Pitkään olivat talonpojat olleet harjauntunutta neuvojaa ja johtajaa
vailla. Sen tapaisna heillä oli kersantti Wikström, joka ynnä
kymmenkunta miestä, yhtyi heidän joukkoonsa. Nämä olivat olleet
Wiaporin linnassa, kun se annettiin Wenäläisille, jotka saatuansa
linnan, päästivät siellä olleen sotaväen rauhassa kulkemaan kotiinsa;
heidän oli toki pitänyt luvata, ei enään kantaa kalpaa Wenäläisiä
vastaan. Mutta tässä ja ehkä vastakin tapaamme sotilaita, joitten
ei haluttanut joutilaisuudessa eikä rauhankaan askareissa viettää
näitä rauhattomuuden päiviä. Tämä Wikström asetettiin päälliköksi,
kun muka oli ollut säännöllisessä sotaväessä ja pait sitä itse osasi
kerskailla kelpo lailla. Mutta hänen päällikkyytensä ei alusta
alkaen ollut äkkinäisen talonpojan päällikkyyttä järjekkäämpi;
kentiesi teki sen, minkä teki, usein vaan talonpoikia mielittääkseen
ja päällikkyyttä pitääkseen; mutta ei hänen pelkonsa työt ainakaan
olleet niille mieliksi.
Närpiön joen eteläis-puolella on useampia kyliä, jotka tähän saakka
olivat pitäineet rauhassa. Heillepä kasakat eivät tehneetkään mitään
pahaa, kun näkivät heidän rauhassa askaroitsevan maansa hoidon
kanssa; he heitä vaan kehoittivat edeskin-päin näin rauhassa olemaan.
Mutta ajan pitkään antoivat hekin osansa miehiä leiriin. Pikaan
huomasivat tarkastelevat kasakat, ett'ei nuoria miehiä näissä kylissä
enempää näkynytkään, josta rupesivat kantamaan epäluulojansa. Kun
olivat antaneet lisäväkeä ja kun näkivät vihollisten katselevan
karsain silmin heitäkin, vaativat nämäkin kyläkunnat päästä
varustusten suojeltaviksi, siten että varustuslinjaa siirrettäisiin
etelämmäs. Tämä heidän vaatimuksensa kyllä oli oikea, mutta
tuiki vaarallinen. Tähän pyyntöön suostui Wikström aivan vastoin
kenraal-majuri Aminoff'in kieltoa, ja niin päätettiin muuttaa
linjaa Näsbyy'n, Hitsböle'n, Granskog'in, Kallnäs'in, Stobacka'n
ja Pielahden kyläin tuolle puolen, jotta, kuni vaativat, "koko
pitäjästä suojeltaisiin." Lienevätkö talonpojat unhottaneet vai
halveksineet Aminoff'in järkevän neuvon. Luultavasti tekivät he
sen huolimattomuudesta, sillä tällä aikaa eivät suinkaan olleet
herjenneet luottamasta voimiinsa; päin vastoin oli tämä luottamus
lujennut ja kiihtynyt, varsinkin kun vihollinen tähän asti oli
heittänyt heidät rauhaan, josta luulivat vihollisen ei uskaltavan
tulla heidän kanssaan otteluun, ja jonka vuoksi ei kukaan ollut
heidän voimiansa kokenut. Sen kyllä jo älysivät, että puhe maalle
astuneen apuväen tulosta oli joutavaa juorua; mutta kun Aminoff taas
kävi kehoittamassa, oli heidän luottamuksensa ja toivonsa yhtä lujat
kuin koskaan ennen.
Äsken mainittuja kyliä suojellakseen, vietti Wikström isoimman
tykkinsä Teuvan tielle Kallmåssa'n nevalle, jotta ei vihollinen sitä
tietä pääsisi tunkemaan pitäjääsen. Taas suojellaksensa pitäjästä
vihollisten hävityksistä eteläiseltä suunnalta, vietti hän kolme
vähempää tykkiä, jotka he samoin kuin edellisenkin olivat saaneet
luutnantti Thornton'in aluksesta, Lillmåssa'n nevalle, Pielahden
kylästä muutamia Wenäjän virstoja etelään päin. -- Wihollisen
päävoima oli nyt Lapväärtissä ja Ristiinan kaupungissa sekä Tinkan
(Tjöck'in) kylässä, jonne Lillmåssa'n nevalta oli ainoastaan kolme
neljännestä; jo siitäkin näkee, kuinka järjettömän luottavia
talonpojat olivat, kun uskalsivat niin lähelle vihollisiansa,
ehkä tiesivät kyllä sen läheisyyden eikä heillä sen parempia
vastustuslaitoksia ollut. Nevan poikki kulkevalle maantielle sekä
sen varsille oli hakattu kumoon puita poikkipuolin makaamaan; myös
ruvettiin heti luomaan pattereita ja muita rinta-nojan tapaisia.
