Sillä aikaa oli varustus-käsky alinomaa ehtinyt eteenpäin.
Ihmeteltävää on nähdä, kuinka se lensi nopsasti seudusta seutuun:
todella varma todistus siitä, mitkä tunteet silloin vallitsivat
asukasten povissa. Näissäkin seurauksiensa suhteen vähäisissä
tapahtumissa saamme ymmärtää kapinan hengen luontoa, joka muissa
maan äärissä muutti mailman olennon ja kentiesi suhteessansa
olisi täälläkin tehnyt ihmetöitä, jos sillä olisi ollut parempaa
puoluetta ja johdatusta, kuin Jakobson'in lupaukset ja oppimattomain
talonpoikain vaillinainen äly tämmöisissä asioissa. -- Jo samana
päivänä, jona Bergenstråle yritti onnettoman yrityksensä, Waasan
ryöstö tapahtui ja varustukset Sulvassa tulivat toimeen, sekä översti
Jagodin'ia joukkoneen oli pyydetty vangita, oli Ruotsalaisten
maalle-astumisesta levinnyt sana Närpiönkin eteläisimpiin kyliin.
Siis oltiin jo joka paikassa valmisna, kun talonpoika-joukkoja alkoi
rynnistää Maalahdelta etelään päin, ottaen kiinni kaikki, mitä
Wenäläisiä tiesivät seudussa olevan ja vieden kaikki Jakobson'in
huostaan Sundom'iin, joka niistä "oli antavinaan" kuitteja.[13]
Todella voi sattua niinkin, ett'eivät aivan kaikki mielellänsä
tahtoneet ryhtyä aseihinsa; mutta heidän oli silloin täytyminen,
varsinkin jos joku pelosta ei tohtinut lähteä. Sillä kun eteläänpäin
rynnistävä joukko tuli johonkin kylään, niin pakoitti se usein
vastahakoiset lähtemään kanssaan ja ryhtymään sotaan, uhaten muutoin
ampua; heidän mielensä näet oli ko'ota niin paljon väkeä kuin
suinkin. Useimpia heidän ei tarvinnut käskeäkään; sillä taikka eivät
he odottaneet mitään parempaa kuin päästä vihollisensa kimppuun,
taikka luottivat he sen huhun totuuteen, joka kertoi useita tuhansia
sotamiehiä jo astuneen maalle ja tuossa paikkaa tulevan heidän
avuksensa: heidän muka tarvitsisi vaan alkaa. Jo ennen olemme
nähneet mitkä syyt valmistivat rahvaan mieliä näihin liikuntoihin.
Tämä toisten talonpoikain uhkaus ja pakoittaminen olkoon myös
muutamana syrjäsyynä. Mutta se, joka eniten vaan kyteneen kipinän sai
ilmivalkeana palaa roihuamaan, oli tämä Ridderhjerta'n ja Jakobson'in
lähettämä varustussana, joka liikkui kuninkaan ja esivallan nimessä.
Sitä ei ole myöskään unhottaminen, minkä huhu tiesi todeksi, että
summaton sotajoukko oli juuri tulemaisillansa heidän avuksensa. --
Useimmat aseihinsa ryhtyjistä olivat nuoria miehiä, joiden silmiin
vaarat eivät näyttäneet miltään, kun kysymyksessä oli asia, jonka
niin voimallisesti täytyi liikuttaa Ruotsalaisen tunnettua vapauden
rakkautta. Kun tämä joka talosta miestä vaativa käsky tuli, kerrotaan
monen nuorukaisen, jonka sydän muutamia hetkiä ennen oli sulanut
kyyneleihin saarnaajan liikuttavasta puheesta, häntä rippilapsena
päästettäissä ensi kerta ehtoollispöydälle, nyt sivaltaneen seinältä
pyssynsä. Äsken soinnutti puheet taivaallisesta rakkaudesta sydämmen
kieliä, nyt liikutti isämaanrakkaus samoja sydämmiä, ja iloisna
yhtyi niin moni nuorukainen joukkoon. Usea seitsentoista vuotinen
nuorukainen tuli mieheksi ja heitti samassa liian ahtaaksi tulleen
kotonsa, tahtoen toki hengellänsä suojella sitä, itkevää äitiänsä
sekä sisaruksiansa.
