poriin,
vaati häntä tulemaan taas Turkuun. Wihdoin pääsivät irti. Näistä
omista ja isoista vaivaloisuuksista kertoo C. E. Bladh laveammasti
tekemässä kirjassaan: "Minnen från sista finska kriget", josta enin
osa tätä tapahtumaa Bennvik'issä on otettu.
Tämä vihollisten julma käytös näyttää lankeavan kreivi
Orloff-Denisoff'in syyksi, joka käytöksissään näyttää olleen
matata-mielisiä ja oman haluinsa orjan, ehkä korkea arvonsa
ja sukunsa saa hänen nimensä ja monet mustat työnsä muutaman
historiankin palstoihin kuvatuiksi kullalla, kunnialla ja
kiitoksilla. Eräs sen aikuinen vanhus sanoi hänestä, että "oli
pahempi kaikkia muita Wenäläisiä yhteensä", jolla lauseella näkyy
olevan peränsä; sillä päällikkönä olisi hän kyllä voinut kieltää
tämän riehumisen, raivokkaan vimman, joka on aina pimentävä
hänen muistoansa. Tämän käytöksen selittäminen sodan muutamaksi
täytymiseksi ja pakoksi ei käy laatuun eikä huojenna ollenkaan hänen
-- niinkuin ei myöskään Waasan rosvoamisen suhteen Demidoff'in --
velkaa; sillä veri-velkoja ei niin hevillä voida sovittaa eikä pyhkiä
pois, vähintäkään P. von Suchtelen'in kynän-piirroksilla, koska
raivon, riehumisen muisto on elävä polvesta polveen.