Wihollisia ei näkynyt ennenkuin perjantaina eli 15 p., jolloin
heitä kävi tarkastamassa. Palatessaan he hävittivät ja ryöstivät
nyt autioissa eteläpuolen kylissä kaikki mitä näkivät ja saivat
käsiinsä. Nyt he olivat päättäneet kostaa, ja koston pitikin olla
julman. Muista kylistä olivat asukkaat muuttaneet paremmin jo
pois; mutta Pielahden kylässä asui vielä monta. Sen tähden olikin
siellä sitä suurempi liikunto pakoon pyrkimisen tähden nyt, kun
viholliset tulivat. Kiiruusti ko'ottiin jauhoja ja mitä muuta
ruokavaraa tarvittiin, saaristossa paossa ollaksensa. Hälinä ja pelko
olivat sitä suuremmat, kuin kasakoita asetettiin kujain suihin ja
veräjille kiinni ottamaan kaikkia, jotka olivat liikkeellä; niitä,
jotka piilivät huoneissaan, aijottiin ajaa tulemaan ilmi, huoneita
sytyttämällä. Jott'ei vihollinen näkisi, täytyi monen kontaten pyrkiä
rantaan peltoin ojia myöten; toisia koki rukiin laihon suojassa
paeta. Mutta pian huomasivat kasakat tuonkin, että asukkaita pyrki
rantaan; ajettuaan peltoja ristin rastin ajoivat he rantaankin,
kaikkia sinne pääsemästä estämään, jotta viimeiset pakoveneet jo
saivat heiltä luotia peräänsä. Wiimeisiä oli eräs nuori äitikin
neljän pienen lapsen kanssa. Melkein hengetönnä siitä kun ponnisti
pelastaaksensa lapsiansa ja itseänsä vihollisten kynsistä, pääsi
hänkin vihdoin rannalle. Ehkä lastensa ja oman kohtalonsa pelko sekä
äskellinen nopea juoksunsa oli vienyt hänen voimiansa, oli hänellä
toki vaaran hetkenä voimaa jälellä, saadakseen muutaman veneen
rannalta. Nopeasti heittäysi hän lapsineen sen huostaan. Tuskinpa
oli kerjennyt tehdä sen, kun samassa kasakoita ilmausi rannalle ja
ampui hänen venettänsä. Luodit lensivät suhisten hänen ylitsensä
ja sivutsensa; mutta ei yksikään sattunut häneen eikä lapsiin.
Avutonna, airotonna oli hän nyt itkevine lapsi-raukkoineen kehnon
veneen hallussa. Ei ollut hänellä leipä-palasta, ei vaatteitakaan
suojellaksensa lapsukaisiaan meren kolkompaa ilmaa vastaan. Meren
aallot vaan ajelivat häntä hiljalleen ulommas ulapalle avaralle.
Hän olisi ollut perikadossa, ellei toinen pakolainen, eräs vanha
ukko-parka olisi keksinyt hänen hätineen ja joutunut hänen avuksensa;
he pakenivat sitten yksissä. Kun nyt halkoivat meren sinertävää
selkää, näkivät kauhean kauniin näyttelyn: heidän kylänsä palaa
roimusi ilmi-valkeassa. Tämä tulipalo näkyi kauas ja puristi
kyyneleitä monesta silmästä, joka ei kastunut kun vihollinen ajoi
kodista pois pakolaisuuteen.
Monta murhattiin niistä, jotka eivät pääsneet pakoon; toisia
otettiin vangiksi. Kaikki, jotka kasakat ottivat vangikseen, vietiin
Lapväärtiin. Muitten muassa oli eräs vanha sotamies, iki-ämmä
ja eräs sotamiehen vaimo; nämä kolme istuivat samassa töllissä,
kun hekin otettiin kiinni. Saivat sitten juosta kasakka-hevosten
keskellä, lämsä käsivartensa ja kaulansa ympäri. Kun tulivat
Lapväärtiin, näkivät muutaman kenraalin; heti äiti repäisiikse
irti ja heittäytyi kenraalin jalkain juureen lapsineen, rukoillen
taivasten nimessä armoa. Kun kenraalille selvitettiin, että oli
säännöllisen ruunun-sotamiehen vaimo, antoi hän hänelle vapauden ja
käski mennä kotiinsa. Mutta toisia ei päästetty palaamaan; he vaan
salvattiin yhteen riiheen, jossa oli monta ("30 eli 40") muutakin
onnetonta. Alusta vietiin kukin esiin tutkittavaksi kerran päiväänsä,
varsinkin mainitut äijä ja ämmä. Kiväärin-piippuja ojennettiin heidän
rintojansa vastaan, ja kaikenmoisia uhkauksia käytettiin, muka
saadaksensa heitä tunnustamaan.
