Heinäkuun 3 p. tuli Kaskisten kaupungin satamaan ruotsalainen
sota-alus eli "priki", nimeltä "Fredrik", jolla oli päällikkönä
luutnantti D. J. Thornton. Tämä hänen tulonsa näinä vaaran aikoina
ilahutti sekä kaupunkilaisia että varsinkin Bennvik'in kotiväkeä ja
sinne tulleita pakolaisia, joita oli parikin kymmentä. Bennvik'issä
olleet olivat juuri päässeet kovasta hädästä, jonka muutaman
riehuvan talonpoikajoukon sinne-tulo tuotti. He näet olivat tulleet
varustuksiinsa vaatimaan Bennvik'in omistajalla olevia muutamia
tykkilöitä. Kun ei niitä annettu, syyttivät venäläisyydestä ja
vihollisien puolen pidosta ja tahtoivat väkisinkin ottaa. He
uhkailivat kovastikin; mutta paikan jäykkä omistaja ei myöntynyt,
eikä luvannut elävänä päästää heitä sisälle, kun väkisin yrittivät
rynnistää sinne. Syynä sanoi hän olevan sen, että kun ei heillä
ollut ampuvaroja, niin tykit joutuisivat vihollisten käsiin, ja
kun eivät tienneet miten niitä käyttää, ne heiltä otettuina vaan
ojennettaisiin heitä itsiänsä kohti; josta näytti kaikki käyvän
heidän omaksi onnettomuudeksensa. Niin teki isännän jäykkyys ja
muutoin kunnioitusta herättävä olento, että talonpoikain täytyi
vastoin mieltänsä ja kiukkuisina palata, eivätkä rohjenneet
käyttää väkivaltaa. Kun vanhus Bladh näki tämän talonpoikain
malttamattomuuden ja tiesi heidän tuimuutensa vannoneita ja luultuja
vihollis-ystäviä vastaan, sekä myös oli kuullut puhuttavan heidän
ei oikein sopineen keskenänsä Finbyy'n sillan luona, kehoitti hän
luutnantti Thornton'ia käymään heidän varustustensa luoksi, heidän
mieliänsä ja aivojansa jähdyttämään. Tänne Kaskisiin tultuansa
läksikin Thornton jo seuraavana päivänä Närpiölle. Heti tultuansa
talonpoikain leiriin, käski hän irroittaa erään lautamiehen, kun
ei häntä tietty syyttää muusta kuin vannonnasta, virkkaen sen ei
olevan eri rikoksen esivaltaa eikä talonpoikia vastaan, että miehen
pakosta oli täytynyt vannoa. Sillan luona irroitti hän samasta syystä
vangitun kirkkoväärtin. Myös käski hän päästää erään Lapväärtin
lukkarin, Hellman'in, jota hätyytettiin vakoilemisesta vihollisille.
Wasta näemme, että tämä viime päästäminen oli vahingoksi. Thornton'in
näin käskiessä alkoivat muutamat murista, mutta kun hän, ollen
varteva ja pulska mies, astui lähemmäs ja ankaralla äänellä
kuulusteli napisiaa, ei kukaan uskaltanut vastata. Muutoin tämä
Thornton'in käynti teki, ett'eivät enään vimman innosta käyttäineet,
vaan hyvä sopu vallitsi kaiken nyt seuraavan ajan.
Kaskisiin tullessa oli Thornton ampua järähytellyt, jotta se
kajahteli loitommaskin ja kuului Ristiinan kaupungissa oleville
kasakoillekkin, jotka siitä pelästyivät ja luulivat nyt koko
ruotsalaisen laivaston tulleen, tuoden Suomeen apuväkeä. Tämän heidän
pelästyksensä kuuli Thornton ja päätti käyttää sitä hyväksensä. --
Thornton kokosi Kaskisten "kalakaupungista" niin monta venettä kuin
suinkin sai ja koki saada niihin aseihin kykeneviä kaupunkilaisia.
Näiden sekä "prikin" väen, 8 muun sotilaan ja kahden aluksensa paatin
kanssa lähti hän soutamaan Ristiinaan päin. Lähemmäs tultuansa oli
hän täällä maalle pyrkivinänsä. Kun Ristiinan kirkkomäellä oleva
vartiakunta huomasi hänen veneensä, teki se melun, ja niin pakeni
siellä olevat 6 kasakkaa ja 20 jääkäriä upsierinensa. Wieläpä
läksi itse Orloff-Denisoff'kin, näiden tultua melusanansa kanssa
Lapväärtiin, leiristänsä säikäyksissään yhtä kyytiä marssimaan
itää kohden Isolle-joelle ja Honkajoelle, josta vasta 11 p. palasi
Kauhajoen kautta Lapväärtiin kenraali Kniper'in yhdyttyä hänen
joukkoonsa. Näin oli teeskelty rynnistys muutamilla silakka-veneillä
saanut koko tällä suunnalla olevan venäläisen sotavoiman pelosta
pakenemaan laukausta ampumatta.
