Wiimeksi jätimme ukot rantatietä kulkemaan Långvik'in kylästä.
He astuivat sieltä Norrnäs'in isoon kylään. Jo edeltäkäsin
olivat he lähettäneet sinne erään Herrström'iläisen ynnä erään
entisen kersantin, nimeltä Thölberg, jonka myös saivat joukkoonsa
Herrström'in kylästä, jossa äijä asui. Nämä tulivat kylään vähää
ennen joukkoa ja kokivat toimia asiatansa; heillä näet oli asiana
antaa tiedoksi Norrnäs'iläisille talonpoikain tuumat sekä kehoittaa
heitäkin yhtymään joukkoon. Heillä oli oikein kynäilty kehoitus- ja
käskykirja muassaan, jonka muutamat muistelevat olleen sotamarsalkki
Klingspor'an allekirjoituksella varustetun. Mutta jos hänen nimensä
olikin alla, niin oli se kuitenkin arvattavasti Ridderhjertan eli
Jakobson'in tekemä. Kirja käski heitä sotaan Kuninkaan ja esivallan
nimessä ja vakuutti kivenkovaan erään Ruotsin sotajoukon astuneen
maalle jonnekin Waasan ja Närpiön välillä.
Norrnäs'in kylän miehet eivät tahtoneetkaan niin kernaasti ryhtyä
aseihinsa. Kerrotaan heidän käyneen neuvoa etsimässä Bennvik'in
omistajalta, nimeltä G. J. Bladh, joka käski kaikkein olla alallansa.
Arvattavasti sen aikuinen herastuomari Erik Snickars, kaikissa
erinomattain älykäs ja kykyinen mies, oli saanut kyläläisensä
myös ajattelemaan seurauksia ja mahdollisuuksia. Pait sitä olivat
he pitäneet kovin sopimatonna, ruveta nyt vihamiehiksi niille
kasakoille, jotka omalla tahdollansa olivat asetetut talonpoikain
luoksi, kun eivät tehneet mitään eri ilkeyksiäkään. Mutta Thölberg
ja talonpoika olivat innokkaita, ja kun itse joukko saapui, niin se
ei kauan kehoittanut eikä houkutellut vastahakoisia, mutta sanoi
ampuvansa paikalle jokaisen, joka olisi vihollisen vangitsemista
vastaan. Kun Norrnäs'iläiset kuulivat toisten tuumat liikunnoistansa,
kävi usea heidän puolellensa; ei ollutkaan kauan nilkuttaminen
kahden puolin, mutta parasta yhtyä joukkoon. Heti aljettiin tässäkin
pyytää kasakoita, jotka sattuivat olemaan yhdessä paikkaa, "totta
yöksi saamassa komentajaltansa käskyjä" eli jotain muuta semmoista;
heidän hevosensakin olivat päällikön maja-kartanolla sidotut hänen
kamarinsa akkunain alle. Talonpoikia astui majatalon tupaan ja
käski heidän antautua. Sen tekivätkin, kun näkivät kartanolla sen
mahdottoman joukon, -- kaikki pait päällikkö, joka suuren ruumiinsa
ja pitkän huulipartansa tähden kylän kesken kantoi nimeä: "isoviiksi"
("storborren"). Hän liikkui ensin kamarissansa sapelillaan, mutta
heittäysi sitten ulos akkunasta, juoksi joukon läpi sapeli kädessään
ja pakeni niin peltoa vasten. Kaksi vilkasta ja ripsaa talonpoikaa
ajoi häntä takaa ja tavottivatkin, että kasakan täytyi kääntyä päin
suojellaksensa itseänsä. Toinen talonpoika löi korennolla, joka
hänellä oli aseena, kasakkaa käsivarteen, että se meni turruksiin ja
sapelinsa samassa usiampia syliä hänen kädestänsä. Nyt läksi kasakka
taas juoksemaan ja entistä vielä vilkkaammin, jotta talonpojat jo
pelkäsivät hänen pääsevän karkuun ja niin helposti tuottaman heille
kadotuksen. Mutta eräs ukkokäpä, joka kulki puujalalla, katseli vähän
syrjästi tätä leikkiä. Olevinaan koukussa ja viatointa, kuukkasi
hän vastaan sille tielle, jota näki kasakan pakenevan. Hänellä
sattui olemaan kirves kädessänsä ja oli sillä karsivinaan jotakin
rankaa, ei tietävinään mistään mitään. Mutta samassa kun kasakan
piti juosta hänen sivutsensa, heitti hän rangan kasakan kintuille,
josta se paikalla kompastui ja talonpojat saavuttivat hänen, joten
vihdoin vaan ukon avusta saivat kasakan käsiinsä. Hän ynnä toiset 13
kumppaniansa köytettiin ja lähetettiin menemään samaa matkaa, jota
muutkin vangit kaluineen kiluineen.