He kun tunnustivat minkä tiesivät -- ja onneksi kumpikin puhuivat
aivan yhtä, niin saivat pitää henkensä; mutta 20 vuorokautta
pidettiin heitä salvattuina riihessä, jossa saivat kärsiä
rääkkäysstä, uhkauksia ja ruuan puutetta useinkin. Ei heidän
sallittu keskenäänkään haastaa, semminkään hiljaa. Kun äijä ja
ämmä tästä huolimatta sanoivat toisilleen muutaman sanan, sai tämä
vanha sotilas ruuan tuojalta semmoisen kolauksen vasten suutansa,
että äijä parka virkki: "Nyt en tarvitse enään ruokaa." Ja niinpä
kävikin; kohta sen perästä kuoli ukko ijästään sekä näistä sielun
että ruumiin rääkkäyksistä. Ämmä taas, joka kentiesi vaimonpuolia oli
ainoa vanki, sai erään tutun Lapväärtiläisen rukouksista vaihettaa
nykyisen vankeutensa toista vastaan saman Lapväärtiläisen talossa;
siellä vartioittiin häntä vielä muutama viikko, ennenkuin päästettiin
vapauskirjan kanssa kotiinsa menemään. -- Wangittuin joukossa oli
myös Kauhajoen kappalainen, Abram Mellenius. Hän saarnasi ja piti
tovereillensa onnettomuudessa vahvistavia ja lohduttavia hengellisiä
puheita, joten usein sai heidät unhottamaan julman tilansa. Miten
lie loppulaskussa käynyt kaikkein vangittuin; totta pääsivät
irroillensa useimmat. Mutta ainakin kaksi ammuttiin lähellä pappilaa
ja kolme varrastettiin keihäälle. Sanotaan petoin käyttäneen
muutamia ammunta-pilkoikseenkin. Julmasti rääkättynä toivat kasakat
Mellenius'en Kauhajoelta Lapväärtiin, juoksuttaen häntä hevostensa
välissä. Riihessä hän kauan kärsi kurjuutta, kunnes vihdoin vietiin
Turkuun tutkittavaksi. Siellä hän kyllä julistettiin vapaaksi, mutta
sai vieläkin välillä usein kokea kuljettajainsa koiruutta.
Näin julmaa oli heidän ilmestymisensä voittonsa jälkeen. Syytä
oli pelätä heidän kohta tulevan tervehtimään leirissään olevia
talonpoikiakin, olletikkin kun vihollinen varsinkin Pielahden
kahakassa näki tämän joukon olevan tottumattomia talonpoikia. Pait
sitä on syytä varoa heidän saaneen tietoja hangastelioistansa sitäkin
ennen. Epäluulot tästä lankeavat raskaina useammankin hartioille.
Waikea voi olla saada ilmi sen työn tekijää, sillä tämmöiset pilatyöt
tahtovat aina asua pimeydessä. Welkapääksi mainitaan samaa lukkaria
Hellman, jonka Thornton käski irroittaa ynnä muita venäläisyyden
epäluulon uhreja, ja onkin monta seikkaa miksi uskoa sen hänen
työksensä; sitten mainitaan Markun lautamiestä, Joppas'ta, ja Närpiön
urkuin-soittajaa Ramstedt'iä -- samat, jotka vannoivat kihlakunnan
oikeudelle uskollisuus-valansa; vieläpä varotaan erään talonpojan
Finbyy'n kylästä tehneen sen. Warotaan sitä usean muunkin tehneen.