Sitten purjehti "Fredrik" pois ja majuri Martin'in johdossa tuli
samaan satamaan korvetti "Der Biedermann". Wenäläiset palattuansa
häpeällisestä paostaan asettivat taas kasakoita Ristiinan kaupunkiin,
jotka käyttivät itsensä julmasti, muka poistaaksensa paon häpeää
tällä törkeällä tavalla. Martin, sen kuultuansa purjehti sinne, ja
kun viholliset taas näkivät sotalaivan niin pakenivat heti-kohta.
Oltuaan siellä muutaman päivän, palasi Martin jälleen Kaskisiin, kun
ei uskonut voivansa ainakaan pitkään pitää kaupunkia.
Näin olivat viholliset täydessä touhussa sen aikaa, minkä talonpojat
hätyyttämättä olivat leirissään; tästäpä selveääkin, miten niin kauan
saivat olla rauhassa. Mutta arvattava oli, että Orloff-Denisoff
olisi nyt ähmissäänkin kostava talonpojille pakonsa jo häpeänsä. Sen
hän näyttikin ihan syyttömille asukkaille Lapväärtissä, Ristiinan
kaupungissa ja Närpiön kylissä, varustuksien ulkopuolella, eli toisin
sanoen joen eteläis-puolella. Thornton käydessänsä talonpoikain
varustuksissa varoi vihollisen vielä rynnistävän koko joukollansa
ja tappion ennen pitkää tulevan talonpojille, ellei hallitukselta
tai Suomen sotajoukolta apua tulisi. Siitäpä hän lähettikin jo
Heinäk. 4 p. Suomen sotajoukon pääkorttieriin, joka nyt oli Uudessa
Karlebyy'ssä kurierin sekä tulostansa että töistänsä ja siitä minkä
nähnyt oli. Samalla kertoi sinne myös vanhus Bladh ja tohtori Hägg
tapahtumat täältä. Wastauksia ja avun lupauksia tulikin; mutta
päällikköin luvatta tämä apuväki jäikin välille Waasaan, joten
talonpojat taas jäivät Jumalan ja omiin turviinsa.
Se hyöty näistä kirjeistä Suomen väestön päällikkyydelle toki
oli, että kohta sen perästä tuli kuulutus, jonka kautta asukkaita
kutsuttiin kokoon Närpiön pappilaan Heinäk. 11 päiväksi tuumaileman,
eivätkö suostuisi asettamaan omaa suojelus-väkeänsä (landtvärn),
jonka taitavat sotaupsierit harjottaisi ja johdattaisi, mutta
jonka ei tarvitsisi kulkea yli maaherran lääninsä rajain minnekään
päin. Kenraal-majuri Aminoff tuli tähän kokousta pitämään. Hän oli
jo sitä ennen käynyt Maalahdella samassa aikeissa. Aminoff piti
vähäisen puhelman rahvaalle, kehoitti heitä kiitettäviä sotaisia
vehkeitänsä pitkittämään, kiitti heitä kun vapaehtoisesti panivat
henkensä alttiiksi isämaansa suojelemiseksi ja lupasi pikaista apua.
Myös tarkasti hän heidän varustuksiansa, kehui paikkaa hyväksi
vastustuspaikaksi, mutta kielsi samalla muuttamasta suojeluslinjaa
etämmäs, koska se voisi olla isoksi vahingoksi ja tuottaa nyt vielä
arvaamattomia poloja kaikille seuduille Närpiön ja Waasan välillä. --
Huolimatta niistä raskauksista, joita Aminoff'in esitys oli tuottava,
suostuivat asukkaat siihen kernaasti; varsinkin siitä syystä, kun
tämä laitettava suojelus-väki oli asetettava talonpoikain joukkoa
auttamaan ja vahvistamaan. Joka ruodun oli nyt laittaminen kaksi
miestä,[19] pait joka jo oli laitettu säännölliseen sotaväestöön.
Melkein sukkelaan asetettiinkin ripeitä nuoria miehiä; muutamat
ruvenneista suojelusmiehistä kyllä katuivat kauppaansa, mutta
toisia oli valmiita astumaan siaan, jotta heidän lukunsa ei siitä
vähennyt. Sittemmin pakoitettiin moniaat vastahakoisetkin asettamaan
suojelus-miehensä. Nimismies sai Suomen päällikkyydeltä useampia
kirjoja, joissa käskettiin ennen vapautettuin postitaloin ja
pappilankin asettaa miehensä. Suojelusmiehen palkka tosiaan ei ollut
kaksinen; muutamat saivat vuoteensa 3 riksiä, toiset pari plootua
kuukauteensa; mutta palkastako tässä paljon huolittiinkaan. -- Tämän
suojelusväen melkein saatua kokoon, luulivat muutamat Maalahtelaiset
ja Sulvalaiset itsiänsä enään ei niin tarvittavan ja lähtivät
vähitellen kotiinsa päin. Eipä tietoa, sanoako tätä heidän lähtöänsä
pahaksi vai hyväksi; sillä tuskin olisivat asiat käyneet paremmin,
jos jokainen olisikin ollut saapuvilla koko ajan. Kun taas vihollinen
koetti koetuksensa, niin oli suojelusväki jo melkein valmisna ett'ei
jonkun kymmenkunnan poissa-olo voinut tuntua paljo minnekään.