Maalahdelta riensi joukko Maalahtelaisia ja Sulvalaisia Petäjälahden
kautta, joka silloin oli Närpiön pitäjästä ja Korsnäs'in kappelia,
Korsnäs'iin,[14] joukon yhä enetessä. Kun miesparvi tuli tänne,
olivat kasakat ja talonpojat hyvin sopuisesti täälläkin laittaneet
tanssit. Joukko, kun sai asian kuulla Korsnäs'iläisiltä, päätti ottaa
kasakat vangiksi ja lähettää nekin af Lund'in jo mainittuun alukseen.
Muutamia talonpoikia, jotka päättivät aloittaa leikin, astui sisään,
toisten hyppyhuonetta piirittäessä ja pyssyinensä joka akkunan
alle asettuessa, jotta poistaisivat kaikki pakoon pyrkimisetkin.
Sisälle astuneet antoivat kasakoille tietää, porittaen venäjää kuten
osasivat ja viittoen, että nyt olivat heidän vankejansa, ja että
vastaan-paneminen oli turhaa. He kummastuivat tuota, kun ystävyys
niin sukkelaan oli muuttunut vihollisuuteen, ja alkoivat tarttua
aseihinsa. Mutta nämä olivat jo muutamat talonpojat anastaneet,
kun olivat penkille pantuina karkelon vuoksi. Kun myös kurkistivat
akkunasta, näkivät vaan pyssynpiippuja ojennettuja vastaansa. Niin
oli sekä vastustus- että pako-tuumat turhia ja heidän täytyminen
antautua. Heidän päällikkönsä everstluutnantti Fermin oli majaa
toisessa lähellä olevassa talossa. Talonpojat läksivät sinnekkin;
turhaa ja vihollista herättävää melua nostamatta, piirittivät he
hänenkin huoneensa. Isäntä, jonka luona Fermin majaili, meni häntä
kamaristaan herättämään ja sanomaan, miten asiat olivat. Hänen
avatessansa ovea, kirpasi Fermin ylös, aikoen ulos. Siveä isäntänsä
siivosti sanoi hänelle, että hän nyt oli heidän vankinsa ja käski
hänen antautua. Fermin, joka oli rohkea ja uskalias mies, sivalsi
miekkansa miestä lyödäksensä; mutta isäntä esti sen, avasi oven,
jonka avattua översti huomasi koko joukon pyssynpiippuja. Nyt juoksi
hän akkunoita kohden, mutta näki täällä ei olevan paremman paeta; hän
antautui siis. Kaikki nämä vietiin mainittuun Kronprinsen nimiseen
alukseen. Warsinkin everstluutnanttia kohtelivat talonpojat kaikella
kunnioituksella, jonka ansaitsikin.
Täältä pitkitti joukko matkaansa Herrström'in kylään, joka on
ensimäinen kylä Närpiön seurakuntaa Korsnäs'm kappelista. Täälläkin
isoni joukko ja sen johtajaksi asettui tuo näillä seuduin mainio
ja tosiaankin kelvollinen ja kunnokas talonpoika Anders Maars
Korsnäs'istä, jonka tulemme vasta paremmin tuntemaan. Hänen
päälliköksi asettuessaan, ei kukaan tehnyt vastusta, sillä jokainen
tunsi hänen kykynsä olevan paraan joukosta, ja hän olisikin
saanut äänettömiksi kaikki kelvottomuuden ja keskinkertaisuuden
panettelemiset. Ilman sitä oli hän mainioin hylkeen ampuja
likiseuduilla, ja senkin vuoksi piti usea häntä etuisimpana. Hänellä
oli nytkin muassaan suurin ja pelättävin hyljepyssy kaikista, ehkä
niillä on aina erinomaisempi painonsa ja pituutensa. -- Tämän
päällikkyytensä hän aloitti siellä olevia kasakoita vangiksi
ottamisella. He läksivät kasakkain majapaikkaan ja piirittivät sen.