Tykit, jotka tuotiin näihin uusiin varustuksiin, olivat lavoilla, ja
itse talonpojat vetivät niitä tavallisilla työ-kärryillä; Wikström
itsekin oli näiden viejäin joukossa. Mutta ennenkuin aseineen
ennättivätkään paikalle, tuli heitä vastaan pakenevia talonpoikia,
jotka sydän kurkussa kertoivat muutaman kasakkaparven valloittaneen
heidän uudet varustuslaitoksensa. Samassa nähtiin samat kasakat
lemmon kyytiä ajavan eteenpäin, joten hätyyttivät näiden tykkein
vetomiehet, hoitajat ja vartiat. Talonpojat ampuivat kyllä muutamia
laukauksia oivallisilla hylje-pyssyillään; mutta siitä ei apua, kun
ei tarpeeksi ampuvaroja. Myös kokivat talonpojat lähettää muutamia
tykinpommia vihollisia vastaan, mutta kun itse eivät älynneet
käyttää tykkiä, ja Wikström oli liian pelkuri siihen, niin lensivät
kuulat aina yli. Muutamia laukauksia näin ammuttuansa sattui
päälle-päätteeksi, että kiireissään laukaisivat yhden tykkinsä
väärin, pannen näet laatinki-tötterön eli patroonan ruuti-puolen
tykin suuta vasten ulos päin ja kuula-puolen paloreijän alle eli
sisälle päin. Kummako siis, jos se enään ei lau'ennutkaan? Eipä saatu
laahinkia poiskaan. Joka kerta kun talonpojat veivät sytytyssoittoa
paloreijän luokse, peräysivät kasakat; mutta pian he taas ratsastivat
lähemmäs. Tuota peliä kotvasen pidettyänsä, arvasivat jott'eivät
talonpojat voisikkaan laukaista ja hyökkäsivät siis sitä ottamaan.
Kyllä saivat vastaansa muutamia laukauksia; mutta se ei estänyt
kasakkaparvea, ja niin "tuli talonpojille yhtä monta tietä kuin oli
miestäkin." Wikström oli ensimäinen paossa; sillä heti kun viholliset
tulivat, käski hän talonpoikain seisoa vaan, kun itse muka läksisi
noutamaan Kallmåssa'n nevalla olevia tykkiä. Hän tulikin tykkinensä;
mutta häntä tuli Hertsböle'n kylässä vastaan samat kasakat, jotka
olivat ottaneet toiset tykit, lähetettyänsä saaliinsa Lapväärtin
leiriin. Tämänkin tykin valtasivat he, kun Wikströmillä ei ollut
aikaa ei kääntää ei laahata, saati sitten ampua. Taas kannusti
Wikström komeata kasakka-hevostansa ja kiirehti mitä sukkelinta voi
Finbyy'n varustusten läpi aina Waasaan, jossa säikähdytti asukkaat,
kertoen sydän kurkussansa, kuten viholliset ajoivat häntä takaa
ja olivat tuossa tuokiossa taas tulevat kaupunkiin. Kasakoillapa
ei ollutkaan semmoisia tuumia; he näet tyytyivät saaliisensa,
joka oli neljä tykkiä ja yksi täysi muona-arkku, jonka Wikström
oli tuonut tullessansa toisen kerran ja saanut sotakorvetti "Der
Biedermann'ista". Osa palasi hiljalleen Orloff-Denisoff'ille, joka
nyt rappasi Ristiinassa, kertomaan arvaamatonta voittoansa, kun
olivat lähteneet vaan tarkastamaan ja saaneet koko 4 tykkiä; toisia
jäi ajamaan paenneita ja pakenevia talonpoikia takaa.[20]
Niin oli talonpoikain ainoakin, ehkä kelvoton johtaja mennyt
matkoihinsa; tämä ensi tappio vähensikin kelpo lailla heidän
luottamustansa itseensä ja omiin voimiinsa, siitäpä vallitsi myös
epäjärjestys leirissä ja kauhu kylissä. Tämä tappio oli Heinäkuun
13 p. Sitä seuraavia päiviä käyttivät asukkaat paetaksensa ja
muuttaitaksensa paraine kaluineen kaukaisille saarille meressä, eli
kaukana metsissä oleviin aittoihin, jotka olivat raketut sydänmaihin,
karjan hoitoa ja viljaa vasten kesän-ajaksi. Moneen kylään jäi vaan
muutama vanhus katsomaan vihollisen käytöstä, sillä loppukuvaelman
piti nyt alkaa. Hän luuli harmaiden hapseinsa pyhittäneen häntä
rääkkäyksistä ja kiristysten julmuuksista. Toisista kylistä ei
taas paennut muu kuin kehnompi väki, vaimoja ja lapsia. Näinä
rauhan päivinä Pielahden tappion jälkeen vallitsi kuolon kamaluus.
Täällä lukitsivat muutamat huoneitansa tietämättä, sallittaisiinko
heidän koskaan enään palata niiden parsien alle, jotka jo monta
vuotta olivat suonut suojan; tuolla seisoivat töllit jo autioina,
eikä enään savupylväitä nousta jollottanut savu-torvista ei yöllä
eikä päivällä. Wäliin talutti tytär heikkosilmäistä isäänsä rantaa
kohden, väliin kantoi äiti kuopustansa samalle pelastavalle suunnalle
vähää vanhempain lasten seurassa. -- Närpiölle onneksi, oli
Orloff-Denisoff pakkoveroin kannannassa Ristiinan kaupungista, jotta
oikein virvottaisi itseään ja joukkoaan, palattuansa marssinnastaan
Ikaalisten sydänmaissa; sillä hänen viipyessänsä, kerkesi kansaa edes
vähän pakoon.