Tälle heidän pois-lähdöllensä ei saa hakea muuta syytä, kuin että
luulivat itsiänsä ei enään niin kaivattavan; syynä oli sekin, että
joutilasna-olo leirissä kävi tukalaksi ja maa kotona näytti paremmin
tarvitsevan hoitoa ja huolta tänä tärkeänä kesäis-aikana, kuin tämä
joukko, jonka viholliset näyttivät unhottaneen.
Tässäpä sopii kerrassaan haastella tämän suojelusväen vaiheista,
kun siitä kerran on puhe. Sen olon-aika oli ylipäätänsä lyhyt, eikä
se ottanut kokonaisna osaa muuhun, kuin yhteen kahakkaan. Heinäkuun
20 p. näistä tulemme laveammin juttelemaan. Silloinkaan ei ollut
tämä väki tottumatonta talonpoikajoukkoa parempi, kun sen luvattu
opettaja tuli vasta saman kuun 18 p. perille. Muutamat vanhukset
sanovat suojelusmiehinä olleensa Pielahden kahakassa; mutta heitä
on silloin vielä tuskin eri väeksi lukeminenkaan, kun töin-tuskin
olivat ehtineet semmoisiksi kirjoitettaakkaan. Kun vihollinen
sitten poistui Lapväärtistä ja Närpiöstäkin, yhdistettiin tämä väki
katteini Gyllenbögel'in vapaehtois-joukon kanssa, joten melkein
katoaa tämän sodan historiasta nimi "suojelusväki", jos sitä eri
väestöksi luettaisiin. Yhdistettynä Gyllenbögel'in väestön kanssa
oli osa suojelusmiehiä myös Lapväärtin tappelussa Elokuun 29 p.,
jossa von Begefach oli päällikkönä. Ihastuksella ja kunnioituksella
muistelevat entiset suojelusmiehet tätä kenraalia: urhoollisempaa
ja kelvollisempaa he eivät tiedä. Woiton perästä Lapväärtissä, tuli
hänen luoksensa kurieri kovalla käskyllä pakenemiseen; -- Fieandt'in
tappio Karstulassa kenraali Wlastoff'ia vastaan teki näiden
Suomen sotajoukon liian kauas eroitettuin sivujoukkoin toisiinsa
kokoamisen tarpeelliseksi. Juuri olivat voittaneet ja heti pakoon!
Se hämmästytti heitä ja vihastutti niin von Begefach'ia, jotta hän
kiukuissaan ja kasvoiltansa vaaleana oli kovasti kiroillut ja oikein
korviansa väännellyt.
Suostumuksen jälkeen ei suojelusväen olisi tarvinnut käydä lääninsä
rajain yli; mutta tuolle puolen eli Oulun lääniin tuli kuitenkin
osa. Lienevätkö kulkeneet sinne vapaehtoisesti vai liekö väkisin
tahdottu viedä, sitä emme tiedä. Se vaan varma on, että toinen
toisensa perästä palasi karaten kotiinsa, astuttuansa rajan yli ja
joku jo ennenkin. Loppu palasi Kalajoelta. Sinne tultua, heitä ei
ollut enään kaikkiaan muuta, kuin kolme-, korkeintaan neljäkymmentä
miestä; muut olivat omin luvin palanneet. Näistä jälille jääneistä
näytti karkaaminen väärältä, ehkä heitä väärin tahdottiin edemmäskin
kulkemaan; mutta ei tämä marssinta toki ollut heidänkään mieltänsä
myöten. He latoivat aseensa kokoon ja sanoivat kersantilleen, nimeltä
Wikström, ett'eivät enään käy askelettakaan sinnepäin, ett'eivät
aijo marssia koko maan rajan yli ja että vastoin suostumusta he
jo ovat saaneet marssia maaherran lääninsä rajan tuolle puolen.
Kersantti kertoi seikan päälliköille, jotka näkivät hyväksi
antaa näittenkin palata kotiinsa; niin loppui tämä väki supi.
Suojelusväestössä oli Mustasaarelaisia, Sulvalaisia, Maalahtelaisia,
Petäjälahden ja Korsnäs'in miehiä, Pirttikylä-, Markku- ja
Teuvalaisia; mutta enimmäksi oli kuitenkin Närpiöläisiä.