Nämä olivat äsken tulleet saunasta ja istuivat nyt jähdytellen tuvan
penkillä. Talonpoikia astui sisään ja Anders Maars, yksi sisään
tulleista, ehti seinälle anastamaan kasakkain sinne ripustettuja
aseita ja vei niitä ulos niin paljon kuin hänen syliinsä mahtui.
Kun kasakat näkivät tämän äkkinäisen päälle-karkauksen, antautuivat
he, kun eivät aseitta saattaneet vastustella. Heidän päällikkönsä,
erään majurin, joka oli sisukamarissa, ottivat toiset miehet kiinni;
mutta se ei ollut niin helppoa ja kova taistelu nousi, ennenkuin hän
saatiin antaumaan. Täällä otettuja kasakoita oli 17 miestä. Meri näet
pistää lähelle kylää tässä, ja siis ei maalle-nousu olisi mahdoton
tässäkään, jonka vuoksi tässä oli enemmän väkeäkin.
Joukon ehtimistään enetessä, kulkivat talonpojat tästä ensimäiseen
kylään, peninkulman päässä etelään Herrström'in kylästä, nimeltä
Långviken, jossa oli 7 kasakkaa rantavartiana. Tultuansa kylään
tuli heitä vastaan vanha ämmä, joka tiedusteli heidän aikeitansa
ja vehkeitänsä. Ensin ei tahdottu tehdä selvää, vaan ämmän vihdoin
saatua vihin heidän tuumistansa, arveli hän hetken. Aprikoituaan
kieltää hän heitä mitään tekemästä, ennenkuin hän olisi antanut
sanan, ja käski heidän kätkeä aseensa. Sen tekivätkin, piilottivat
aseensa katajikkoon, ja ämmä läksi poikkeen. Kotvanen kului ja
miehet rupesivat jo ajattelemaan, josko se oli oikein kohdalleen
ja varovasti tehtyä, antaa ämmän mennä sinänsä. Ken sen tiesi,
mitä se toimi? Kuitenkin odottivat vähän aikaa, levottomina, miten
kävisi heidän itsensä sekä tuumansa. Waan eipä aikaakaan, niin jo
palaa ämmä, sanoen: "Menkää nyt, niin saatte jokaisen. Yksi seisoo
tuossa mäellä tuvassa vahtia tekemässä; toiset ovat Wallvik'in talon
tuvassa." Tästäkös ukot mieliinsä. Aluksi läksivät yksinäisen kasakan
kimppuun. Hänen tapasivat juuri ovessa, joten se ei tiennyt ollenkaan
olla varoillansa. Usiampia miehiä karkasi hänen päällensä, sillä
talonpojatkin älysivät kyllä, ett'ei tämän saisi päästä pakoon, jos
ei kaikki heidän tuumansa kävisi nurin. Hänessä yksinään ei ollut
voittamistakaan niin monelle miehelle, jotka, otettuansa häneltä
aseet pois, rupesivat köyttämään häntä siinä, kun makasi seljällänsä
lattialla. Nyt rupesi hän hädissään huutamaan apua. Tätä estääksensä
saivat päänalustan vuoteesta, jolla tukkivat kasakalta suun. Sitten
heittivät hänen siihen köysiinsä, eräs 70 vuotinen vanhus vartiana.