Talonpojat näet luottavaisuudesta tai huolimattomuudesta antoivat
kansakuntain ja yhdyselämäin ilkeimmän ja irstaisimman hylkiön --
muutamain porttojen -- vapaina kulkea sillan yli puolelta toiselle
kodoistansa Wenäläisten leiriin; heidän sanotaan usein tehneen
tuonkin ilkeyden ja sepä hyvin mahdollista onkin.
Kun viholliset näin olivat saaneet tietoja hangastelioistansa
ja toiset tointuneet niistä säikäyksistänsä, joita Thornton'in
ja Martin'in tekoliikkeet olivat tuottaneet heille, ja myöskin
levähtäneet paostansa, niin päättivät rynnistää heidän varustuksiansa
vastaan. He olivat myös huomanneet, ett'eivät talonpojat
vartioineetkaan koko joki-rantaa sillalta joen suuhun asti.
Saivat myös tietää tämän joen olevan suussansa kahlattavan ja
siinä kovapohjaisen. Minkä niin kuulleet olivat päättivät käyttää
hyväksensä. He laittoivat joukkosen jääkäreitänsä ampuilemaan
talonpoikia vastaan sillan seuduista, jotta saisivat talonpojat
uskomaan heidän siitä aikovan koettaa päästä yli, ehkä silta oli
revittynä ollut jo leirissä-olon ensi päivistä. Silmätkäämme vielä
kerran talonpoikain leiriä ennenkuin tämän ammunnan seurauksista
virkamme.
Samana päivänä, jona viholliset käyttivät itsensä niin julmasti
Pielahden kylässä, tuli talonpojille apuväkeä. Muistanemme vielä
ehkä kenraal-majuuri Aminoff'in käyneen Maalahdella ja Mustasaaressa
ennen Närpiölle tulemistansa, kuulustelemassa asukkaita sielläkin
samasta asiasta. Hekin olivat suostuneet, ja tätä suojelusväkeä
toi nyt tänne eräs soutumestari Hellgren. Hän nyt tultuansa oli
päälliköttömässä talonpoika-joukossa etuisimpia, kunnes luvattu
suojelusväen harjoittaja tuli vasta maanantaina Heinäkuun 18 p.
Tämä luvassa jo kauan ollut "taitava" upsieri nyt oli entinen
tuttumme katteini Ridderhjerta. Tämä hänen viipymisensä olisi hyvin
moitittava, ellei hänellä olisi ollut pakoittavia ja aivan la'illisia
syitä tähän viipymiseensä, nimittäin sairaus.[21] Tultuansa otti
hän päällikkyyden suojelusväen yli, ynnä edellisistä tapahtumista
epäjärjestykseen saatetun ja häviämäisillään olleen talonpoika-joukon
yli, joka nyt taas hänen tultuaan oli oikein kokounut ja jälleen
järjestäinyt. Kuitenkaan ei Finbyy'n sillan varustukset olleet
koskaan aivan autioina.
Yöllä Heinäkuun 20 p. vastaan lähetti, kuni näimme, vihollinen
isohkon joukon paraasta päästä jääkäreitä, mutta myös tarkk'ampujia
ja kasakoita Finbyy'hyn, jotta "etelä-rannalla oli päätä kun
mätästä." Jääkärit kokousivat sillan kohdalle ja näyttivät siitä
pyrkivän yli, ampuen toiselle puolen, josta talonpojat vastasivat
samoin. Enin osa heitä vetäysikin tälle suunnalle, arvellen
apunsa siellä tarvittavan parahiten. Mutta tämäpä sillan kohdalta
pyrkiminen olikin vaan tavallisia kavalluksia vihollisilta, jotka
pyysivät kiinnittää talonpoikain huomion tälle suunnalle, paremmin
mieltänsä myöten toisaalla toimiaksensa. Kasakat näet olivat
käsketyt joen suuhun, jossa se oli kahlattava; sieltä päästyänsä
pohjoisrannalle, jossa talonpojatkin olivat, oli heidän vielä
käskynsä hyökkäistä täältä talonpoikain niskaan, jos nämä ennen eivät
älyäisi kavallusta eivätkä olisi varuillansa. Sen tiedämme jo, miten
heidän varuilla-olonsa laita oli. Kohta olivatkin kasakat yli joen
ja oikaisivat samassa mitä kiireintä voivat talonpoikain taaksi.