Ehkä jokainen tiesi rahoja olevan heidän vöissänsä, niin ei
kukaan koskenut niihin; semmoinen järjestyksen henki voi vallita
talonpoikaisessakin sotajoukossa, jossa kuitenkin kapinan henki
vimmastutti monta miestä. Kerran oli yksi mies (talonpoika vai
sotamieskö?) näpistänyt rahaa muutamasta pussista; mutta kun
talonpojat saivat tämän tietää, ottivat he pois varastetut rahat ja
lähettivät ne alukseen. Mutta tämän rehellisyytensä vuoksi saivat
sittemmin kärsiä; sillä tämän varkaan mainitaan haastaneen käräjiin
rauhan tultua v. 1809 ne, jotka olivat ottaneet häneltä Wenäläiset
rahat pois, kiistäen muka, että olivat nämä ryöstäneet hänen rahansa,
josta syystä hän vaati rosvoin-rangaistusta heille. Oikeuden päätös
oli tuominnut samat miehet maksamaan kysymyksessä olevat rahat, vaan
ei määrännyt toki muuta rangaistusta. Tämäpä olikin kyllä loukkausta
isämaanrakkaudelle ja rehellisyydelle; mutta sen täytyy niin olla
maissa, joissa kaikenlaiset asiat tutkitaan samain lakien jälkeen,
eikä juri'a eli omantunnon tuomiokuntia ole saatu toimeen.
Kaikesta näemme rahvaalla olleen mielessä tehdä vahinkoja
vihollisille eikä mitään hirmutöitä; päin-vastoin tahtoivat he päästä
vähimmällä mahdollisella ankaruudella näissä seikoissa. He tahtoivat
enemmän heikostuttaa vihollista, kuin kostaa hänelle. Waan asiain
pakosta täytyi talonpoikain välistä huolia enemmän omasta onnestaan
kuin jonkun vihollisen hengestä. Niinpä ammuttiin tässä Norrnäs'in
kahakassa yksi, joka nakkausi hevosensa selkään ja läksi ajamaan
kiiruusti Närpiölle päin, jossa oli isompi joukko majaa ja eräs
eversti Birnkoff komentajana. Jos Birnkoff nyt olisi saanut tiedon
talonpoikain vehkeistä ja rantavartiain kohtalosta, ei hän suinkaan
olisi viipynyt tehdä tehtäviänsä hillitäksensä ja kostaaksensa
talonpoikain liikuntoja. Luoti meni kasakkaa selästä läpi ja rinnasta
tultua ulos vielä hevosen niskasta pään kautta ulos, jotta kumpikin
kaatui siihen.
Warovaisuuskaan ei auttanut aina; vaan Tjerlaks'in (Tervalahden)
kasakoita pyydettäissä pääsi yksi metsiä ja syrjäteitä myöten pakoon.
Sepä tekikin, ett'eivät talonpojat enään uskaltaneet pitkittää
näitä valloitus- ja vangitus-tuumiansa, vaan alkoivat ajatella
suojeluskeinoja itsellensä; sillä he miettivät eversti Birnkoff'in,
130 kasakkansa sekä husaariensa ynnä komentonsa alla Närpiöllä olevan
jääkäri-osuuden kanssa, alkavan kokea hävittää heidän joukkoansa. He
päättivät pysähtyä ja varustautua Långbro-nimisen sillan korvassa.
Tämä silta vie erään mitättömän ojan yli, eikä ansaitse ensinkään
nimeänsä; sillä sen pituus on korkeintaan neljä tai viisi syltää.
Se etu on sillä paikalla, että se nytkin vielä, saatikka sitten
ennen, on hyvin lieju ja vetelä; niinmuodoin kasakoillakin oli paha
ratsastaa sen yli. Waikea sitä oli kiertääkkin, kun vetelää oli niin
pitkältä.
Talonpojat toivat rinta-suojia, että itse seisoen suojain takana
voisivat ampua pitkin tietä, jos vihollisia tulisi. Päällikkyyttä
oli ukko Thölberg pitävinään, koska joskus ennen oli ollut sodassa.
Mutta joukko totteli paremmin talonpoikaisia päälliköitänsä, joita
joka kyläkunnan miehillä oli omansa. Heitä ei kukaan ollut valinnut
eikä he myöskään paljon erottaineet muussa toisista talonpojista,
kun että heidän neuvojansa seurattiin ja pidettiin paraina. Niin oli
Anders Maars Herrström'iläisten johtaja, hänen lankonsa Kristian
Herrbål Töjbyy'n (ennen Tööbyy'n) kyläläisten, Erik Snickars[15]
Norrnäs'iläisten, Karl Röös Nempnäs'iläisten, Gabriel ja Paulus Rusk
Kaalahden kylän miesten johtaja.