Toiset läksivät mainittuun taloon, sieltä, kuni ämmä sanoi, saamaan
loput. Ennenkuin tulivat kartanolle, neuvoteltiin, kuka menisi
ensimäisnä sisään. Kuusi miestä, yhtä monta kuin vihollistakin,
ottivat mennäkseen. Sisälle tultuansa käskivät kasakkain antautua,
jonka tinkimättä tekivätkin. Mutta Johan Petsjärvi (Petäjäjärvi),
joka oli ottanut osallensa heidän kersanttinsa, meni kamariin, jossa
se majaili. Hän käskee kersantin antautua; mutta tämä antaa vaan
kirouksia vastaukseksi. Kersantti oli ollut maata panemaisillansa,
oli jo puoleksi riisunut ja siis aseettakin. Petsjärvi päätti
painellen ratkaista riidan; mutta samassa sieppasi kasakka miekkansa
seinältä ja oli paljastamaisillaan sen tupesta. Petsjärvi, tuon
havaittuaan, tarttui tuppeen ja väistää sukkelasti liikkuen kersantin
huiskaukset vetäessänsä miekkaa tupesta. Tässä ottelivat kotvan,
kunnes sapelin pää lähti irti, ja Petsjärvelle jäi tuppi sekä terä,
pää vaan kersantille. Saaliinsa Petsjärvi viskasi loukkoon ja alkoi
käsin käydä vihollisensa päälle. Paininlyönnissä ei asia oikein
luonnistunutkaan Petsjärvelle; sillä aina kun hänen piti jäykemmästi
tarttua vastustajaansa, niin repesi sen hieno paita. Sitä vastaan
kasakan ei ollut kummakaan tarttua niin lujaan, kuin vaan halutti,
Petsjärven sarkavaatteisin. Senpä seuraus se, että Petsjärvi
joutui alle ja kersantti tarttui hänen kaulahuiviinsa ja oli niin
kuristamaisillansa Petsjärven. Nyt kun oli alla, ei hän tiennyt muuta
neuvoa, kuin litistää kersanttia itseensä päin mitä mahdollista,
ett'ei sekään saattaisi vapaasti liikkuen tehdä mitä halutti. Tässä
tilaisuudessaan hän kuuli kehoittavan ja levottoman äänen takaansa.
Ääni oli erään talonpojan, jota Petsjärvi ei taistellessaan ollut
huomannutkaan, ja joka osaltansa samoin oli täydessä työssä toisen
kasakan kanssa, eikä niin pääsnyt Petsjärven apuun. Jo musteni mailma
Petsjärven silmissä, ja hän luuli viime hetkensä tulleen, kun muutama
talonpoika astuu sisään ja auttaa jo melkeen voitetut talonpojat
valloillensa, jonka jälkeen kasakatkin pannaan köysiin. Eivät
tahtoneet ensiksi saada köysiäkään millään mokomin, sillä talonväki
oli tappelua pelätessään paennut metsään, talonpoikain tultua. Wasta
kun rikottiin muutamia ovia saatiin köysiä. Kaiken tämän tapahtuessa
oli osa ulkopuolelle jääneitä talonpoikia seurannut talonväkeä
metsään, kun kuulivat melskeen alkavan sisällä. Mutta vähän aikaa
piilittyänsä palasivat hekin metsästä, kun eivät enään aikaan nähneet
eivät kuulleet enempää koko ryskeestä. Sitten piti nämäkin vietämän
sinne, jonne muutkin vangit; mutta ennenkuin lähdettiin matkalle,
käski kersantti entistä hangasteliaansa Johan Petsjärveä käymään
hänen kamaristansa noutamaan muutaman viinapullon, joka oli jäänyt
huoneesen. Hän tekikin niin ja toi sen kersantille, joka ryyppäsi
itse ensinnä, antoi sitten Petsjärvelle ja niin joka miehelle minkä
piisasi. Sittemmin käski hän häntä myös noutamaan rahavyötänsä,
jonka oli unhottanut ja jonka saikin. Sundom'iin vietäessä sanoi hän
Petsjärvelle, joka myös oli viemämiehiä: "Saat toveri, hevoseni! Se
on hyvä eläin, enkä antaisi sitä pakosta itselle keisarillekkaan;
sillä se on omani." Hevonen olikin ollut erittäin kaunis, karvaltaan
kiiltävän valkea. Juttu ei kerro, saiko Petsjärvi tätä hevosta.