Nämä puolestaan olivat täydessä kahakassa jääkärien kanssa, jotka
ampuivat hyvin virkeästi. Siten eivät tienneet mitään kasakoista,
kun yht'äkkiä kuulivat takaansa kavion kopseen, aitain ratisten
kaatuvan ja tuon hirmuisen sotahuudon: ihaa, ihaa! Nyt oli heidän
hämmästyksensä suuri, kun näkivät kaiken olevan turmiossa ja itsensä
kierroksissa. Siitäpä tyhmistyivätkin niin, ett'ei heistä mihinkään
muualle kuin pakoon, olletikkin kun ei Ridderhjerta'llakaan ollut sen
vertaa malttia, että olisi järjestänyt talonpojat ottamaan vastaan
uudestaan; sillä heiltä ei puuttunut uskallusta mutta johdattajaa.
Päin-vastoin pani Ridderhjerta'kin heti pakenemaan Markkuun päin,
josta sanoo tietäneensä apua tulevan; näiden hänen sanainsa totuutta
emme ollenkaan uskalla vakuuttaa, mutta pidämme uskottavampana
hänen tätä tietä aikoneen päästä Suomen sotajoukkoon. Isoin osa
talonpoikia seurasi häntä, muutamia toki jäi paikalle sekä omasta
tahdostaan ampumaan, että täytymisestä kun joutuivat kierroksiin.
Nämä osittain tapettiin, osittain vangittiin. Mutta vankeutta ja sen
seurausta välttääkseen ei muutamat pyytäneet armoa, eivätkä antaneet
sitä vihollisilleenkaan, ehkä kuinka rukoilivat. -- Niin pelottava
oli vankeus Wenäläisten luona, ja niin kaiketi toisenlaiset olivat
nämä ajatukset siitä, mitä vihollisen olemme nähneet ajattelevan
vankeudesta Suomalaisen säännöllisen sotaväen luona.
Rohkeita olivat useat talonpojat. Siinä suhteessa etuisimpia
olivat varsinkin Anders Maars, Kristian Herrbål ja vanha sotamies
Pihl. Tämä Pihl oli Brennvik'issä asuntoaan ja hänellä ammattina
kalastaa ja linnustaa herrasväelle, jossa olikin varsin sukkela,
jotta yksinkertaiset luulivat häntä velhoksi. Niinpä kertovat
yksinkertaiset ämmät vieläkin, että kerran kun isäntänsä käski
häntä linnustamaan, hän kiukuissaan mielestänsä muka alituisista
käskyistä kerran noitui metson lentämään talon yli ja ampui sen
sitten lennosta, jotta pudota kapsahti suoraan savutorvesta kyökkiin;
mutta siitä olisi isäntänsä niin vihastunut, että pani paikalla
pois hänen.[22] Pihl, joka ennen oli ollut sotamiehenä, oli saanut
johtoonsa tykin, jota vedettiin työkärryillä. Kuu sen hoitajat,
vetäjät ja vartiat -- kymmenkunta miestä -- alkoivat paeta, käänsi
hän hiljakseen tykkinsä päin heihin ja uhkasi ampua elleivät palaisi,
jonka tekivätkin. Nyt hänkin hyvässä järjestyksessä päätti paeta ja
palata kun sai aseensa muassaan kulkemaan. Kasakat kyllä yrittivät
sitä aina anastamaan; mutta pakenivat kun Pihl heidän lähestyessä
vei sytytyssoittoa paloreijän luokse. Niin onnistui hänelle saada
väkensä ja aseensa korjatuiksi, eikä tarvinnut laukaista kertaakaan;
hänenpä tykkinsä yksin jäikin vihollisen saamatta: kaikki muut olivat
menneet. Jo ennestään tunnemme vähän talonpoikia Anders Maars'ia
ja Kristian Herrbål'ia tarkoiksi pyssymiehiksi, joiden luodeista
nyt moni kasakka kaatui samoin kuin ennen moni hylje oli heittänyt
henkensä. Leirissä olivat nämä langokset aina vierekkäin ja heillä
oli yhteinen patterikin. Tästä ampuivat he nytkin ja saivat matkaan
tuntuvia vahingoita vihollisille. Kummallakin oli erinomainen
hyljepyssynsä, ja kun toinen ampui, niin laahasi toinen. Kun muut
pakenivat, jäivät he kahden vaan järkähtämättä paikoilleen ampumaan.
Joka laukauksella kaatui yksi kasakka, jotta ei heidän ollutkaan
hyvä lähestyä pattereita. Kasakat näet huomasivat, että tästä nyt
ammuttiin "mustilla pyssyillä", kuten kutsuivat hyljepyssyjä, joita
suuresti pelkäsivät. Jos nämäkin kaksi miestä olisivat tahtoneet,
niin olisivat helposti pääsneet pakoon, jos vaan olisivat ampuneet
vihollisen liiaksi lähestyessä. Wiimeiseksi pakenevaiset yllyttivät
heitäkin samaan; mutta nämä urhoot eivät lähteneet. Tappelun alusta
heille samoin kuin muillekkin oli annettu määrä-laahinkinsa, joista
olivat jo ampuneet 11, jotta vaan l laahinki oli jälillä. "Ei!"
sanoi Maars, "keitos[23] on vielä yhtä vailla." Samassa tähtäsi hän
muutamaa korkeaa upsieria, ampui viime laahinkinsa ja herra kaatui
kuolleena hevosensa selästä. Taas vetäysivät Wenäläiset takaisin, ja
vasta, kun ei ollut millä ampua, alkoivat nämä miehetkin peräytyä.
Kun viholliset taas pakkasivat päälle, ei heidän ensinnä tarvinnut
muuta, kuin ojentaa pyssynsä, niin pakenivat oitis. Mutta kun tuota
tekivät kotvan eivätkä laukaisseet kertaakaan, kuten ei sopinutkaan,
älysivät viholliset heidän olevan ampu-varoitta ja kiertivät heidät.
Nähdessänsä loppunsa viskasivat he pyssynsä jokeen, ett'ei vihollinen
niitä saisi, ja samassa hakkasivat viholliset heidät miekoillaan
ja sapeleillaan hengettömiksi. Ei voi niin säntilleen määrätä,
kuinka monta tässä tappelussa talonpoikia kaatui; mutta tuskin saapi
sitä arvata 15 enemmäksi, pikemmin ei niitä ollut niinkään monta.
Wenäläisten puolella on myös miestappio tietämätön; mutta huoletta
saanee sitä arvata enemmäksi kuin 15, katsoen useain talonpoikain
oivallisiin aseihin ja erinomaiseen tarkkuuteen. Johan Anders Maars
ja Kristian Herrbål'kin ampuivat 12 (keitoksen) vihollista.
Wangiksi joutui 10 miestä, jotka seisoivat varustuslinjan päässä
eivätkä hekään aavistaneet mitään kavallusta, jotta olisivat päässeet
toisten kanssa pakenemaan. Kun näkivät itsensä kierretyiksi,
anoivat he henkensä säästämistä. Henki heille heitettiin; mutta
kaikkein toisten paettua, pieksettiin heitä toista tuntia näillä
maan-mainioilla kasakka-pampuilla. Pieksännän vihdoin viimeinkin
loputtua, ruvettiin heitä tutkimaan, ja ensi kysymys oli: "Kuka
teistä tahtoo hirteen?" Kun tälle viisaalle kysymykselle ei
tullut muuta vastausta kuin "en minä" rupesivat viholliset heidän
vaatteitansa ja ruumiitansa tuiki tarkoin tutkimaan. Jopa olivat
saaneet tutkia ja hakea monen vaatteet eivätkä olleet löynneet
mitään vaarallista, kunnes tulivat muutaman miehen luoksi, jolla
liivinsä lakkarissa oli paperilippu. Tutkia antoi sen toiselle,
joka osasi lukea. Se lukikin sen ja päätti siitä sen omistajaa
soveliaimmaksi hirsipuussa rippumaan. Tämä paperi näet oli vapaakirja
sen omistajalle kaikista Wenäläisten hätyytyksistä; mutta sillä
ehdolla vaan, ett'ei saisi "tätä sotaa kestäessä kantaa kalpaa
hänen majesteettinsä keisari Aleksanteri I vastaan." Mies oli
tullut tänne mainitun kersantti Wikström'in ja muutamain muiden
kanssa; paperinsa oli hän saanut Wiaporin linnan antaumisessa
Toukokuun 3 p. Kuten tuomittiin, kävikin: hän hirtettiin. -- Toiset
vietiin, sidottuina kaksi aina yhteen, Lapväärtiin. Yksi näitä
oli jo ikämiehiä, jolle varsinkin kävi vaivaloiseksi kulkea näin
pitkiä matkoja köydestä sidottuna, kuni muu eläin, jonka vuoksi
usein virkkikin: "Se kun pyysin armoa! Olisinko tiennyt tämän,
niin kernaammin olisin sinne kaatunut." Lapväärtistä lähetettiin
vangit vartioituina Porin kaupunkia kohden marssimaan; vartioina
oli heillä kymmenen miestä, jotta pakoon ei ollut hyvä pyrkiä,
varsinkin kun heillä hyvät kiväärit oli, sekä kyllältä millä ampua,
ja vankeja kuljetettiin köysistä. Waivaloista oli matka Poriin,
jonne viimein tultuansa saivat kuulla heitä lähetettävän edemmäs
etelään. Porissa pantiin he muutamaan pirttiin, jossa heidän piti
odottaa, kunnes saisivat uudet kuljettajat. Pirtissä saivat olla
yksin, ja miten hieroi puuhasi, sai muuan kätensä vapaiksi köysistään
ja auttoi sitten toisiakin saamaan käsiänsä irti. Pakoon toki ei
ollut tuumaileminenkaan, kun olivat keskellä isoa kaupunkia, jossa
saattoivat tavata vihollisia, ennenkuin arvelisivatkaan; siis he
istuivat siivolla, köydet viskattuina penkin alle. Kohta astui
mies sisään, joka käski heidän seurata häntä; kartanolle tultuansa
näkivät vangit taas 10 sotamiestä: heidän uudet kuljettajansa. Kun
tulivat matkalle, rupesivat miettimään miten parahiten paeta; sillä
he saivat yhä olla irti: tottapa heidän uudet kuljettajansa luulivat
heidän niin köysittä tulleenkin. Tien muutamassa mutkassa, jossa myös
ojat oli leveät, juoksi yksi vankeja, Maalahtelainen Israel Berts,
sivulle ja sieltä metsään. Kuljettajat tosin ampuivat hänen peräänsä,
mutta osaamatta. Berts juoksi mitä nopeinta jaksoi näissä oudoissa
metsissä, luullen häntä ajettavan takaa; hän luuli juoksevansa itää
eli koillista kohden. Tässä metsässä sai hän kulkea tallustella
kauan; tämä ristin rastiin kulku oli ikävää, tukalaa ja vaivaloista,
kun ei tiennyt missä samoili, mistä tavata ihmisiä ja saada ruokaa.
Wihdoin vaeltaessaan tapasi hän yhden vankeus-kumppaneistansa, joka
myös oli paennut; kotvan kuljeskeltuansa löysivät he iloksensa
viisi-toista samoin paennutta. Yksissä he sitten samoilivat kolmatta
vuorokautta näissä synkissä sydänmaissa, kunnes löysivät muutaman
metsätalon. Kuu eivät osanneet yksikään Suomen kieltä, oli heidän
vaikea saada talon säikähtyneitä asukkaita älyämään ja uskomaan,
ett'eivät olleet rosvoja eikä Wenäläisiä, mutta vihollisen luota
paenneita vankeja; sitten vasta saivat tietoja missä olivat ja mitä
tietä päästä kotiin. Mikä toisten kolmen kohtalo oli, sitä ei tiennyt
kukaan. Kentiesi pääsivät hekin pakoon? Kentiesi saivat hengillään
maksaa onnellisempain veljiensä vapauttamisen.